Lue keskustelun säännöt.
Muita syrjäytyneitä naisia?
11.12.2020 |
Täällä yksi syrjäytynyt, 26-vuotias nainen. Kavereita ei ole, ystävistä puhumattakaan. Lapsuudenperheeseen etäiset välit, viestitellään kyllä mutta ikinä ei olla oltu läheisiä. Ei kumppania, lapsia tai lemmikejä, enkä mitään noista haluakaan.
Viihdyn yksin, saan voimaa yksinolosta ja olen vahvimmillani yksin, mutta toisinaan sitä leikittelee ajatuksella että olisi joku, jonka kanssa tehdä asioita ja jolle voisi puhua. Ei ole ikinä ollut ketään jolle puhua, mutta niin on ollut aina, olen tottunut pitämään kaiken sisälläni. Olen ollut yksinäinen ja masentunut lapsesta saakka, olen kokenut koulukiusaamista, henkistä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä mutta en ole ikinä apua saanut, ei ole kukaan huomannut tai ei ole vain kiinnostanut.
Kerran yritin aikuisiällä hakea apua kun oli todella paha tilanne, mutta ei otettu tosissaan. Enää en jaksa vaivautua, enkä rehellisesti sanottuna usko että kukaan voi auttaa, apua olisi pitänyt saada aikoja sitten, nyt on liian myöhäistä. Enää en edes halua apua.
Peruskoulun jälkeistä koulutusta ei ole, yritin kyllä hetken aikaa opiskella mutta olen liian tyhmä ja laiska ja oli muutenkin niin vaikea aika, ja nyt on liian myöhäistä eikä oikeastaan edes kiinnosta kun olen niin vanha.
Vähän harmittaa mutta minkäs teet, kotoa ei saanut minkäänlaista henkistä tukea, henkistä väkivaltaa vain.
Olen aina tuntenut itseni friikiksi, olen aina ollut jotenkin erilainen ja lapsena mietin usein että olenkohan hullu, olenkohan edes ihminen, onkohan muutkin ihmiset tällaisia. Mielikuvitusystäviä on ollut lapsesta asti paljon, myös nuorena ja vielä aikuisenakin. Jossain vaiheessa mietin että voisikohan minulla olla dissosiaatiohäiriö. Jotenkin lapsena tiesin ja kyseenalaistin asioita enemmän kuin lapsen pitäisi. Vaikka koulut meni penkin alle.
Nykyään olen hyvin pitkälti turta, tunteeton zombie. Olen kuin kivi. Kunnes taas katoan pimeyteen. Masennus tulee kausittain, joskus on hyviä jaksoja, mutta aina se pimeyden pirulainen nostaa taas päätään ennen pitkää. Ja silloin joko itken silmät päästäni ja olen itsetuhoinen, tai sitten vain nauran kaikelle, kuin mikäkin hullu. (Saattaa olla jokin suojautumismekanismi, tai hermoromahdus on lähellä..) Tosin viimeaikoina on tuntunut ettei enää jaksa reagoida mitenkään, jotenkin siihen pimeyteen on niin tottunut että se ei tunnu miltään, tai ehkä kotoisalta.
Töissä käyn ja olen aina pystynyt hoitamaan työni ja esittämään normaalia vaikka mikä olisi, mutta tuntuu että olen tikittävä aikapommi (jo pari kertaa kylläkin räjähtänyt) josta ei tiedä milloin pamahtaa.
Kommentit (28)
Juu tutulta kuulostaa, olen vähän sinua vanhempi. En tosin ajattele että sinun olisi välttämättä liian myöhäistä saada apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.
Pilkkaatte oikeasti syrjäytyneitä ihmisiä alapeukuttamalla kommenttiani.
Olet marginaalia naisena. Ryhdistäydy, mene salille ja pese hampaasi. Opettele käytöstavat. Näin miehiäkin neuvotaan
Olen kyllä vanhempi mut samat on melkein tunteet ja kokemukset. Töitä ei ole kun joka paikasta vain leimataan ei jaksa enää hakea täysin syrjäytynyt.
