Lue keskustelun säännöt.
Kaikki lapsettomat kaverit ovat jääneet.
03.05.2014 |
Mua surettaa se, että lapsettomat kaverit eivät halua pitää minuun enää yhteyttä. Siitä on nyt muutama vuosi aikaa kun sain esikoisen, ja sen jälkeen ovat pikkuhiljaa kaikki lakanneet pitämästä yhteyttä.
Ja kyllä olen itse soitellut ja ehdottanut tapaamisia, ja joskus olemme nähneetkin, mutta sitten kun huomasin aina olevani se aloitteen tekijä, minulle unohdettiin soittaa takaisin, tapaamisia peruttiin viime hetkellä, niin lakkasin pitämästä yhteyttä. Eipä ole heistä kuulunut sen jälkeen..
Tuntuu tosi pahalle tajuta se, että he eivät oikeasti halua olla minun kanssa enää tekemisissä. Yksi kyllä otti vähän aikaa sitten yhteyttä parin vuoden tauon jälkeen, kun tuli itse raskaaksi! Ihmettelen vaan miksi eivät halua olla enää ystäviäni sen jälkeen kun minusta tuli äiti?
Kommentit (58)
Minulla on kokemusta puolestaan siitä, että useampi kaveri on unohtanut yhteydenpidon siinä vaiheessa kun a) ovat löytäneet puolison b) viimeistään kun ovat saaneet lapsia. Muutenkin lapsen saaneen elämä on alkanut pyöriä vain oman navan ympärillä ja kilareita on vedetty ihan naurettavista syistä kun elämänpiiri on vaan niin pieni ja ne murheetkin samaa luokkaa.
Olen itse jo lapsellinen, joten yksisilmäisestä ajattelusta ei ole kyse. Sen ymmärrän, että myöhemmin ruuhkavuosien iskiessä se vähäinen aika menee perheelle. Mutta tuollainen aktiivinen unohtaminen on sellaista, mitä en voi ymmärtää.
Näin juuri lehdestä, että tällainen ex-ystävä oli menettänyt vanhempansa.Mutta en todellakaan lähde soittelemaan ja ottamaan osaa, kun tämä henkilö on itse noin 7 vuotta sitten ystävyyden lopettanut. Ei hänkään ollut tukenani kun oma vanhempi sairastui parantumattomasti ja vakavasti. Olin kaveri silloin ainoastaan kun hän sinkkuna tarvitsi kaverin mukaansa baariin. Tosin silloinkin saattoi jättää minut kuin nallin kalliolle, jos joku heiloista ehdotti tapaamista kesken illan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 00:32"]
Sulla on ollut vääränlaisia ystäviä. Onnea uusien löytämiseen :) Saanko arvata - kasvatat lastasi tiiviissä heteroparisuhteessa?
[/quote]
Ehkäpä sitten niin. Mutta kerro miten (hetero)parisuhde liittyy asiaan? -ap
Joku valitti että perheellisellä ja lapsen saaneella elämä pyörii vaan oman navan ympärillä, mutta eikös se pyöri enemmän tai vähemmän jokaisella? Mulla on kuitenkin halu nähdä näitä kavereita ja kuunnella heidän asioitaan ja mahdollisia murheitaan. Olen muutenkin enemmän kuuntelijatyyppiä, ei minua edes haittaa jos en niin saa omista asioistani niin puhua.
Ja noista aikatauluista... Jos ei pysty sopimaan tapaamista ystävän kanssa huomiselle, viikon tai vaikka kuukauden päähän, niin ei se ystävä silloin kovin tärkeä ole. Toki aina voi tulla muutoksia suunnitelmiin, enkä niistä loukkaannu jos kuitenkin pidetään kiinni siitä että nähdään joku toinen kerta. Mutta jos ei haluta edes sopia tapaamista, kun "halutaan pitää kalenteri avoinna", niin kyllä sitten tulee sellainen olo että ikäänkuin odotetaan että ilmaantuu jotain parempaa tekemistä kuin minun näkeminen.. -ap
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 00:15"]
Haluatko edes olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä jonka kanssa sinun pitää jatkuvasti hillitä itseäsi?
