Miksi nuori aikuinen lapseni on mulle niin ilkeä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No. Ensinnäkään nuoren kunnioitusta ei millään lomamatkoilla osteta. Toiseksi, kuinka hyvin sinä itse kunnioitat nuoren rajoja, erillisyyttä, omaa maailmankatsomusta ja oman elämän rakentamista? Kolmanneksi, itsenäistyminen on haastavaa, ja kellekkäs pahaa oloaan purkais, jos ei äidille? Ja neljänneksi, minä koen myös itsenäistyvän nuoren käytöksen välillä tylyksi, mutta ajattelen, et hän tarvitsee paljon voimaa ja aggressiotakin siihen itsenäistymiseen, oman äänen löytämiseen, rajan laittamiseen minun ja itsensä väliin, minun arvojeni kyseenalaistamiseen jne. Ja että se on todella tervettä kehitystä, riuhtaista itsensä irti ja alkaa ottaa maailmassa täysin omia, itsenäisiä askeleita. Äitinä oon se tärkeä vaatavoima josta hän voi itsenäistyä. Ja tarvittaessa silti pyytää tukea ja tulla kainaloon. Jos minä hyysään häntä liikaa tai vedän herneen nenään hänen mielipiteistään, hän jää yksin, vaille tukea ja vaille sitä perhettä johon tarvittaessa palata vielä keräämään voimia.

Olisi syytä kunnioittaa niistä kyllä. Noin kasvatetaan itsekeskeinen minä minä -ihminen.

Olen eri mieltä. Kunnioitusta ei ruokita rahalla vaan emotionaaliselka läsnäololla ja huolenpidolla, lapsen erillisyyden ja rajojen kunnioituksella. Ja tähänhän ei kaikki pysty, varsinkin jos on tottunut manipuloimaan toisia rahalla. Minä olen kasvattanut maailmalle jo kaks nuorta ihmistä, eivätkä todellakaan ole mitään itsekeskeisiä minäminä-ihmisiä. Kyllä se minäminä-maailma on yleensä siellä missä raha on tärkeä arvo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"osoitti halveksuntaa ja suoranaista vastenmielisyyttä minun mielipiteitäni, tekemisiäni ja välittämistäni kohtaan."

Miten?

Välittämiseni ja innostukseni hänen opintoihinsa liittyen käännetään negatiiviseksi, se sattuu! Mielipiteeni siitä, miten hakuprosesseihin voi suhtautua, on halveksunnan aihe.

Kaikkea tällaista, joka tietysti voi olla itsenäistyvän nuoren oman suunnan etsimistäkin, mutta miksi se pitää tehdä niin, että loukkaa toista. En minäkään loukkaa häntä, vaikka monessa asiassa voisinkin.

Ap

Jospa hän ei itse olekaan yhtä innostunut opinnoistaan kuin sinä äitinä. Jos opinnot eivät sujukaan. Hän voi vaikka kokea, että ala on täysin väärä, mutta ei uskalla sanoa sitä sinulle. Ja mieltä painava asia purkautuu sitten näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Mutta lapsesi voi kokea muuta ankeutta kanssasi. On todella ankea lähtökohta, että lapsen pitäisi tuntea kiitollisuutta siitä, että voisi olla vielä kurjempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin on hyvin hatara emotionaalinen kiintymys vanhempiini, joka näkyy juuri tuollaisena:

Äiti tai isä odottavat kunnioitusta ja hyvää käytöstä koska he ovat maksaneet harrastuksen, lukiokirjoja, auttaneet muutossa, kutsuvat syömään ja käymään. Silti se aito läheisyys, kiinnostus minun elämästäni, halit lapsuudessa, hellyys ja huolenpito on hukutettu juurikin tämän materialistisen hyvinvoinnin alle.

Olemme siis kuin hyvän päivän tuttuja, eikä minua oikeastaan kiinnosta, jos joku mielipiteistäni vanhempiani loukkaisikin.

Outoa, ettei sinua kiinnosta lähentyä vanhmpiesi kanssa, vaan oikeutat sitten itsekin tuollaisen p*skan asenteesi. Eli olet selkeästi sielultasi hiukan rikki.

