Lue keskustelun säännöt.
"Mun lapset, sun lapset, meidän lapset" HUOH!
06.05.2014 |
Täällä av:n ihmeellisessä maailmassa seikkailleena arvostan entistä enemmän omaa ydinperhettämme, johon kuulumme me mieheni kanssa ja meidän yhteiset lapset ja arvostan sitä että olemme vuosien varrella vaalineet liittoamme ja pitäneet siitä kiinni, tehneet työtä sen eteen että viihdymme myös mieheni kanssa keskenään.
En ikinä jaksaisi sitä hirveää rumbaa mitä kaikki exät, nyxät, exien exät ja heidän lapset tuo tullessaan. Miten ihmeessä te uusioperheelliset jaksatte sitä ja vähintäänkin eikö se ollut siinä vaiheessa selvää kun ottaa puolisokseen ihmisen, jolla on lapsia edellisistä liitoista että varmasti hankaluuksia monet asiat tuo tullessaan aikä se aina sittenkään vaihtamalla parane.
Aion kyllä jatkossakin entistä enemmän panostaa siihen että olen yhdessä aviomieheni kanssa myös 20 vuoden päästäkin. Samaa suosittelisin monelle muullekkin.
Kommentit (87)
[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 15:37"]
Klassisisin syy taitaa kuitenkin olla "Kasvoimme erillemme".
[/quote]
Kaikkea ei vain kerrota kaikille. Ei minuakaan huvita jollekin puolitutulle tai edes kaikille ystäville avautua miehen säännöllisestä pettämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö, että kaikkien liitto ei kestä kovasta yrityksestä huolimatta? Aikuisen ihmisen luulis osaavan ajatella hiukan vähemmän yksinkertaisesti. Uusperhe voi todella olla ydinperhettä onnellisempi.
[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 14:16"]On vain meidän lapset. Niihin kuuluu kaikki riippumatta kuka se äiti tai isä nyt olikaan. Nämä lapset kuuluvat perheeseemme. Lapsen (5v) piti piirtää päiväkodissa kuva perheestään. Hän oli kuvassa keskellä, hänen ympärillään oli niin biologiset sisarukset kuin biologisten vanhempien bonus lapset. Lasten jälkeen reunoilla oli äiti,äidin mies,isä ja isän vaimo. Kaikilla oli suut hymyssä eikä kukaan ollut ulkopuolinen tai sivussa :) Voitte vain kuvitella paljonko löytyy enoja,setiä ja tätejä!
[/quote]
Voi kamala. En voi tälle mitään mutta säälittää tuollainen kuvio.
Minusta tuntuu, että näissä uusperhekeskusteluissa menee puurot ja vellit sekaisin. Moni tuntuu haukkuvan sitä, että miehet vaihtuu kuin pyöröovissa, aina uutta sisään. Tai että uusi muuttaa sisään samalla kun vanha lähtee.
Ei kaikki uusperheet ole tällaisia. Monesti päätös tehdään hyvin harkiten.
minun kaverini poika oikein odotti, että äiti löytää uuden miehen. Äiti oli 6-7 v yksin ja aina poika kysyi asiasta. Poika oli 13 v ja oikein onnellinen isäpuolestaan lopulta.
Eli näinkin voi tapahtua.
Toinen asia, mikä näissä keskusteluissa ihmetyttää on sen korostaminen, ettei lapsi saisi surra eroa ja että uusperheessä lapsi jää kakkoseksi ja sivuun.
Itse olen eronnut, ja koko ensimmäisen vuoden keskustelin erosta ja tunteista.
Itselläni ei ole uusperhettä, mutta jos olisi, niin takuuvarmasti en muuttaisi yhtään mitään minun ja lasteni arjesta, joten miten se lapsi voisi tuntea jäävänsä kakkoseksi? Samanlaiset iltarutiinit pitäisin. Ruokapöydässä nyt olisi lisää keskustelijoita, mutta onko se huono asia? Totta kai lapsilla pitäisi edeleenkin olla omat huoneet. En keksi yhtään asiaa, mikä meidän arjessa muuttuisi Kuin se, että talossa pyörisi enemmän ihmisiä. Vai mikä voisi muuttua?
