Miksi nuori aikuinen lapseni on mulle niin ilkeä?

Syynä voi olla se, että hän pitää sinua itsestäänselvyytenä. Vielä parikymppisenä moni pitää omia vanhempiaan itsestäänselvyytenä ja purkaa esim. omista huolista ja pettymyksistä johtuvan pahan olonsa heihin ylimielisellä asenteella höystettynä. Erityisesti äiti joutuu varmaan tällaisen käytöksen kohteeksi usein.

Jos käy hyvin, lapsi alkaa jossain vaiheessa kypsyä, alkaa katua käytöstään ja muuttua kunnioittavammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuputatko sitten omia mielipiteitäsi ja loukkaannut, kun nuori on eri mieltä? Ei nuoren tarvitse myötäillä sinua.

Tuolla tavalla, kun vanhempi käyttäytyy, niin nuorta ärsyttää. Minulla on hyvin käyttäytyviä nuoria, jotka kunnioittavat meitä vanhempia. Annamme nuorten tehdä omat päätökset. Ja tuemme niitä. Autamme, jos tarvis. Pääasiassa hoitavat oman tonttinsa.

Just näin. On haastavaa kunnioittaa nimenomaan nuoren omia valintoja ja sitä mihin hän rajan vetää, eikä tuputtaa omaa mielipidettään ja omia arvojaan. Mut niin se kunnioitus syntyy, kunnioittamalla itse. Jo se, et äidillä on herne nenässä kun nuori ei kumarra kiltisti häneen investoitua rahaa, kertoo ettei äidillä itsellään ole kykyä kunnioittaa nuorta erillisenä, omana itsenään, vaan hän on äidin jatke, investoinnin kohde jne. Että sinuna ap katsoisin peiliin ja miettisin vähän, kunnioitatko nuorta erillisenä yksilönä joka päättää itse elämästään, vai jonakin sinun elämäsi osasena jolta odotat tiettyjä asioita? Jos jälkimmäinen, nuorella ei ole mitään muuta vaihtoehtoa edes kuin puolustaa erillisyyttään sinun manipulointiasi vastaan. Ja tiedän itse mistä puhun, mistä tällaisessa on kyse. Taitaa olla aika yleistäkin, et vanhemmat ei todellakaan kunnioita lastensa erillisyyttä vaan käyttävät heitä omiin tarkoituksiinsa. Kuten pönkittämään omaa onnistumisen tunnetta ja ylpeydentuntoa.

Minulla on äiti, jonka "äidillinen kritiikki" ulottuu mm. siihen, että minua neuvotaan miten mikroa käytetään (vanhemmilla on ollut sama mikro 10 vuotta - hän vain holhoaa), kuinka minun tulee harrastaa (esim. alkoi kysellä kisamenestyksestäni, kun olin harrastanut uutta lajia 4 kk - täysin kahjot ja epärealistiset odotukset!!) ja lopulta perimmäisiin elämän kysymyksiin (minun olisi pitänyt hankkia hänelle lapsenlapsi vastavalmistuneena ja työttömänä sekä eronneensa 23-v nuorikkona).

Myös hän vetoaa siihen, että minua ei ole sentään hakattu (muuta kuin lapsena, mutta sitähän ei kenellekään myönnetä).

Ja kyllä, olen joskus erittäin äreä tätä ihmistä kohtaan. Jos hän käyttäytyy kuin hyvän päivän tuttu, niin voimme elää suht normaalisti. Jopa jutella ja vaihtaa kuulumisia. Mutta jokin alkukantainen räjähtää valloilleen heti, kun tämä naikkonen alkaa puuttua kotini sisustukseen, kritisoimaan uravalintaani ("sinun olisi pitänyt valita jokin naisellisempi ala") ja haukkumaan elämänvalintojani ("miksi sinä puolen vuoden välein muuttava etäsuhteileva 25-v et ole synnyttänyt minulle lastenlasta?!").