No sinähän se olet paras minua neuvomaan. En minä ole "sielultani" mitenkään rikki, päinvastoin, kykenen vallan mainioihin, kestäviin ja läheisiin ihmissuhteisiin. En vain vanhempieni kanssa. Mutta sepä nyt ei ole minusta lähtöisin, ja sitten kun on elänyt koko elämänsä niin, ettei ole läheisiä suhteita vanhempiinsa, niin eipä sitä oikein osaa kaivatakaan.

Ja ennen kuin jeesustelu lisääntyy, kyllä, minulla oli erittäin lämpimät suhteet esim isovanhempiini, joten en ole mikään rakkaudeton ressukka:D

Ihan vaan vertaistukea tässä ap:lle. Näitä löytyy. Minulla on kaksi lapsosta, jotka samassa perheessä ja samalla tavalla kasvatettu. Ikäero 2.5v , sukupuoli sama. Ovat jo aikuisia. Meillä on annettu rakkautta ja sitä ” rahaakin” kivat määrä pesämunaksi molemmille.

No , toinen on empaattinen ja normaali ystävällinen meille vanhemmille. Toisen käytös on aivan per::: tä. Känisee, ja kiukuttele, kun ei enää aikuisena anneta esim rahaa. Lienee luonnevikainen, ongelmia myös muiden ihmisten kanssa . Siis sanoisinko säälittävä.

Onneksi pitää nyt etäisyyttä ihan reippaasti. Emme näin ikääntyneenä enää kaipaa hänen kiukuttelua tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Mulle ei ollut. Olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei ois kiusattu ja uhkailtu fyysisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Mutta lapsesi voi kokea muuta ankeutta kanssasi. On todella ankea lähtökohta, että lapsen pitäisi tuntea kiitollisuutta siitä, että voisi olla vielä kurjempaa.

Se on, sen takia pidänkin pahan mieleni siitä, ettei hän ole kiitollinen omana tietonani suhteessa häneen. Mitä hän mistään äitinsä kokemasta tajuaa, ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Mulle ei ollut. Olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei ois kiusattu ja uhkailtu fyysisesti.

Joku muu saattaisi sanoa, että sulla oli ihan hyvä lapsuus verrattuna vaikka juoppojen ja narkkarien lapsiin tai remmillä hakattuihin tai nälkää nähneisiin tai sota-ajan lapsiin.

Se oma lapsi elää lapsuuttaan nyt ja joka päivä kokee pettymyksiä, ahdistusta, pelkoa jne. johon ei auta se, että pitäisi olla kiitollinen. Yhtä vähän kuin sua auttoi se, että joku sanoi että olisit ollut kiitollinen, ettet joutunut evakkomatkalle tai sotalapseksi tai kokenut pula-aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Mulle ei ollut. Olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei ois kiusattu ja uhkailtu fyysisesti.

Näin siirtyy ylisukupolvinen trauma. Sen sijaan et lapsi sais kasvaa vapaana ja rakastettuna ja elää normaalia, hyvää elämää, äiti vastuuttaa häntä omista kärsimyksistään. Jos oikeasti rakastat lastasi ja vaikket kykeniskään, hae itselles apua. Ja selvitä noi traumas ammattilaisen kanssa. Kurjinta mitä voi lapselleen tehdä, on tuupata omat ongelmansa hänen kannettavaksi. Niin ei tapahdu jos otat vastuun ongelmistas ja haet apua. Ainakaan niin paljo .

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin on hyvin hatara emotionaalinen kiintymys vanhempiini, joka näkyy juuri tuollaisena:

Äiti tai isä odottavat kunnioitusta ja hyvää käytöstä koska he ovat maksaneet harrastuksen, lukiokirjoja, auttaneet muutossa, kutsuvat syömään ja käymään. Silti se aito läheisyys, kiinnostus minun elämästäni, halit lapsuudessa, hellyys ja huolenpito on hukutettu juurikin tämän materialistisen hyvinvoinnin alle.

Olemme siis kuin hyvän päivän tuttuja, eikä minua oikeastaan kiinnosta, jos joku mielipiteistäni vanhempiani loukkaisikin.