[/quote]
Niin miksi olla ihmisen kanssa, jonka kanssa et voi olla oma itsesi? Oman lapsen saaminen on niin iso muutos elämässä, että tottakai siitä haluaa puhua, ainakin aluksi. Ihan samalla tavalla kuin vaikka uudesta parisuhteesta, asuinpaikasta tai työpaikasta. Se on toisaalta vain lyhyt aika kun lapsi on ainoita puheenaiheita, ja minusta jos lapseton kaveri on yhtään epäitsekäs niin hän kyllä kuuntelee sinua sen ajan. Mutta kuten sanottiin, suomalaiset eivät yleisesti ottaen pidä lapsista, näkeehän se näistä vastauksistakin. Lapsista puhuminen on väärin ja noloa, ja pitäisi hillitä itsensä ja olla hiljaa. Lasten kanssa eivät vapaaehtoisesti sinkut ja lapsettomat halua viettää aikaa (toki poikkeuksia löytyy). Se on surullista ja se on se syy miksi lapsettomat kaverit jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen yhden lapsen kanssa kahdessa minuutissa autossa matkalla kahville. Kaverit soittelevat yhä.
Minä olen lapseton. Oikeastaan kaikilla ystävillä on jo lapsia tässä iässä (olen siis hieman yli 30-vuotias). En kuitenkaan ole menettänyt ystäviä tämän asian vuoksi. Soittelemme, pidämme yhteyttä, näemme kun voimme, lasten kanssa tai ilman, kahvilassa tai toisen kotona.
Niin, ja minusta muuten oikeita ystäviä aidosti kiinnostavat ystävien asiat, myös heidän lapsensa ja heihin liittyvät asiat, joten en todellakaan pahastu jos ystävä puhuu lapsistaan. Lapset ovat hänen elämäänsä koskeva tärkeä asia samalla lailla kuin vaikkapa mies, vanhemmat, lemmikit, työ, harrastukset jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän lapsista mutta en jaksa äitikavereita kun ikinä ei voi puhua mistään muusta kuin niistä lapsista. Ei siinä mitään, mutta kun oletetaan että se ystäväkin on ihan älyttömän kiinnostunut niiden lasten tekemisistä. Ja kun ne eivät minua kiinnosta, joudun esittämään ja ihailemaan niiden tekosia teennäisellä äänellä ettei äiti loukkaannu. Ja mitään puhelua ei voi puhua ilman että lapsi tunkee väliin jne. Ei ole kyse siitä että suomalaiset eivät osaisi olla lasten kanssa vaan että vanhemmat tekevät lapsistaan jotain pikkujumalia joiden ympärillä kaikki pyörii. Muualla lapset ovat luonnollisesti mukana, ei tarvi niin kauheasti hösätä ja aikuisten unohtaa kaikkia muita puheenaiheita kun lapsi esiintyy.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 09:20"]
Pidän lapsista mutta en jaksa äitikavereita kun ikinä ei voi puhua mistään muusta kuin niistä lapsista. Ei siinä mitään, mutta kun oletetaan että se ystäväkin on ihan älyttömän kiinnostunut niiden lasten tekemisistä. Ja kun ne eivät minua kiinnosta, joudun esittämään ja ihailemaan niiden tekosia teennäisellä äänellä ettei äiti loukkaannu. Ja mitään puhelua ei voi puhua ilman että lapsi tunkee väliin jne. Ei ole kyse siitä että suomalaiset eivät osaisi olla lasten kanssa vaan että vanhemmat tekevät lapsistaan jotain pikkujumalia joiden ympärillä kaikki pyörii. Muualla lapset ovat luonnollisesti mukana, ei tarvi niin kauheasti hösätä ja aikuisten unohtaa kaikkia muita puheenaiheita kun lapsi esiintyy.
[/quote]
Mitenkäs ne puhelut sitten pitäisi järjestää? Tottakai varsinkin jos pitkiä puheluita puhutaan, niin pienille lapsille joutuu välillä ehkä jotain sanomaankin, ja on ihan ymmärrettävää että heillekin tulee jotain asiaa äidille. On se ihme että otetaan pienen lapsen puhelun keskeyttäminen henkilökohtaisena loukkauksena. Kyllä tämä nimenomaan kertoo siitä miten lapsiin Suomessa suhtaudutaan. Etelän maissa niitä lapsia vasta pikkujumalina kohdellaankin, vieraatkin kehuvat ja huomioivat, eivät pelkästään vanhemmat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin, kun minulla ei ollut lapsia, pidin vanhoihin ystäviini yhteyttä, soittelin ja kävin. Mutta jossain vaiheessa tuli fiilis, että olin häiriöksi ja annoin olla, joten yhteydenpito parin ystävän osalta jäi kokonaan ja parin ystävän osalta harveni.