Välirikkomme tapahtui välittömästi minun aloittaessani murrosiän, eli kun minulle olisi pitänyt antaa edes vähän vapautta ja vastuuta elämästäni. Olen ikuisesti jumissa kehitysvaiheessa, jossa minua pidetään kyvyttömänä lapsena, ja jossa minulle asetetaan SAMANAIKAISESTI täysin epärealistisia odotuksia (pitäisi kisata parin kuukauden harrastuskokemuksella ja hankkia lapsi täysin mahdottomassa elämäntilanteessa). Pienemmistäkin aineksista saa rakennettua erittäin kuluttavan ja vaikean ihmissuhteen.

Ap kiittää tsempeistä ja kommentoi "kritiikkiä":

Olen kyllä antanut nuoren tehdä omia valintojaan. Mutta mielestäni olisi outoa, jos äitinä en saisi hänen valintojaan kommentoida. En tee sitä negatiivisesti, mutta kyllä, kommentoin sillä elämänkokemuksella, joka minulla on. Hän opiskelee unelma-alaansa, joten jonkun kirjoittajan ajatus siitä, että kun olen hänen opintoihinsa liittyen ylpeä, niin aiheutan hänelle paineita, ei aivan pidä paikkaansa. 

Kunnioitan hänen yksityisyyttään ja ainutkertaisuuttaan ja tapaansa elää, mutta ei ole mielestäni kohtuutonta vaatia sitä kunnioitusta myös itse. Miksi vain hänen totuutensa olisi oikea? Miksi asioista keskustelu menee siihen, että vain minun mielipiteeni on jotenkin väärä. Pitäisikö minun se vain sietää, kun en siedä sellaista muissakaan ihmissuhteissani. Mutta ÄITINÄ olen jotenkin vähemmän oikeutettu olemaan oma itseni suhteessa aikuiseen lapseeni, koska voin käytökselläni ahdistaa, tunkeutua hänen reviirilleen, koska välittämälläkin voin olla epäkunnioittava.

Ja taloudellinen vapaus, jota meillä on ja josta hänkin on päässyt nauttimaan, sekin on jonkun mielestä väärin! Tietysti hän olisi voinut käyttää vapaa-aikaansa enemmän olemalla töissä, mutta minä olen osan hänen kuluistaan maksanut siksi, että hän on minun lapseni ja minulla on ollut mahdollisuus tehdä niin tässä elämäntilanteessa. En sponsoroi häntä enkä odota hänen olevan minun jatkeeni. Haluan vain auttaa. Mutta ehkä se pitää lopettaa. Joku kirjoitti, että ehkä itsekin voisin alkaa nauttia ja käyttää aikaa ja varoja itseeni. Hyvä idea.

Edelleen mielestäni kyse ei ole mistään sen kummallisemmasta kuin toisen ihmisen kunnioittamisesta ja hänen tunteistaan välittämisestä.  Sitä taitoa hän tulee tarvitsemaan muuallakin kuin kodin ruokapöydässä. Varmasti vanhemman ja lapsen välinen suhde on erityinen niin kauan kuin ollaan olemassa, mutta välillä on hirveän raskasta kantaa tätä äitiviittaa ja yrittää olla jonkun muunlainen kuin on: välittävä, rakastava, ylpeä ja ymmärtäväinen äiti.

Tekee äidinmurhaa, normaali ja suositeltava kehitysvaihe. Joillakin rajumpi kuin toisilla. Parempi näin kuin että hänestä tulisi aikuinen, jonka mielestä äiti ja isä on aina oikeassa

Vierailija kirjoitti:

Ap kiittää tsempeistä ja kommentoi "kritiikkiä":

Olen kyllä antanut nuoren tehdä omia valintojaan. Mutta mielestäni olisi outoa, jos äitinä en saisi hänen valintojaan kommentoida. En tee sitä negatiivisesti, mutta kyllä, kommentoin sillä elämänkokemuksella, joka minulla on. Hän opiskelee unelma-alaansa, joten jonkun kirjoittajan ajatus siitä, että kun olen hänen opintoihinsa liittyen ylpeä, niin aiheutan hänelle paineita, ei aivan pidä paikkaansa. 