Sama. Minun kohdallani kyse on luottamuksen puutteesta. Vanhempani loukkasivat yksityisyyttäni rajusti teini-iässä. Yrittivät tietysti toteuttaa silloinkin vanhemmuutta omasta mielestään parhaansa mukaan eivätkä ehkä ymmärtäneet (silloin tai nyt) miten valtava asia ja loukkaus se minulle oli. Tuon jälkeen on kyllä materiaa riittänyt pyytämättäkin, mutta todellista yhteyttä ei. En halua kertoa heille asioitani enkä uskalla päästää heitä tunnetasolla lähelleni. Omia rajoja pitää vaalia, vaikka se kuinka olisi joskus loukkaavaa kieltäytyä vaikka vierailusta tms.

Ehkä ap:nkin lapsella on jotain vastaavaa hampaankolossa, minkä näkee ja ymmärtää kunnolla vasta nyt irtauduttuaan vanhoista ympyröistä. Tai sitten hän kokee, että äiti hengittää liikaa niskaan. Jos puheyhteys on aiemmin ollut huono, monet kiinnostuneiksi tarkoitetut keskustelunavaukset voivat tuntua ikävältä utelulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Mutta lapsesi voi kokea muuta ankeutta kanssasi. On todella ankea lähtökohta, että lapsen pitäisi tuntea kiitollisuutta siitä, että voisi olla vielä kurjempaa.

Se on, sen takia pidänkin pahan mieleni siitä, ettei hän ole kiitollinen omana tietonani suhteessa häneen. Mitä hän mistään äitinsä kokemasta tajuaa, ei mitään.

Kunhan ymmärrät että hänellä voi olla tunnelukkoja. Puhumattakaan siitä miten vaikea tunteitaan on vanhemmille avata, varsinkin miehen alulle jota painostetaan olemaan itkemättä. Usko tai älä "miehen pitää olla vahva" lausetta jankataan edelleen näkyvästi jo nuoresta pitäen ja tyttöihinkin kohdistetaan samaa propagandaa. 

Oon pahoillani. :( Oon itsekin 19-vuotias nuori nainen ja vielä pari vuotta (joskus edelleenkin mutta yritän tosiaankin lopettaa) sitten esim. ärsyyntyminen ja turhautuminen huonona hetkenä tuli helposti purettua vanhempiin. En ainakaan itse "muista" aina olla kypsä, mutta ei se tietystikään oikeuta käytöstä missään muodossa. Pystyisitkö kertoa noista tilanteista tarkemmin?

Ps. Ainakin tämä nuori (usein vähän lapsellinen) aikuinen aikoo miettiä tästä eteenpäin vielä tarkemmin käytöstään vanhempiaan kohtaan

Myötätuntoa myös loukkaantuneille äideillle. Olisiko jo aika ajatella itseään, hemmotella, puhua vaikka ammattiauttajalle jos ei muuten lähipiiristä kuulijaa löydy. Se, että pystyy ottamaan etäisyyttä ja nauttimaan elämästään ihan luonnollisena asiana ja ilman riitoja, on varmasti tulevia suhteita silmällä pitäen hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Mulle ei ollut. Olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei ois kiusattu ja uhkailtu fyysisesti.

Joku muu saattaisi sanoa, että sulla oli ihan hyvä lapsuus verrattuna vaikka juoppojen ja narkkarien lapsiin tai remmillä hakattuihin tai nälkää nähneisiin tai sota-ajan lapsiin.

Se oma lapsi elää lapsuuttaan nyt ja joka päivä kokee pettymyksiä, ahdistusta, pelkoa jne. johon ei auta se, että pitäisi olla kiitollinen. Yhtä vähän kuin sua auttoi se, että joku sanoi että olisit ollut kiitollinen, ettet joutunut evakkomatkalle tai sotalapseksi tai kokenut pula-aikaa.

Miksi joku sanoisi, että minulla oli hyvä lapsuus verrattuna johonkin muuhun? Mitä hän saa siitä, että yrittää mitätöidä minun tunteeni? Jos mä sanon, että olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei olisi kiusattu tai ihattu fyysisesti, niin se on sillä tavalla. Olisin ollut siitä superkiitollinen.

