Lue keskustelun säännöt.
Kaikki lapsettomat kaverit ovat jääneet.
03.05.2014 |
Mua surettaa se, että lapsettomat kaverit eivät halua pitää minuun enää yhteyttä. Siitä on nyt muutama vuosi aikaa kun sain esikoisen, ja sen jälkeen ovat pikkuhiljaa kaikki lakanneet pitämästä yhteyttä.
Ja kyllä olen itse soitellut ja ehdottanut tapaamisia, ja joskus olemme nähneetkin, mutta sitten kun huomasin aina olevani se aloitteen tekijä, minulle unohdettiin soittaa takaisin, tapaamisia peruttiin viime hetkellä, niin lakkasin pitämästä yhteyttä. Eipä ole heistä kuulunut sen jälkeen..
Tuntuu tosi pahalle tajuta se, että he eivät oikeasti halua olla minun kanssa enää tekemisissä. Yksi kyllä otti vähän aikaa sitten yhteyttä parin vuoden tauon jälkeen, kun tuli itse raskaaksi! Ihmettelen vaan miksi eivät halua olla enää ystäviäni sen jälkeen kun minusta tuli äiti?
Kommentit (58)
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 08:10"]
Minä olen yhden lapsen kanssa kahdessa minuutissa autossa matkalla kahville. Kaverit soittelevat yhä.
[/quote]
Teillä ei varmaan ole vielä uhmaikää, eikä työelämää.
Minullakin on yksi lapsi ja tuonne kaksi vuotiaaseen asti ne lähdöt onnistui muutamassa minuutissa. Sitten tuli työaikataulut, päiväkodit, kaupat, ruuanlaitot ja tähän kaupan päälle lapsen uhmaikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat kaverini unohtivat minut kun aloittivat parisuhteen. Seurani ei myöskään kiinnostunut kun eka lapsi tuli. Sitten kun lapsi oli jo hieman kasvanut ja parisuhdekkaan ei ollut enää niin jännä minullekkin olisi ollut kysyntää. Siinä vaiheessa oli jo aivan liian myöhäistä elvyttää ystävyyssuhdetta. Sääli sinänsä, mutta niin makaa kuin petaa.
Lapsien hankkiminen on sosiaalinen itsemurha.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:28"]
Joo tämä lapsista puhuminen tuntuu olevan joillekin lapsettomille "punainen vaate". Toisaalta näiden samojen tyyppien mielestä on ihan ok jauhaa esim koiristaan tai melkein mistä tahansa muusta aiheesta suoranaista paskaa. Mistä johtuu? Jokin ristiriita kenties omassa elämässä?
[/quote]
Ei, vaan siitä, että jotkut ihmiset eivät osaa huomioida muita. He puhuvat siitä, mistä haluat puhua välittämättä siitä kiinnostavatko heidän juttunsa ketään muuta kuin heitä itseään. Eivätkä he jaksa kuunnella muiden juttuja, koska haluavat puhua vain itsestään tai jos on pakko kuunnella, niin sitten kehuja ja ihmettelyjä muilta. Näitä löytyy sekä "lapsellisista" että lapsettomista.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:29"]
Omat kaverini unohtivat minut kun aloittivat parisuhteen. Seurani ei myöskään kiinnostunut kun eka lapsi tuli. Sitten kun lapsi oli jo hieman kasvanut ja parisuhdekkaan ei ollut enää niin jännä minullekkin olisi ollut kysyntää. Siinä vaiheessa oli jo aivan liian myöhäistä elvyttää ystävyyssuhdetta. Sääli sinänsä, mutta niin makaa kuin petaa.
[/quote]
Minulla onneksi on sellaisia tosiystäviä joiden kanssa on jo 20-vuoden ajan voinut jatkaa siitä mihin jäätiin, vaikka tapaamisien ja yhteydenpitojen välillä olisi ollut usemapia kuukausia. Ne jotka sitten ovat ottaneet nokkiinsa näistä tauoista ovat kertoneet itsestään aika paljon..eivät he koskaan olletkaan todellisia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 00:01"]
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 23:55"]
Minä olen lapseton ja sinkku, kaikki ystäväni ovat avio- tai avoliitossa, perhettä perustamassa. On ilmeisen sallittua lakata vaalimasta yhteyttä parhaisiin ystäviin siinä vaiheessa, kun puoliso löytyy. Aikaa ei ole, kiinnostusta ei ole, ja tämä on kaiketi monesta aivan luonnollista, osa elämää. Tunnen itseni todella yksinäiseksi. Minusta tällainen on loukkaavaa.