[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 13:49"]
Minä taas rakastan ja arvostan omaa huvikumpuperhettäni, jossa kaikki on vähän heikun keikun ja vinksin vonksin. Ovet on aina avoinna kaikille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Erilaiset arvot ja periaatteet rikastuttavat ja kasvattavat lapsiamme, ehkä elämän tärkeimpään taitoon, taitoon tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
[/quote]
Missä se toimeen tulemisen taito on, jos on pitänyt erota??? Vähän kaunistelet tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 19:35"]
[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 13:49"]
Minä taas rakastan ja arvostan omaa huvikumpuperhettäni, jossa kaikki on vähän heikun keikun ja vinksin vonksin. Ovet on aina avoinna kaikille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Erilaiset arvot ja periaatteet rikastuttavat ja kasvattavat lapsiamme, ehkä elämän tärkeimpään taitoon, taitoon tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
[/quote]
Missä se toimeen tulemisen taito on, jos on pitänyt erota??? Vähän kaunistelet tilannetta.
[/quote]
kyllähän se kasvattaa sosiaalisia taitoja, mitä enemmän ympärillä on ihmisiä.
Ei tämä eroa tee tekemättömäksi, mutta näen asian niin, että jotain lapsetkin oppivat eroista.
Ohis
Minusta on väärin niputtaa uusperheet samankaltaiseksi perhemalliksi, kun se kuitenkin voi sisältää mielettömän määrän erilaisia variaatioita.
Itse olen elänyt uusperheessä, jossa oli äiti, lapset (minä ja veljeni) sekä äidin uusi mies. Oma isäni oli kuollut, ja olin itse 3-vuotias, kun isäpuoleni tuli kuvioihin. Hän on se ainoa isä, jonka olen koskaan tuntenut. En osaa kuvitella perhettämme toisenlaiseksi eikä meillä koskaan ollut exiä tai etälapsia tai bonuslapsia tai mitään muutakaan. Äiti ei hankkinut muita lapsia tietoisena päätöksenä, ja isäpuoleni hyväksyi asian. Olen molempien kanssa keskustellut tästä päätöksestä ja on ollut mahtavaa tajuta, että isäpuoleni pitää minua ja veljeäni aivan yhtä paljon omina lapsinaan kuin me häntä isänämme.
Minä koen ongelmallisena nimenomaan eron. Minun ja veljeni elämässä oli helppoa hyväksyä uusi isä, kun oma isämme oli kuollut ja saimme häntä surra. Hän ei ilmestynyt elämäämme silloin tällöin, ei esitellyt lapsia, jotka korvaisivat meidät eikä uutta puolisoa, joka saisi hänet kokonaan itselleen. Isä ei koskaan hylännyt meitä eikä hankkinut uutta perhettä, joten meillä oli oikeus surra. Mahtavimmat keskustelut olen käynyt isäpuoleni kanssa isästäni, vaikka hän ei koskaan tavannut isääni. Hän kertoi kuitenkin omasta isäsuhteestaan ja osoitti, että meillä oli oikeus surra menetettyä isäämme.
Erolapset eivät saa surra. Kun vanhemmat löytävät nopeassa tahdissa uudet puolisot ja perustavat uudet perheet, kukaan ei kysy näiltä alkuperäisiltä lapsilta, miltä tuntuu, kun perhe on hajonnut, toista vanhempaa näkee vähemmän, koteja on kaksi, kummassakin asuu vieras ihminen ja kumpaankin on hankittu niitä oikeita lapsia korvaamaan sen, että itse heiluu kahden kodin välissä.