Oman kokemukseni mukaan
- kun ystävä löytää miehen, siirtyy hän miehen "seurapiiriin" ja harrastuksiin
- kun ystävä saa lapsen, hänellä ei ole aikaa ja kiinnostusta vanhoille ystäville
Onhan tästä suomalaisten lapsivihasta ollut paljon puhetta... Surullista mutta totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole onneksi noin käynyt, mutta olen huomannut sen, että itse saa enemmän ottaa yhteyttä. Tämä ei itseäni häiritse, en koe sitä rasittavana ja aina on joku lähtenyt kahville, ulos tai vaikka leffaan. Kaikki lapsettomat ystäväni ovat aika vaativissa töissä ja tekevät pitkää raskasta viikkoa. Eräs ystävistäni valitteli että viikko menee töihin ja nukkumiseen ja viikonloppu sit tehdään kotitöitä. Ymmärrän, jos tuossa tilanteessa ei tule mieleen soitella kavereille. Ollaan kuitenkin ehditty nähdä ja jutustella muustakin kuin niistä mun lapsista.
23 oliko ystäväsi Maria? Hän jätti minunkin ystävyyteni kuin nalli kalliolle. Vanhempansa kuoli, ikävää, mutta ei enää kiinnosta minua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.05.2014 klo 23:55"]
Minä olen lapseton ja sinkku, kaikki ystäväni ovat avio- tai avoliitossa, perhettä perustamassa. On ilmeisen sallittua lakata vaalimasta yhteyttä parhaisiin ystäviin siinä vaiheessa, kun puoliso löytyy. Aikaa ei ole, kiinnostusta ei ole, ja tämä on kaiketi monesta aivan luonnollista, osa elämää. Tunnen itseni todella yksinäiseksi. Minusta tällainen on loukkaavaa.
Olen surullinen siitä, ettei ystävyyttä arvosteta ja vaalita. Ap on tavallaan samassa tilanteessa.
Ja puhun todella ystävistä, en kavereista.
[/quote]
Osanottoa teille kaikille. :( Oikeastihan näin ei tarvitsisi käydä.
Minulle kävi lapsettomana niin, että ne parhaat kaverit kaikki sulkeutuivat lapsineen perheisiinsä ja alkoivat viettää aikaa vain miehensä kavereiden kanssa.Onneksi oli ne siihen asti etäisemmät kaverit, jotka on myös saaneet lapsia, mutta joiden kanssa ollaan nyt sitten tiiviimmin yhteyksissä.
Ystäväpiiri vaihtui siis minullakin ja tosiaankaan ei voi nuo minun entiset hyvät ystävät sanoa, että olisi johtunut lapsettoman ja lapsellisen erilaisista elämäntilanteista. Kyseessä oli heidän oma valintansa, minkä he ovat tainneet nyt tajuta.
En ole hylännyt yhtään ystävää lapsensaannin takia. Lasten seura ei erityisesti kiinnosta, mutta ihan mielelläni juttelen lapsista koska he ovat ystävilleni tärkeitä. Ja toki ystäväni osaavat puhua muustakin.
Omassa ystäväpiirissäni tilanne on myös tuttu. Näkisin kuitenkin, että kyse ei ole vain lapsista ja siitä, jaksaako lapsettomat kuunnella äitien juttuja, vaan siitä, että elämäntilanteet ovat täysin erilaiset lapsiperheillä ja lapsettomilla DINKuilla.
Lapsiperheet asuvat suburbiassa. Heidän arkensa koostuu 8-16 työ- ja tarhapäivistä, lasten harrastuksista, vanhenpainyhdistyksistä, farmari-Opelista, supermarketeista, neuvolakäynneistä, trampoliineista, Mimistä ja Kukusta, Me and I -kotikekkereistä ja lihapullista.
Lapsettomat pariskunnat puolestaan asuvat keskustassa, käyttävät julkisia, tekevät enemmän töitä, treenaavat salilla, syövät ravintoloissa, matkustelevat, shoppailevat, hoivaavat lemmikkejään, käyvät leffassa ja keikoilla, sekä vertailevat vuosikertapunaviinien hapokuutta.
Miten kaksi näin erilaista elämää viettävää ystävää löytävät enää yhteistä säveltä?
Mulla yhteydenpito "lapsellisiin" kavereihin on jäänyt muutamastakin syystä.
-Ei tosiaan päästä ikinä koskaan mihinkään ilman sitä lasta, edes tunniksi kahville tai kävelylenkille. Kädettömät isät?!?!? Ja ajankohdan pystyisin sopimaan täysin lapsiperheen mukaan, kun ei tosiaan ole niitä lapsia itsellä...
