Millainen isä sinulla on/oli?

Ristiriitainen. Herkkä, mutta ei ole oppinut käsittelemään tunteitaan, eikä kestä niitä, eikä muidenkaan tunteita. On ollut välillä väkivaltainenkin. Tosi kipeitä mjuistoja kuuluu lapsuuteeni, mutta samalla myös lämpimiä. Lapsena isä osasi luonteva, kertoi satujakin. 

Nykyään välit ihan hyvät, mutta isällä samat ongelmat edelleen. Olen antanut anteeksi kaiken. Mutta käsittelemättömät asiat syövät muutakin kommunikaatiota, se on sääli. En tiedä vielä, uskallanko koskaan jättää nyt odottamaani lasta koskaan yksin isän hoitoon. Luultavasti en. :( Hän haluaa minulle ja kaikille parasta, mutta en luota häneen täysin. Onhan hän pari kertaa riitatilanteessa puristanut minua käsivarresta vielä aikuisenakin ;(

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 13:07"]

Minulla oli ihana lempeä kannustava isä. Hän oli 47-v., kun synnyin. Hänellä ei ollut kovin paljon aikaa yhdessäoloon, mutta silloin kun oli, hän leikki meidän lasten kanssa, rakenteli pieniä puuesineitä, kävi retkillä, autoajeluilla. Toi asioilta aina jotain mukavaa. Kannusti opiskelemaan ja etsimään onnea.

Isäni oli viime sotien etulinjan veteraani, maanviljelijä. Muistan kerran lapsena elokuussa, kun isä ajoi täyden jyväkuorman pihaan, laittoi sitten kätensä syvälle viljakuormaan ja antoi jyvien valua sormiensa lomasta. Siinä hetkessä oli jotakin pyhää. 

Kiitos isä.

[/quote]

Tekstistäsi tulee mieleen Steinbeck, yksi lempikirjailijoistani.

Ei mikään hyvä isä, ihmisenä itsepäinen, helposti raivostuva ja itsekeskeinen. Lapsena en muista ikinä olleeni sen kanssa kahden, äiti minusta huolehti. On siinä ihmisenä jotain hyviäkin piirteitä, mutta silti olisin toivonut, että äiti olisi ottanut eron.

Tunnistan kyllä sen saman itsekeskeisyyden ja luonteen kiivauden tulleen hänelle perintönä omalta äidiltään, joka oli mielisairas. Eli ei ihan kaikki ole hänen omaa vikaansa, lapsuutensa ei tainnut olla herkkua. Ikävä kyllä sama on periytynyt minun sisarelleni, jonka kanssa en liioin tule toimeen.

Sisko peri myös mummon ahdistavan ja muita tuomitsevan uskonnollisuuden, isästä se onneksi hyppäsi yli.

Aika ristiriitaisin mielin odotan nyt tässä, onko isän sairaus kuolemanvakavaa laatua.

Isää ei kauheasti näkynyt. Ihan mukava heppu oli silloin kun näkyi, kun olin ihan pieni. Pian sitten erosi äitini kanssa ja muutti pois. Sen jälkeen pikkuhiljaa syrjäytettiin siitä kuviosta. Teini-iässä kävin isälläni pari kertaa vuodessa kuuntelemassa hänen nyksänsä jatkuvaa huutamista. Isä ei paljoa puhunut, eikä vienyt mihinkään. Aikuistuttuani isäni ei vieraillut kertaakaan luonani ennen kun olin päälle 25 vuotias (vaikka olisi samassa kaupungissa muuten vain pyörähtänyt), enkä oikein jaksanut itsekään pitää välejä. Myöhemmin yrittettiin lämmitellä välejä uudestaan, mutta alkuinnostuksen jälkeen samanlaiseksi kyräilyksi se meni kun teini-iässäkin, eikä vierailuilla ollut kovin soveliaan tuntuista käydä ainakaan usein.

Kiusallisen vaivaantunut, eli vaivaksi olemisen tunne tuli isäni kanssa, luulen että siinä oli isäni nyksälläkin vaikutusta. Kuvio veti itsetuntoa alas lapsesta saakka, enkä ole koskaan oikein oppinut solmimaan sosiaalisia suhteita tms. kun sisäinen tunne sanoo että olen kuitenkin vain piikki ihmisten lihassa.

Nykyään ei olla missään väleissä. Pari vuotta siinä meni käsitellessä asiaa, että käytännössä isää ei ole ja muu on pelkkää haaveilua. Varsinaista helpotuksen tunnetta ole tullut, mutta asia ei enään pyöri mielessä, joten siinä mielessä olen sen onnistunut käsittelemään. Varmaan isäni olisi jossain väleissä kanssani, jos ottaisin yhteyttä, mutta tuntuu että siinä taas menisi itsetunto pohjalukemiin.

Minun isäni oli meille pienenä todellinen turva ja tuki, leikki meidän kanssa ja vei meitä metsä retkille ja hullutteli aina kanssamme. Saatettiin lentokoneen nähdessämme pysäyttää auto ja mennä ulos vilkuttamaan sille, äitin nauraessa autossa. Joka ilta meille lauloi ja sanoi rakastavansa. Ulkomuodoltaan kuitenkin aika pelottava ja "kovismaisen" näköinen muille. Teininä ymmärsi ja kuunteli, asetti kuitenkin rajat. Nyt todella hyvät välit ja varmasti hyvä pappa tuleville lapsenlapsilleen.