Ystäväni erosi viime kesänä. Vanha mies muutti ulos ja samana päivänä uusi mies muutti sisään. Nyt on jo yhteinen lapsikin syntynyt pari viikkoa sitten. Ystävälläni on neljä lasta aiemmasta liitosta, ja näiden puolesta tuntuu niin pahalta. Äitinsä kun on sitä mieltä, että kaikki voivat hyvin, nauttivat elämästä, uudesta vauvasta, uudesta perheestä eikä kukaan kärsi eikä sure. Ei ole lupa surra mutta ei toisaalta myöskään tilaa surra. Oma isä kun näkee lapsia viikottain, asuu lähellä ja osallistuu edelleen aktiivisesti lastensa elämään. Lasten elämä on myllerretty mutta toisaalta pidetty kuitenkin sen verran samana ettei niitä suremispisteitä voi löytyä. Missä vaiheessa nämä lapset surevat menetettyä perhettään?
Faktahan on, että lapsen elämän suurin kriisi on ero. Sen on todettu traumatisoivan lapsia enemmän kuin vanhemman kuolema juuri siksi, kun aikuiset eivät ymmärrä lasten tarpeita tässä asiassa. Kuolemaan saa tukea ja apua ja sitä saa surra mutta ero on nykyään tehty aikuisten toimesta niin normaaliksi, että lapset eivät koe oikeudekseen surra.
Itse elän nyt eron partaalla. Olemme oikeasti miehen kanssa "kasvaneet erilleen". Emme vain löydä iloa toisistamme, olemme vähän kuin kiukkuisia kämppiksiä, kun emme kuitenkaan haluaisi olla näin kaukana toisistamme. Päivittäin sanomme ja teemme asioita, jotka loukkaavat toista, vaikka tarkoitus olisi toinen. Uskon, että eroamme, ja tämä on todella vaikea asia meille molemmille. Me sovimme, että emme eroa, jos hankimme lapsia. Me sovimme, että tarjoamme lapsillemme hyvän lapsuuden. Mikä siis traumatisoi lapsiamme vähiten?
Olemme molemmat valmiita pysymään yhdessä, jos vain voisimme todistaa, että lapset selviytyisivät näin parhaiten. Mutta saavatko he oikeanlaista parisuhteen mallia? Saavatko he oikeanlaista parisuhteen mallia, jos olemme eronneet? Miten paljon meidän vanhempina on tarjottava oikeanlaista mallia? Saammeko olla virheellisiä ja vaillinaisia?
Uutta perhettä ja uutta miestä ei joka tapauksessa tule vuosikausiin. En usko, että haluan ikinä altistaa lapseni sille, että minun diktatorisella päätökselläni kotiimme muuttaa ventovieras, jolla on oikeus heitä komennella.
En pidä eroa pahana, jos se osataan hoitaa oikein mutta pidän isona virheenä sitä, että lapset pakotetaan elämään nopeassa tahdissa ventovieraiden kanssa vain, koska se on vanhemman tahto. Eivät lapset saa sanella vanhemman elämää mutta ei vanhempikaan saa tehdä pikaisia ja äkkinäisiä päätöksiä, jotka mullistavat ja traumatisoivat jo erosta kärsiviä lapsia entisestään. Kyllä vanhemmallakin pitää olla aikuisen ihmisen vastuu siitä, että tarjoaa lapsilleen selviytymiskeinoja ja apua ja tukea erokriisiin ilman että pitää heti hehkuttaa omia tarpeitaan ja niiden täyttämistä.
En osaa sanoa, milloin on sopiva hetki perustaa uusperhe. Kaipa se riippuu lapsista, vanhemmista, existä jne. Mutta missään nimessä lapsille ei ole hyväksi se, että muutamassa vuodessa tulee ero, vanhemman uusi puoliso ja uudet lapset. Pidän tällaisia vanhempia todella itsekeskeisinä. Elämässä ei voi saada kaikkea heti, tässä ja nyt ilman, että sillä on negatiivisa vaikutuksia muihin ihmisiin. Fiksu ihminen miettii, miten voisi elää niin, että toimillaan tuottaisi mahdollisimman vähän tuskaa muille- ja ennen kaikkea omille lapsilleen.