Vierailija kirjoitti:
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.
Ite oon luullut et syrjäytynyt on mieleltään ikäänkuin "halvaantunut," ettei pysty tekemään mitään muutakun olemaan kotosalla.
paljoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sinua 30 vuotta vanhempi ja muutaman vuoden aikana liukunut itsekseni viihtyvästä ihmisestä kaikin tavoin syrjäytyneeksi työttömäksi, asunnottomaksi, yksinäiseksi ja lähes liikuntakyvyttömäksi itse**rhakandidaatiksi. Eilen tapahtui toiseksi viimeinen kova takaisku minun vaelluksellani, jote en jaksa kirjoittaa tästä asiasta enempää, mutta ajattelin kertoa sinulle tämän verran siltä varalta, ettei kukaan muu kommentoi. Vaikuttaa siltä, että sinulla on "ihan oikeita" syitä olotilaasi, joten etsi vaikka työterveyshuollosta kysymällä tiesi jonkinlaisen keskustelun piiriin. Toivon sinulle onnea matkaan.
Vierailija kirjoitti:
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.
Se että käy töissä, ei tarkoita etteikö voisi olla muuten syrjäytynyt. Joillekin se töissä käyminen saattaa olla ainoa paikka jossa pääsee (/joutuu) olemaan sosiaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.
Ite oon luullut et syrjäytynyt on mieleltään ikäänkuin "halvaantunut," ettei pysty tekemään mitään muutakun olemaan kotosalla.
paljoa.
Omasta mielestäni syrjäytynyt voi hyvinkin käydä töissä, mutta yksityiselämässä ollaan sitten hyvinkin eristäytyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.
Se että käy töissä, ei tarkoita etteikö voisi olla muuten syrjäytynyt. Joillekin se töissä käyminen saattaa olla ainoa paikka jossa pääsee (/joutuu) olemaan sosiaalinen.
"Sosiaalinen" on hankala sana. Töissä voi olla vaikka kuinka tekemisissä ihmisten kanssa, eikä se silti ole sosiaalista yhdessäoloa.
Minä olin reilut kaksikymmentä vuotta ammatissa, jossa jouduin näennäisesti olemaan sosiaalinen: autoin ihmisiä yksittäin ja pienryhmissä, mutta aiheena ei ollut koskaan se, mitä minä olen tai teen. Työkavereita minulla ei tavallaan ollut, koska olin lähes kaiken aikani asiakkaideni luona, ja asiakkaat ovat asiakkaita. Nekin ihmiset, jotka "tunsivat" minut vuosien ajan, oppivat olemaan kyselemättä minulta yksityiselämästäni - minulla kun ei koskaan ollut siitä mitään sanottavaa: olin joulut, uudetvuodet, juhannukset, kaikki illat ja viikonloput itsekseni (joskus näin vanhempiani ja puhun heille edelleen paljon puhelimessa). Minusta ajateltiin kai vain, etten jutellut yksityisasioista mielelläni, eikä siis kysytty eikä tiedetty. Huomasin kyllä, että joitakin ihmisiä askarrutti vakiovastaukseni "olen kotona vaan", mutta en halunnut saattaa heitä kiusalliseen tilanteeseen kertomalla, että olen sata prosenttia ajasta yksin.
Totuin ihmisten seuraan töissä niin, etten jaksanut edes ajatella uusien ihmisten etsimistä vapaa-ajallani. Olo ei tuntunut yksinäiseltä, koska siedän yksinoloa tavallista huomattavasti paremmin, ja tiesin aina joka tapauksessa olevani parin päivän sisällä puhetyössäni. Kun työt loppuivat, minulle yhtäkkiä selvisi, että olen oikein kunnolla syrjäytynyt: en kerta kaikkiaan tavannut ihmisiä missään. Kolmea sukulaista näin kerran pari vuodessa, ja oli aivan tavallista, etten puhunut kasvotusten muiden kuin kaupan kassahenkilöstön kanssa kuukausiin; pisin aika taisi olla melkein yhdeksän kuukautta, ja puoli vuotta ihan normaalia.