Sitä ei kenenkään toisenlainen tai pahempi lapsuus muuta miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"osoitti halveksuntaa ja suoranaista vastenmielisyyttä minun mielipiteitäni, tekemisiäni ja välittämistäni kohtaan."

Miten?

Välittämiseni ja innostukseni hänen opintoihinsa liittyen käännetään negatiiviseksi, se sattuu! Mielipiteeni siitä, miten hakuprosesseihin voi suhtautua, on halveksunnan aihe.

Kaikkea tällaista, joka tietysti voi olla itsenäistyvän nuoren oman suunnan etsimistäkin, mutta miksi se pitää tehdä niin, että loukkaa toista. En minäkään loukkaa häntä, vaikka monessa asiassa voisinkin.

Ap

Onko lapsellesi tullut kokemus, että vaadit häneltä menestymistä tai jopa pädet hänen menestymisellään?

Mä muistan, että koin raskaaksi sen, kun vanhempani intoulivat opinnoistani. Tuntui, että heille se oli tärkeämpää kuin mulle. Ihan kuin olisivat yrittäneet varastaa mun elämäni ja määritellä sitä omista arvostuksistaan käsin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt joku keskustelu tarkemmin, jossa hän kohtelee sinua töykeästi. Muuten ei voi kommentoida. Tuo, ettet halua lyödä nyrkkiä pöytään viittaa siihen, ettet osaa puolustaa itseäsi, toisin sanoen olet jollain tavallan rajaton. Se taas indikoi, että rajattomuus heijastuu myös lapseesi, joka suuttuu siitä. Siinä olet onnekas, että hän osaa puolustautua ja sanoo, milloin raja ylittyy. Toki hän voi olla myös kiittämätön.

Mun 11-vuotiaani tuntuu ainakin kiittämättömältä.

Mistä hänen pitäis olla kiitollinen? Eikös lapsen maailmaan saattaminen ja hänen kasvattamisensa pitäis olla täysin pyyteetöntä? Jos haluaa täysjärkisen lapsen kasvattaa? Toki jos perhe kovin maipuloiva, ei pyyteettömyyttä tietenkään ole.

No siitä, ettei häntä lyödä ja kiusata, kuten esim. itseäni lapsena.

Ei alle 16v lapset rehellisesti ole kiitollisia mistään, kyllä he osaavat toki kiitos sanoa. Se ettei kiusata tai lyödä on normaalia elämää, ei kiitollisuuden aihe.

Mulle ei ollut. Olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei ois kiusattu ja uhkailtu fyysisesti.

Joku muu saattaisi sanoa, että sulla oli ihan hyvä lapsuus verrattuna vaikka juoppojen ja narkkarien lapsiin tai remmillä hakattuihin tai nälkää nähneisiin tai sota-ajan lapsiin.

Se oma lapsi elää lapsuuttaan nyt ja joka päivä kokee pettymyksiä, ahdistusta, pelkoa jne. johon ei auta se, että pitäisi olla kiitollinen. Yhtä vähän kuin sua auttoi se, että joku sanoi että olisit ollut kiitollinen, ettet joutunut evakkomatkalle tai sotalapseksi tai kokenut pula-aikaa.

Miksi joku sanoisi, että minulla oli hyvä lapsuus verrattuna johonkin muuhun? Mitä hän saa siitä, että yrittää mitätöidä minun tunteeni? Jos mä sanon, että olisin ollut superkiitollinen, jos minua ei olisi kiusattu tai ihattu fyysisesti, niin se on sillä tavalla. Olisin ollut siitä superkiitollinen.

Sitä ei kenenkään toisenlainen tai pahempi lapsuus muuta miksikään.

Miksi sä sitten mitätöit omaa lastasi vaatimalla kiitollisuutta siitä, ettei hän elänyt sinun lapsuutta?

Katsopa peiliin äläkä siirrä omia traumoja lapsellle. Hän ei ole vastuussa kenenkään menneisyydestä, hänellä on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi eikä mitätöidä häntä vaatimalla kiitollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Oon pahoillani. :( Oon itsekin 19-vuotias nuori nainen ja vielä pari vuotta (joskus edelleenkin mutta yritän tosiaankin lopettaa) sitten esim. ärsyyntyminen ja turhautuminen huonona hetkenä tuli helposti purettua vanhempiin. En ainakaan itse "muista" aina olla kypsä, mutta ei se tietystikään oikeuta käytöstä missään muodossa. Pystyisitkö kertoa noista tilanteista tarkemmin?