-Ei voida harrastaa mitään liikuntaa, lenkkeilyä tms. koska lastenhoito on niin rankkaa että siinä pysyy kunnossa. Näin kertoo enemmän kuin lievästi ylipainoinen ystäväni. Aina kun lähdettiin vaikka shoppailemaan yhdessä, mentiin lasten ehdoilla syömään. Heseen. Tai kiinalaiseen. Tai kebabille. Mulla teki pahaa katsoa kun kolmevuotias vetää hampurilaisaterian majoneesilla ja kolalla, vielä normikokoisen kun se on lastenateriaa halvempi. Lasten ehdoilla ei harrasteta sitä liikuntaakaan, kun on tärkeämpää olla niiden lasten kanssa. Myös sekainen ja likainen kotikin on merkki hyvästä äitiydestä, kun on niiiiiiiiiiiin paljon tärkeämpää hoitaa niitä lapsia. Vähän siinä tulee lapsettomalle sellainen olo, että viitsiikö sitä sitten enää edes viedä äidin kullanarvoista aikaa lapsilta, kun ei tosiaan se isäkään voi niitä kuulumisten vaihtamisen ajan hoitaa. (Tamän kyseisen ystävän lapset ovat normaalipainoisia, ainakin vielä)
-Lasten saamisen jälkeen kilometrit ovat pidempiä kuin ennen lasten saantia. Lapsettomalle kaverille 200 km on kotiäidin mielestä pikkumatka matkustaa jotta saa kahvitella kotiäidin kanssa, mutta toiseen suuntaan 70 kilometriäkin on äidille aivan mahdoton. Tämän yksipuolisuuden takia on katkennut 25-vuotinen ystävyys, kun ei enää kiinnosta sen lapsettoman elämä sen vertaa että edes kerran neljässä vuodessa itse ajaisi hänen luokseen vaikka katsomaan uutta kotia... Minä taasen en pysty tekemään reissua kaverin kotipaikkakunnalle ilman että pitää vierailla kaverin luona, vaikka haluaisinkin.
Mulla on yksi lapsi ja toinen tulossa. Rakastan lastani (ja vauvaa mahassa) enemmän kuin mitään muuta, mutta kun näen kavereitani, haluan vapaata äitiydestä ja todellakin puhua kaikesta muusta. Mulla on yksi kaveri, joka haluaa aina puhua lapsistaan, hänen näkeminen on aika rankkaa, ja hänellä ne lapset ovat sellaisia ylivilkkaita tapauksia jotka kiekuvat vieressä koko ajan (omani on siis hiljainen ja rauhallinen, tosin myös jo vanhempi). Muuten mulla on pari äitikaveria, joiden kanssa ei todellakaan puhuta lapsista vaan kaikesta muusta!
Toinen mikä mua ei kiinnosta, on työasiat. Nyt varsinkin kun en itse ole töissä, eikä kyllä muutenkaan. Mun työ on niin tylsää että haluan aina vaan vapaalla unohtaa sen olemassaolon. Kumma kyllä, tämä kaveri joka puhuu lapsistaan, on myös se joka eniten puhuu työstään. No onneksi meillä on paljon muitakin puheenaiheita.
Ja vaikka musta silloin joskus tuli äiti, yksi asia mussa on pysynyt samana: tykkään bilettää! Tietysti harvoin nykyään (tällä hetkellä ei tietenkään yhtään ;)) mutta kun lähden ulos, niin siellä ei jauheta lapsista eikä soitella kotiin vaan pidetään hauskaa aamuun asti ihan niinkuin sinkkuna.
Ja kaikki mun vanhat sinkkukaverit ovat pysyneet mun rinnallani vaikka musta äiti on tullutkin. Toisista vaan tulee niitä Äitejä, ja niitä en mäkään jaksa.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2014 klo 09:59"]
Omassa ystäväpiirissäni tilanne on myös tuttu. Näkisin kuitenkin, että kyse ei ole vain lapsista ja siitä, jaksaako lapsettomat kuunnella äitien juttuja, vaan siitä, että elämäntilanteet ovat täysin erilaiset lapsiperheillä ja lapsettomilla DINKuilla.
Lapsiperheet asuvat suburbiassa. Heidän arkensa koostuu 8-16 työ- ja tarhapäivistä, lasten harrastuksista, vanhenpainyhdistyksistä, farmari-Opelista, supermarketeista, neuvolakäynneistä, trampoliineista, Mimistä ja Kukusta, Me and I -kotikekkereistä ja lihapullista.
Lapsettomat pariskunnat puolestaan asuvat keskustassa, käyttävät julkisia, tekevät enemmän töitä, treenaavat salilla, syövät ravintoloissa, matkustelevat, shoppailevat, hoivaavat lemmikkejään, käyvät leffassa ja keikoilla, sekä vertailevat vuosikertapunaviinien hapokuutta.
Miten kaksi näin erilaista elämää viettävää ystävää löytävät enää yhteistä säveltä?
[/quote]
Oletpas harvinaisen mustavalkoinen tyyppi :D
Sulla on ollut vääränlaisia ystäviä. Onnea uusien löytämiseen :) Saanko arvata - kasvatat lastasi tiiviissä heteroparisuhteessa?