Nyt, kun työttömyys on vienyt minulta aivan kaiken ja korona loputkin, olen aivan yksin koko ajan. Viimeisimpien kolmen kuukauden aikana en ole edes nähnyt kaupan kassoja. Ainoa kontaktini on ollut maskeihin ja käsineisiin sonnustautunut sosiaaliohjaaja, joka on käynyt tapaamassa minua noin kolmen viikon välein. Kukaan ei silti voisi ulkopuolisena nähdä minusta, että olen syrjäytynyt; syrjäytyneet eivät välttämättä ole nurkilla karkuun luikkivia, nuhruisia katsekontaktin välttelijöitä.
Nro 7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet kuitenkin työssäkäyvä. Sä olet selviytyjä! Joku pieni muutos voisi kääntää sun elämää parempaan. Toivotan onnea!
Vierailija kirjoitti:
Sä olet kuitenkin työssäkäyvä. Sä olet selviytyjä! Joku pieni muutos voisi kääntää sun elämää parempaan. Toivotan onnea!
Työ on vain osa-aikaista, muutama tunti viikosta ja niidenkin eteen joudun ponnistelemaan ihan älyttömästi, ettei naamioni tipu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä menoa taidan pian olla, ellen jo ole valmiiksi. Olen työtön mutta mulla on yksi ystävä, jota näen parin kuukauden välein. Ei lapsia tai parisuhdetta.
Olen syrjäytynyt nainen. Olen aloittajaa vanhempi, yli 30-vuotias. Minullakaan ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta. Työpaikkaa ei ole. Lemmikkejä kyllä on. Psykologien testien mukaan minulla on "lukupäätä", joten olen alisuoriutuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta teidän ”syrjäytyneiden” elämäntavoissa ei ole mitään väärää. On monia tapoja elää. Voitteko nyt oikeasti kuvitella, että vuosikymmenien yksinolon jälkeen ikinä viihtyisitte sosiaalisesti normatiivisessa elämässä? Kysymys kuuluukin, kärsittekö tilanteesta siksi, että oikeasti kaipaatte seuraa vai siksi, kun elämänne ei täytä yleisiä oletuksia ja vaatimuksia?
Täällä 27v syrjäytynyt. Ei ammattia, eikä päivääkään työkokemusta, jos ei lasketa työkokeilua ja työharjoittelua. Pari keskeneräistä koulua. Ihan fiksu olen kaikkien älykkyystestien mukaan kyllä. Ei kavereita. Parisuhde löytyy, jonka ympärillä elämä pyörii. Muuta ei ole, koska tuntuu, että se vaatisi muualle muuttamisen, alusta aloittamisen ja samalla eron tästä suhteesta, joka on pitänyt mut jotenkuten elämässä kiinni jo monta vuotta. Asun niin pienellä, tutulla ja ahdistavalla paikkakunnalla, ettei huvita juuri kotoa poistua yksinään yhtään mihinkään. Tunnen itseni myös liian vanhaksi jo, vaikka kaikki hokee minun olevan vielä nuori ja että ehdin käydä vielä vaikka mitä kouluja. Eri asia kyllä, onko niistä enää hyötyä sitten paljoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Minusta teidän ”syrjäytyneiden” elämäntavoissa ei ole mitään väärää. On monia tapoja elää. Voitteko nyt oikeasti kuvitella, että vuosikymmenien yksinolon jälkeen ikinä viihtyisitte sosiaalisesti normatiivisessa elämässä? Kysymys kuuluukin, kärsittekö tilanteesta siksi, että oikeasti kaipaatte seuraa vai siksi, kun elämänne ei täytä yleisiä oletuksia ja vaatimuksia?