Ps. Ainakin tämä nuori (usein vähän lapsellinen) aikuinen aikoo miettiä tästä eteenpäin vielä tarkemmin käytöstään vanhempiaan kohtaan

Pari vuotta sitten olit 17. Ja myt 19. Olet tosi nuori. Sulla on kaikki oikeus olla vasta oppimassa, keskeneräinen, tehdä virheitä, käyttäytyä tyhmästi. Sun emotionaalinen kehitys on vielä isosti kesken ja tuo ikä on just sitä varten, et opettelen tuntemaan itses, kuka olet, mitä haluat jne. Tietysti on tärkeää opetella ottamaan myös muut ihmiset huomioon. Mut sitä ei pidä tehdä itsen kustannuksella. Ja se et mietit kauheasti miten olla ja käyttäytyä muiden mieliks, ei ole olennaista. Hyvä käytös on ok ja helpottaa kanssakäymistä, mutta helposti myös (varsinkin jos on jo kiltti ja kunnollinen) tulee ohittaneeksi sen tosi tärkeän oman tahdon ja omat tarpeet. Ja juuri niiden kuuntelu ihmissuhteissa on tärkeää ja kasvattaa ajanmyötä aitoa empatiaa ja huomioonottamista, ei vain ulkokultaista käytöstä ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Tuputatko sitten omia mielipiteitäsi ja loukkaannut, kun nuori on eri mieltä? Ei nuoren tarvitse myötäillä sinua.

Tuolla tavalla, kun vanhempi käyttäytyy, niin nuorta ärsyttää. Minulla on hyvin käyttäytyviä nuoria, jotka kunnioittavat meitä vanhempia. Annamme nuorten tehdä omat päätökset. Ja tuemme niitä. Autamme, jos tarvis. Pääasiassa hoitavat oman tonttinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari lausetta äidin kommenteista: "voisin häntä loukatakin monesta asiasta" ja luettelo taloudellisista satsauksista lapseen.

Meillä oli vähän tuollaista. Äidillä oli tapana vihjailla kuinka olen jotenkin heitä huonompi. Aina tuotiin esiin kuinka paljon he olivat eteeni tehneet. Iso osa siitä aikuisiällä pyytämättä. Enkä olisi teininäkään ottanut vastaan jos olisin tiennyt että joudun maksaman siitä loppuikäni.

Oikeasti vanhempieni oli vaikea päästää minusta irti ja antaa elää omaa elämää. Onko teilläkin niin? Se voisi selittää ilkeiden kommenttien syitä. Yritys irroittautua ja teinimäistä kiukkua.

Tosin olen myös sitä mieltä, että nuoren aikuisen on osattava käyttäytyä.

Minäkin koen, että omat lapseni ovat jotenkin minua huonompia. He eivät ole joutuneet koskaan pärjämään, eikä koulu suju yhtä hyvin kuin itselläni sujui vaativan äidin lapsena. Kun heille on mukava eikä vaadi mitään, niin eivät selkeästi kehity samaa tahtia, kuin lapset, joilta vaaditaan (ja mielikin siinä samalla pahoitetaan).

Tässä on kuitenkin kyse aikuisesta ihmisestä, jolle äidin ei enää pidä osoittaa vaatimuksia.

Lasten kohdalla pedagogiikka kai tunnnistaa kiinnostuksen tai kannustuksen, mutta vaatiminen voi johtaa yksipuoliseen kehitykseen. Minäkään en läksyjen pänttäämiseltä sitten oppinut riittäviä sosiaalisia taitoja, mistä on ollut vastatuulta työelämässä. 

Minusta sinä vaikutut myös katkeralta lapsuutesi tähden ja kateelliselta, vaikka olet onneksi päästänyt omat lapsesi helpommalla. Toivon että löydät keinon tehdä rauhan menneisyytesi kokemusten kanssa. Itse olen joutunut käsittelemään aika pitkään näitä, mutta on se kannattanut.