Kunnioitan hänen yksityisyyttään ja ainutkertaisuuttaan ja tapaansa elää, mutta ei ole mielestäni kohtuutonta vaatia sitä kunnioitusta myös itse. Miksi vain hänen totuutensa olisi oikea? Miksi asioista keskustelu menee siihen, että vain minun mielipiteeni on jotenkin väärä. Pitäisikö minun se vain sietää, kun en siedä sellaista muissakaan ihmissuhteissani. Mutta ÄITINÄ olen jotenkin vähemmän oikeutettu olemaan oma itseni suhteessa aikuiseen lapseeni, koska voin käytökselläni ahdistaa, tunkeutua hänen reviirilleen, koska välittämälläkin voin olla epäkunnioittava.

Ja taloudellinen vapaus, jota meillä on ja josta hänkin on päässyt nauttimaan, sekin on jonkun mielestä väärin! Tietysti hän olisi voinut käyttää vapaa-aikaansa enemmän olemalla töissä, mutta minä olen osan hänen kuluistaan maksanut siksi, että hän on minun lapseni ja minulla on ollut mahdollisuus tehdä niin tässä elämäntilanteessa. En sponsoroi häntä enkä odota hänen olevan minun jatkeeni. Haluan vain auttaa. Mutta ehkä se pitää lopettaa. Joku kirjoitti, että ehkä itsekin voisin alkaa nauttia ja käyttää aikaa ja varoja itseeni. Hyvä idea.

Edelleen mielestäni kyse ei ole mistään sen kummallisemmasta kuin toisen ihmisen kunnioittamisesta ja hänen tunteistaan välittämisestä.  Sitä taitoa hän tulee tarvitsemaan muuallakin kuin kodin ruokapöydässä. Varmasti vanhemman ja lapsen välinen suhde on erityinen niin kauan kuin ollaan olemassa, mutta välillä on hirveän raskasta kantaa tätä äitiviittaa ja yrittää olla jonkun muunlainen kuin on: välittävä, rakastava, ylpeä ja ymmärtäväinen äiti.

Jos yhtään lohduttaa, niin meillä on ihan samanlaista tyttären (19v) kanssa. Kirjoitus vois olla omasta kynästäni. Toisinaan toivon, että hän muuttais jo omaan kotiin...

Kun kuulisi tyttären näkökulman niin voisi vaikuttaa tilanne ihan eriltä.

Kyl sitä napanuoraa järsitään poikki aika kauan.

Omat äidit ovat tavalla tai toisella ärsyttäviä varmaan hamaan hautaan asti. Ainakin oma äitini on edelleenkin 87-vuotiaana - vaikka rakas minulle onkin. Olen alistunut siihen, että minäkin varmaan lapsilleni samalla tavalla. Äidin sanat kuuluu tyttären päässä huutona. Äidin sanat ovat tyttären päässä kaikenlaisten tulkintojen, projektioiden ja väärinymmärrysten päämateriaalia. 

Silti pitää oppia käyttäytymään. Oma äitini kommentoi jotain lapsellista käytöstäni joskus 17-vuotiaana jokseenkin niin, että saathan sä tietysti täällä kotona mulle tollai sanoa, vaikka se ei kivalta tunnu, mutta yritä nyt huolehtia että et tuolla lailla muille maailman ihmisille puhu, siitä ei hyvä seuraa. Sanomattakin on selvää, että häpesin käytöstäni... omille en sanonut ihan noin sanoin, mutta vastaavia keskusteluja on varmaan siinä parinkympin tienoilla käyty, kun nuoret naiseni toisaalta ovat hakeneet omaa itsenäistä elämäänsä ja toisaalta olleet vielä paljon riippuvaisia minusta (isänsä on etäinen, sairaudestaan johtuen).

Nyt tytöt ovat kolmekymppisiä naisia, ja mahtavia ihmisiä, upeita tyyppejä, ja yleensä meillä on hyviä keskusteluja, voidaan tehdä yhteisiä reissuja jne. Toki reissujenkin aikana kunkin täytyy käydä välillä haukkaamassa yksin happea, mutta pisin reissu mitä ollaan porukassa aikuisena tehty kesti kolme viikkoa, ja vielä nukuttiin samassa huoneessa, eli aika hyvin... Tyttäret tekevät elämässään omia valintojaan ja minä omiani, ja niistä voidaan keskustella. Opin heiltä vieläkin, ja toivottavasti he minulta. Minäkin opin edelleen äidiltäni: opin, miten vanhetaan, miten luovutaan pikku hiljaa monesta itsestäänselvyydestä, miten jatketaan luovuutta vielä iäkkäänäkin. 