Olen surullinen siitä, ettei ystävyyttä arvosteta ja vaalita. Ap on tavallaan samassa tilanteessa.
Ja puhun todella ystävistä, en kavereista.
[/quote]
Elämä nyt vaan muuttuu niin erilaiseksi aikuistumisen myötä. Ei sinkkuaikojen biletystä enää osaa kaivata kun omalla terdellä saa iltaa istua kaikessa rauhassa.
[/quote]
Juuri näin. En ole oikeasti koskaan ymmärtänyt tätä itkemistä, että vanhat kaverit jättää uuden elämäntilanteen tullessa. Se nyt vain kuuluu elämään. Tulee uusia kavereita, kun elämäntilanteet vaihtuu, vanhat jää.
Mitä tuota murehtimaan. Hommaat uusia kavereita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa, kuin itse.
Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten typerästi käyttäydyin saatuani ensimmäisen lapseni. En puhunut mistään muusta kuin siitä, mitä lapseni oli tehnyt tai sanonut tai pieraissut hassusti. Ylistin vauvaperheen ja lapsensaannin onnea, enkä tajunnut siinä hormoni-univelka-huumassa, ettei muita kiinnosta tai jopa loukkaa nämä puheet. En ihmettele, että jäin niin yksin silloin. Se oma lapsi ja kaikki mitä se teki tuntuivat maailman suurimmalta ihmeeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:58"]
Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten typerästi käyttäydyin saatuani ensimmäisen lapseni. En puhunut mistään muusta kuin siitä, mitä lapseni oli tehnyt tai sanonut tai pieraissut hassusti. Ylistin vauvaperheen ja lapsensaannin onnea, enkä tajunnut siinä hormoni-univelka-huumassa, ettei muita kiinnosta tai jopa loukkaa nämä puheet. En ihmettele, että jäin niin yksin silloin. Se oma lapsi ja kaikki mitä se teki tuntuivat maailman suurimmalta ihmeeltä.
[/quote]
Niin onhan tuo aika anteeksi antamatonta...
Mä jaksan hyvin kuunnella lapsista puhumista, jos ne lapset on hyvän ystäväni. Koska ystävät on tärkeitä oli elämäntilanne mikä tahansa. Yksi ystävä on silti lapsia saatuaan pahoittanut mieleni useaan kertaan. Soittaa useasti ja ehdottaa AINA vain sellaisia aikoja, jolloin miehensä on töissä, kuulemma koska ei halua hukata yhtään hetkeä perheen yhteistä aikaa. Itse olen sinkku ja tuntuu, että minun tekemisilläni ei ole niin väliä ja ne voi muokata sopimaan tuon miehen työaikatauluihin tyyliin: Jos tulet aamusta ja lähdet klo 12 kun mies pääsee töistä. Ok.
Ymmärrän tämän pointin kyllä enemmän kuin hyvin, mutta on tylsää että sitä pitää erikseen korostaa joka ikisessä puhelussa, että se ja se aika sopii kun mies on kuitenkin töissä. Eli varaseuraa, jonka aikatauluilla tai ajokilometreillä ei ole väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voin lapsettomana ainakin kertoa oman näkökantani. Mun pari lapsen saanutta kaveria ovat käyneet todella tylsiksi. Siis ehkä se vauvapuhe jää jotenkin päälle, mutta jotenkin se puhetapakin on muuttunut ja enää ei olla sellasia räväköitä ja spontaaneja vaan lässytellään ihan tylsiä juttuja.
Ja tietysti se, että kun ei niitä lapsellisia viitsi edes pyytää mihinkään mukaan. Jos kaveriporukalla suunnitellaan baarireissua tai ulkomaanmatkaa tai jotain roadtrippiä niin on tasan kaksi vaihtoehtoa;
a) "En mä voi koska vauva"
tai
b) "Voisko vauva tulla mukaan?" (siis ei baariin mut jos jotain muuta aktiviteettiä suunnitellaan) ja kukaan ei kehtaa suoraan sanoa, että lapsi ei ole tervetullut, joten sitten onkin retki kaikkien osalta pilalla.