Sinäkö oletat, etteivät itseään syrjäytyneinä pitävät ihmiset tietäisi itse oman tilanteensa syitä ja seurauksia? Asenteesi haiskahtaa hieman holhoavalta - onko sen tarkoituskin?
Vierailija kirjoitti:
Täällä 27v syrjäytynyt. Ei ammattia, eikä päivääkään työkokemusta, jos ei lasketa työkokeilua ja työharjoittelua. Pari keskeneräistä koulua. Ihan fiksu olen kaikkien älykkyystestien mukaan kyllä. Ei kavereita. Parisuhde löytyy, jonka ympärillä elämä pyörii. Muuta ei ole, koska tuntuu, että se vaatisi muualle muuttamisen, alusta aloittamisen ja samalla eron tästä suhteesta, joka on pitänyt mut jotenkuten elämässä kiinni jo monta vuotta. Asun niin pienellä, tutulla ja ahdistavalla paikkakunnalla, ettei huvita juuri kotoa poistua yksinään yhtään mihinkään. Tunnen itseni myös liian vanhaksi jo, vaikka kaikki hokee minun olevan vielä nuori ja että ehdin käydä vielä vaikka mitä kouluja. Eri asia kyllä, onko niistä enää hyötyä sitten paljoakaan.
Hei olen sinua pari vuotta nuorempi ja olin ennen syrjäytynyt. Itselläni auttoi muutto ja paikkakunnan vaihto.
Tunsin samoin että en halua tai kehtaa poistua kotoani asuessani vielä vanhassa kotikaupungissani.
Nyt tuntuu että voin vihdoin hengittää ja toteuttaa itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta teidän ”syrjäytyneiden” elämäntavoissa ei ole mitään väärää. On monia tapoja elää. Voitteko nyt oikeasti kuvitella, että vuosikymmenien yksinolon jälkeen ikinä viihtyisitte sosiaalisesti normatiivisessa elämässä? Kysymys kuuluukin, kärsittekö tilanteesta siksi, että oikeasti kaipaatte seuraa vai siksi, kun elämänne ei täytä yleisiä oletuksia ja vaatimuksia?
Sinäkö oletat, etteivät itseään syrjäytyneinä pitävät ihmiset tietäisi itse oman tilanteensa syitä ja seurauksia? Asenteesi haiskahtaa hieman holhoavalta - onko sen tarkoituskin?
No tuskin kovin moni ymmärtää, miksi ottaa asuntolainaa 200000€ ja käy töissä, josta ei nauti. Ihmiset kuvittelevat rakentavansa omaa elämää, vaikka todellisuudessa he rakentavat omia kulissejaan missä näytellä elämäänsä muille ihmisille.
Syrjäytyneiden kulissit eivät ole näyttelykunnossa. Mietin vain siis, että onko se todellisuudessa se asia mikä ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä 27v syrjäytynyt. Ei ammattia, eikä päivääkään työkokemusta, jos ei lasketa työkokeilua ja työharjoittelua. Pari keskeneräistä koulua. Ihan fiksu olen kaikkien älykkyystestien mukaan kyllä. Ei kavereita. Parisuhde löytyy, jonka ympärillä elämä pyörii. Muuta ei ole, koska tuntuu, että se vaatisi muualle muuttamisen, alusta aloittamisen ja samalla eron tästä suhteesta, joka on pitänyt mut jotenkuten elämässä kiinni jo monta vuotta. Asun niin pienellä, tutulla ja ahdistavalla paikkakunnalla, ettei huvita juuri kotoa poistua yksinään yhtään mihinkään. Tunnen itseni myös liian vanhaksi jo, vaikka kaikki hokee minun olevan vielä nuori ja että ehdin käydä vielä vaikka mitä kouluja. Eri asia kyllä, onko niistä enää hyötyä sitten paljoakaan.
Parisuhteessa oleva syrjäytynyt... Useammalla täällä taitaa nyt olla suhteellisuudentaju hukassa.
Syrjäytyneet ihmiset eivät käy töissä.