Ap: saat näyttää ärtymyksesi ja loukkaantumisesi. Saat osoittaa erillisyytesi. Nuoren tyttäresi pitää saada suuttua sinulle ja sinun hänelle, kunhan mitään peruuttamatonta välirikkoa ei tapahdu. Etäisyyttä pitää välillä sietää. Ja tosiaan, sinun pitää alkaa hemmotella itseäsi. Hoitamalla itseäsi mallinnat myös tyttärellesi miten itseä kohdellaan hyvin - vielä aikuisenakin.

Mieheni nelikymppinen poika on edelleen  hävytön omille vanhemmilleen. Purkaa kaiken kiukkunsa joko isäänsä tai äitiinsä (ollaan ihan hyvissä väleissä myös mieheni eksän kanssa). Vanhemmat on aina antaneet kaikkensa tälle pojalle, mutta ilman kuria se jätkä on ilmeisesti jäänyt, koska käyttäytyy täysin hävyttömästi. 

Yritti alussa vähän samaa mullekin. Olen vastannut melko samalla mitalla, vähän sarkastisesti ja huumoriksi heittäen, ja myös ihmetellyt ääneen hänen "aikuismaista" käytöstään - hän on siis itseäni vain 12 vuotta nuorempi, joten ihan suoraan olen vedonnut hänen aikuisuuteensa. Jonkinlaista kunnioitusta on minua kohtaan hänessä tullutkin, mutta minusta hänen vanhempansakin ovat kyllä ihan järkeviä ihmisiä (järkevämpiä kuin tää heidän poika). 

Moniko täällä tunnustaa olevansa ilkeä omille vanhemmilleen?

Vierailija kirjoitti:

Moniko täällä tunnustaa olevansa ilkeä omille vanhemmilleen?

Ja sitten vielä syntymävuoden jos saisi.

Kyllä mä olin välillä ilkeä äidilleni lapsena ja nuoruusiässä.

Ja olen mä joutunut häntä välillä loukkaamaan aikuisenakin, esimerkiksi silloin kun lapseni olivat pieniä, ja hän tyrkytti niille karkkipussit ja sokerista juotavaa ennen ruokailua (ihmetelläkseen sitten ruokapöydässä lasteni huonoa ruokahalua). Ja ilkeyttä seki oli, ainakin äitini mielestä, kun lakkasin syömästä niitä jäätelömöykkyjä, joita hän annosteli minulle omaan jälkiruoka-astiaani (en pidä jäätelöstä ja se aiheuttaa minulle vatsavaivoja - ja kieltäytyminen ei mennyt perille).

Olen 55-vuotias ja äitini yhdeksänkymppinen, sota-ajan lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ap kiittää tsempeistä ja kommentoi "kritiikkiä":

Olen kyllä antanut nuoren tehdä omia valintojaan. Mutta mielestäni olisi outoa, jos äitinä en saisi hänen valintojaan kommentoida. En tee sitä negatiivisesti, mutta kyllä, kommentoin sillä elämänkokemuksella, joka minulla on. Hän opiskelee unelma-alaansa, joten jonkun kirjoittajan ajatus siitä, että kun olen hänen opintoihinsa liittyen ylpeä, niin aiheutan hänelle paineita, ei aivan pidä paikkaansa. 

Kunnioitan hänen yksityisyyttään ja ainutkertaisuuttaan ja tapaansa elää, mutta ei ole mielestäni kohtuutonta vaatia sitä kunnioitusta myös itse. Miksi vain hänen totuutensa olisi oikea? Miksi asioista keskustelu menee siihen, että vain minun mielipiteeni on jotenkin väärä. Pitäisikö minun se vain sietää, kun en siedä sellaista muissakaan ihmissuhteissani. Mutta ÄITINÄ olen jotenkin vähemmän oikeutettu olemaan oma itseni suhteessa aikuiseen lapseeni, koska voin käytökselläni ahdistaa, tunkeutua hänen reviirilleen, koska välittämälläkin voin olla epäkunnioittava.