Muutenkin ärsyttää kun se lapsi pitää ottaa kaikkialle mukaan. Mä en mitenkään erityisesti vihaa lapsia, mutta kun niiden seura on niin raskasta enkä mä vaan jaksa.
Ja viimeisimpänä syynä se kun pari kertaa saanut kuunnella sellasta "millonkas te pyöräytätte meidän Anterolle leikkikaverin? ;)))". Mä en rupee pyöräytteleen kyllä yhtään mitään, eiköhän se Antero voi löytää leikkitovereita muualtakin.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:25"]
Omassa ystäväpiirissäni tilanne on myös tuttu. Näkisin kuitenkin, että kyse ei ole vain lapsista ja siitä, jaksaako lapsettomat kuunnella äitien juttuja, vaan siitä, että elämäntilanteet ovat täysin erilaiset lapsiperheillä ja lapsettomilla DINKuilla.
Lapsiperheet asuvat suburbiassa. Heidän arkensa koostuu 8-16 työ- ja tarhapäivistä, lasten harrastuksista, vanhenpainyhdistyksistä, farmari-Opelista, supermarketeista, neuvolakäynneistä, trampoliineista, Mimistä ja Kukusta, Me and I -kotikekkereistä ja lihapullista.
Lapsettomat pariskunnat puolestaan asuvat keskustassa, käyttävät julkisia, tekevät enemmän töitä, treenaavat salilla, syövät ravintoloissa, matkustelevat, shoppailevat, hoivaavat lemmikkejään, käyvät leffassa ja keikoilla, sekä vertailevat vuosikertapunaviinien hapokuutta.
Miten kaksi näin erilaista elämää viettävää ystävää löytävät enää yhteistä säveltä?
[/quote]
Tämä pitää minusta kyllä suurin piirtein paikkaansa, vaikka kärjistys onkin. Itse olen näitä lapsettomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua taas harmittaa, että lapseni ollessa vastasyntynyt suorastaan vältin hänestä puhumista. En halunnut olla "se lapsestaan jankkaava mamma". Keskustelut menivät tyylillä
Kaveri: Miten vauva-arki sujuu?
Minä: Hyvin menee, mites sun matka?
K: Plaaplaaplaa matka plaa
M: Mitäs Pertille kuuluu?
K: Plaaplaa Pertti plaa...
Kestäkää nyt se, että jonkun parikuukautisen vauvan äiti on aika kiinni vauvassaan, varsinkin jos imettää. Se on ihan normaalia. Lapsiin pitäisi voida suhtautua luonnollisesti - ne nyt vaan ovat osa elämää, joskus enemmän ja joskus vähemmän.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 10:58"]
Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten typerästi käyttäydyin saatuani ensimmäisen lapseni. En puhunut mistään muusta kuin siitä, mitä lapseni oli tehnyt tai sanonut tai pieraissut hassusti. Ylistin vauvaperheen ja lapsensaannin onnea, enkä tajunnut siinä hormoni-univelka-huumassa, ettei muita kiinnosta tai jopa loukkaa nämä puheet. En ihmettele, että jäin niin yksin silloin. Se oma lapsi ja kaikki mitä se teki tuntuivat maailman suurimmalta ihmeeltä.
[/quote]
Minä taas ymmärsin silloin lapsettomana, että esikoisvauvan äidille tämä on normaalia, ja todellakin kuuntelin ja ihailin niitä kaveripiirin ekoja vauvoja. Olihan nämä kaverit aiemmin kuunnelleet mun ihastumisista, ahdistuksista ym. asioista, jotka eivät takuulla olleet välittömän kiinnostavia kuin mulle. Sitäpaitsi tykkään kavereistani, joten haluan olla mukana heille tärkeissä jutuissa ja heitä kohtaan empaattinen.
Ne, jotka ovat jatkaneet tuota lapsihehkutusta yli 2 vuotta ovat kyllä vähän rasittavia. Toisaalta nämä ovat sellaisia tyyppejä, jotka varmaan joka tapauksessa puhuisivat taukoamatta omista asioistaan, oli lasta tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en minä jaksa linkään rupsahtaneen akan jauhamista Pirjopetteristä.