Ja taloudellinen vapaus, jota meillä on ja josta hänkin on päässyt nauttimaan, sekin on jonkun mielestä väärin! Tietysti hän olisi voinut käyttää vapaa-aikaansa enemmän olemalla töissä, mutta minä olen osan hänen kuluistaan maksanut siksi, että hän on minun lapseni ja minulla on ollut mahdollisuus tehdä niin tässä elämäntilanteessa. En sponsoroi häntä enkä odota hänen olevan minun jatkeeni. Haluan vain auttaa. Mutta ehkä se pitää lopettaa. Joku kirjoitti, että ehkä itsekin voisin alkaa nauttia ja käyttää aikaa ja varoja itseeni. Hyvä idea.

Edelleen mielestäni kyse ei ole mistään sen kummallisemmasta kuin toisen ihmisen kunnioittamisesta ja hänen tunteistaan välittämisestä.  Sitä taitoa hän tulee tarvitsemaan muuallakin kuin kodin ruokapöydässä. Varmasti vanhemman ja lapsen välinen suhde on erityinen niin kauan kuin ollaan olemassa, mutta välillä on hirveän raskasta kantaa tätä äitiviittaa ja yrittää olla jonkun muunlainen kuin on: välittävä, rakastava, ylpeä ja ymmärtäväinen äiti.

Mulla on tuon kaltaista ongelmaa esikoiseni kanssa. Vaikka hän on jo vuosia asunut omillaan, niin minun pitää pitää kieli keskellä suuta aina keskustellessa että hän pillastu jostakin.

Mitään politiikkaa tai yhteiskunnallusiin asioihin liittyvää en uskalla sanoa, riitaa tulisi helposti. Vaikka olisimme oikeasti samaa mieltäkin, niin riitaa voisi tulla kumminkin.

On raskasta kun pitää olla jotakin muuta kuin oikeasti on aikuisen lapsensa kanssa.

Toivon, että yämä ongelma helpottaa ajan kanssa.

uliopisto tekee lapsista vihervasemmistolaisia, jotka halveksivat kaikkea muuta

Vierailija kirjoitti:

uliopisto tekee lapsista vihervasemmistolaisia, jotka halveksivat kaikkea muuta

Eivät ne ihan kaikkea halveksi. Suvaisevat vähemmistöjä, mutta halveksivat tavallisten ihmisten enemmistöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"osoitti halveksuntaa ja suoranaista vastenmielisyyttä minun mielipiteitäni, tekemisiäni ja välittämistäni kohtaan."

Miten?

Välittämiseni ja innostukseni hänen opintoihinsa liittyen käännetään negatiiviseksi, se sattuu! Mielipiteeni siitä, miten hakuprosesseihin voi suhtautua, on halveksunnan aihe.

Kaikkea tällaista, joka tietysti voi olla itsenäistyvän nuoren oman suunnan etsimistäkin, mutta miksi se pitää tehdä niin, että loukkaa toista. En minäkään loukkaa häntä, vaikka monessa asiassa voisinkin.

Ap

Minunkin yliopiston aloittaneella nuorellani alkoi olla niin "yleviä" mielipiteitä eri asioista, joita ei me vanhemmat ymmärretty. Se aika kesti muutaman vuoden...juurikin halveksuntaa meitä taviksia kohtaan. Nykyisin hän on taas se sama Matti, joka oli nuorempana.

On tullut isäksi yms. Se ärsyttävä aika kesti muutaman vuoden.

Vierailija kirjoitti:

uliopisto tekee lapsista vihervasemmistolaisia, jotka halveksivat kaikkea muuta

Juuri tuosta äsken kirjoitis tuonne alemmas. Onneksi nuori mies "palasi normaaliksi Matiksi".

Vedä sitä nulikkaa turpaan

Sanot, että olisi outoa, jos et äitinä saisi nuoren valintoja kommentoida omalla elämänkokemuksellasi. No, itse muistan että parikymppisenä lakkasin kertomasta elämästäni äidilleni oikeastaan mitään, kun aina sieltä tuli niitä varmasti hyväntahtoisia, mutta mielestäni todella tungettelevia kommentteja. Helpointa oli puhua äidille vain, jos suoraan kaipasin neuvoa johonkin, mutta muuten koin paremmaksi pitää suuni supussa ettei kummankaan tarvinnut pahoittaa mieltänsä. Ehkä lapsesi tekee vielä saman johtopäätöksen ja rauha laskeutuu päivällispöytäänne. Se on sitä normaalia irtautumista lopulta. Anna nuoren aikuisen tehdä omat virheensä, niin hänkin antaa sinun olla itsestään irrallinen ihminen, jolla saa olla omat mielipiteensä.

Vierailija kirjoitti:

Ap kiittää tsempeistä ja kommentoi "kritiikkiä":

Olen kyllä antanut nuoren tehdä omia valintojaan. Mutta mielestäni olisi outoa, jos äitinä en saisi hänen valintojaan kommentoida. En tee sitä negatiivisesti, mutta kyllä, kommentoin sillä elämänkokemuksella, joka minulla on. Hän opiskelee unelma-alaansa, joten jonkun kirjoittajan ajatus siitä, että kun olen hänen opintoihinsa liittyen ylpeä, niin aiheutan hänelle paineita, ei aivan pidä paikkaansa. 

Kunnioitan hänen yksityisyyttään ja ainutkertaisuuttaan ja tapaansa elää, mutta ei ole mielestäni kohtuutonta vaatia sitä kunnioitusta myös itse. Miksi vain hänen totuutensa olisi oikea? Miksi asioista keskustelu menee siihen, että vain minun mielipiteeni on jotenkin väärä. Pitäisikö minun se vain sietää, kun en siedä sellaista muissakaan ihmissuhteissani. Mutta ÄITINÄ olen jotenkin vähemmän oikeutettu olemaan oma itseni suhteessa aikuiseen lapseeni, koska voin käytökselläni ahdistaa, tunkeutua hänen reviirilleen, koska välittämälläkin voin olla epäkunnioittava.

Ja taloudellinen vapaus, jota meillä on ja josta hänkin on päässyt nauttimaan, sekin on jonkun mielestä väärin! Tietysti hän olisi voinut käyttää vapaa-aikaansa enemmän olemalla töissä, mutta minä olen osan hänen kuluistaan maksanut siksi, että hän on minun lapseni ja minulla on ollut mahdollisuus tehdä niin tässä elämäntilanteessa. En sponsoroi häntä enkä odota hänen olevan minun jatkeeni. Haluan vain auttaa. Mutta ehkä se pitää lopettaa. Joku kirjoitti, että ehkä itsekin voisin alkaa nauttia ja käyttää aikaa ja varoja itseeni. Hyvä idea.

Edelleen mielestäni kyse ei ole mistään sen kummallisemmasta kuin toisen ihmisen kunnioittamisesta ja hänen tunteistaan välittämisestä.  Sitä taitoa hän tulee tarvitsemaan muuallakin kuin kodin ruokapöydässä. Varmasti vanhemman ja lapsen välinen suhde on erityinen niin kauan kuin ollaan olemassa, mutta välillä on hirveän raskasta kantaa tätä äitiviittaa ja yrittää olla jonkun muunlainen kuin on: välittävä, rakastava, ylpeä ja ymmärtäväinen äiti.

Mä tunnistan itseni ap:n lapsesta.

Vasta nyt nelikymppisenä olen oppinut hillitsemään vihan ja halveksunnan tunteita.

Olen katkera äidilleni monesta asiasta. Hän ei todellakaan ole osannut koskaan olla vastuullinen tasapainoinen äit, minä olen joutunut kantaa kaikki hänen taakkansa eri tavoilla. Hän on sellainen uhriutuva piilonarsisti, ulkopuolisten mielestä ihana ihminen, jolle voi pienet viat helposti antaa anteeksi.

En pysty koskaan tuntemaan välitöntä rakkautta häntä kohtaan ja suru, katkeruus yms purkautuivat juuri noin teininä ja parikymppisenä, kuin ap:n lapsella.