Perheellistyneet ystäväni ovat minulle edelleen tärkeitä, mutta tapaamiset monien kanssa ovat kovasti harventuneet. Useammankin kanssa tapasin esimerkiksi liikkua yhdessä. Käytiin uimassa, lenkillä ja salilla. Mitenkäs usein uskotte, että tällainen säännöllinen liikuntaseura on onnistunut sen jälkeen, kun ystävä yksi toisensa jälkeen sai pari lasta ja muutti jonnekin kauas keskustasta? On muuten jännä juttu myös, että sain lenkkiseuraa vielä niin kauan, kun suostuin siihen, että lenkki joka kerta lähti perheellisen kaverini kotiovelta ja päättyi siihen - vaikka se itselleni tarkoittikin jopa yli puolen tunnin reissaamista molempiin suuntiin ennen ja jälkeen lenkkeilyn. Useamman vuoden ajan teinkin niin, että menin perheellisten ehdoilla, aina. Kun itse muutin vähän kauemmas keskustasta, en enää ole saanut liikuntaseuraa, eikä kukaan sitä ehdota.
Sitten on myös niitä, jotka käpertyvät omaan perheellisyyteensä ja syyllistävät rivien välissä muita valitsemastaan elämäntavasta. Eräs perheellinen ystäväni heittäytyy säännöllisesti marttyyriksi ja harmittelee, ettei näe tarpeeksi kavereitaan. Hän on kuitenkin itse muuttanut ilman autoa hyvin syrjäiseen paikkaan, jonne ja josta "ihmisten ilmoille" lähteminen vaatii aina ison rumban. Tässäkin tapauksessa minun lapsettomana pitäisi tietenkin olla valmis näkemään se vaiva, että reissaan pitkiä aikoja tavatakseni ystäväni hänen kodissaan, jossa se on "kaikille" helpompaa.
Tuo elämänpiirin pienetyminen ja kilareiden vetäminen kuulostavat myös tutuilta. Jotkut perheelliset ystävät tuntuvat olevan niin lujilla, että kokevat oikeudekseen kaataa sitä kavereidenkin päälle. Meillä lapsettomillahan EI voi minkäänlaisia stressitekijöitä elämässämme olla...
Mutta joo - mielelläni tapaisin ystäviä useammin, mutta viime vuosina se on usein "ottanut minulta enemmän kuin antanut". Olen päätynyt reissaamaan, kuskaamaan, pakkaamaan muuttolaatikoita, leikittämään lapsia, kuiskuttelemaan hämärässä, ettei kukaan herää. Yksittäisinä tapahtumina näissä ei ole mitään vikaa, ystävyyteen kuuluu monenlaista yhteistä tukea ja joustamista puolin ja toisin. Paitsi, että se "puolin ja toisin" unohtuu monelta, kun ystävä onkin lapseton.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 11:52"]
Minua taas harmittaa, että lapseni ollessa vastasyntynyt suorastaan vältin hänestä puhumista. En halunnut olla "se lapsestaan jankkaava mamma". Keskustelut menivät tyylillä
Kaveri: Miten vauva-arki sujuu?
Minä: Hyvin menee, mites sun matka?
K: Plaaplaaplaa matka plaa
M: Mitäs Pertille kuuluu?
K: Plaaplaa Pertti plaa...
Kestäkää nyt se, että jonkun parikuukautisen vauvan äiti on aika kiinni vauvassaan, varsinkin jos imettää. Se on ihan normaalia. Lapsiin pitäisi voida suhtautua luonnollisesti - ne nyt vaan ovat osa elämää, joskus enemmän ja joskus vähemmän.
[/quote]
Juurikin näin. Varmaan oma asennekin vaikuttaa. Äidiksi tultua on tullut itsekkäämmäksi (?), eikä sitä jaksa tuollaista yksipuolista kaverisuhdetta enää...
En minä jaksa kuunnella juttuja pirjopettereistä kuin korkeintaan muutaman minuutin kerrallaan. En ole itsekään pitkästyttänyt ystäviäni suhdekriiseistä tai työstä jauhamisella. Haluan keskustella ystävieni kanssa asioista, jotka kiinnostavat molempia ja joihin kummallakin on jotakin annettavaa.
Joo tämä lapsista puhuminen tuntuu olevan joillekin lapsettomille "punainen vaate". Toisaalta näiden samojen tyyppien mielestä on ihan ok jauhaa esim koiristaan tai melkein mistä tahansa muusta aiheesta suoranaista paskaa. Mistä johtuu? Jokin ristiriita kenties omassa elämässä?