Isäni oli tyypillinen Peter Pan -tapaus. Erosivat äitini kanssa ollessani viiden. En silti muistele isääni pahalla, meillä oli aina hauskaa tavatessamme! Isäni kuoli suht nuorena, vähän päälle viisikymppisenä, levätköön rauhassa.

isäni on aivan ihana!

todella hauska, ruokapöydässä nauramme muut kippurassa, puhelias ja sosiaalinen, ahkera ja määrätietoinen. ihailen sitä, että kun hän päättää esim. oppia jotakin, tekee sen eteen kovasti töitä, kunnes oppii asian. Avulias, vihaisena aika pelottava, mutta ei IKINÄ suutu meille lapsille. ei käske, vaan pyytää (lopputulos sama, mutta tapana paljon mukavampi). kiltti. haluaa halin joka päivä ja kertoo lähes joka päivä, kuinka rakkaita olemme kaikki hänelle. Kertoo minulle jatkuvasti, että olen kaunis, mikä auttoi erityisesti siinä 14-vuotiaana, kun en sitä itse nähnyt.

kiltti alkoholisti, viina vei mutta silti aina lempeä. kuollut.

Nyt kun ajattelen, niin minun isääni voisi jopa luonnehtia sanalla tunteellinen, ellei se veisi ajatuksia johonkin naismaiseen, mitä isä ei kuitenkaan lainkaan ole. Isä on hienotunteinen ja mielestäni "hieno mies". Ei kovin käytännöllinen.

Isän kanssa nykyään viileät välit. Teini-iässä välit meni poikki melkein kokonaan, mutta nyt ollaan puheväleissä. En oikeastaan ole ikinä puhunut omista asioistani isälle, eikä hän toisaalta ole kysellyt tai kiinnostunut tekemisistäni tai ei ainakaan siltä tunnu. Jotenkin harmittaa tämä.

Mulla kans perussuomalainen jörrikkä. Hyvä ja turvallinen isä. Ei leikkinyt tai vienyt harrastuksiin, mutta paljon olin isän mukana töissä (raksalla) - siitä paljon kivoja muistoja. Ja kotona otti arkijuttuihin mukaan. Aina oon voinut luottaa ja aina oon apua saanut, kun oon pyytänyt.

Jollain tavalla koen, et oma isäni on jonkin asteinen mysteeri mulle, kun siis ei ole kovin"keskustelevaa tyyppiä".Mutta kuitenkin sanoisin, että lämpimät ja hyvät välit meillä on. Ihan uusia puolia isästäni oon nähnyt sen jälkeen, kun mukaan kuvioihin on tullut lastenlapsia

Minulla oli myös tunteellinen, herkkä ja ymmärtäväinen isä, joka ei suuttunut koskaan. Jopa hiukan naisellinen...Jälkeenpäin olen joskus miettinyt, että olikohan isäni voinut olla ns. kaappihomo?

Väkivaltainen ja arvaamaton juoppo.

En ole tekemisissä mitä nyt ehkä 1x/vuodessa puhelimitse, tosin on kyllä pyydellyt anteeksi useammankin kerran ja uskonkin, että katuu tekojaan kuten sanonutkin.

Ei ole koskaan nähnyt nyt 12,5v ja 11v lapsiani.

Alkoholisti. Vanhemmat erosivat, kun olin vauva. Sen jälkeen en nähnyt isää enää.

Asuin isäni kanssa kahdestaan sen jälkeen kun äitini kuoli, eli 2-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Nyt olen 23v. ja asunut omillani 8 vuoden ajan. Minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, jotka asuivat oman äitinsä luona, isä oli heille viikonloppuisä.

Isäni on lämmin, rakastava, luotettava, turvallinen ja välittävä isä. Vaikka onkin alkoholisti. Meillä on ollut aina todella hyvät välit. Isän kanssa on helppo puhua ja nähdään ja soitellaan usein, viimeksi tänään aamupäivällä.

Isä oli turvallinen, en muista hänen koskaan huutaneen. Hän sai jotenkin sellaisen hiljaisen auktoriteettiaseman ja kunnioituksen meiltä lapsilta. Mutta rajat kun oli asetettu ja sanottu ei, niin se todella tarkoitti sitä. Mielestäni hyvä juuri tuossa johdonmukaisuudessa. Ja minusta todella tuntui, että isäni tekisi mitä tahansa maailmassa meidän eteemme.

Sanoi tosi usein, että ootte ihania isin pikku termiittejä, rakastan teitä ja hassutteli meidän kanssa, touhusi tosi paljon. Ei ota edelleenkään itseään liian vakavasti, on ehkä aavistuksen asbergeriin taipuvainen, mutta onnellisen oloinen ja se on tärkeintä. Opetti meille hyvät arvot, toisten kunnioituksen ja avarakatseisuutta.

Isommaksi kun kasvoin, meillä on ollut aina ihan järjettömän pitkiä juttutuokioita. Nähdään harvoin, mutta hartaudella jaksetaan paasata. :) Iskä on tosi älykäs, hyviä mietteitä ja olen ylpeä, että saan olla hänen tyttärensä.

Täältä kun lukee näistä alkoholisti-, pahoinpitelijä- ym. isistä, tulee melkein nolo olo, että kehtaakin välillä omistaan valittaa. Mutta tietenkin sitä jokainen suhteuttaa omat ongelmansa omaan elämäänsä...

Aika paska nihilisti. Vaikeutti koko perheen elämää, haukkui äitiäni, henkistä väkivaltaa ja seksuaalista häirintää...en arvosta.

Aika paska nihilisti. Vaikeutti koko perheen elämää, haukkui äitiäni, henkistä väkivaltaa ja seksuaalista häirintää...en arvosta.

Mies, joka ei välittänyt meistä lapsista ja jonka kanssa oli hirveä asua. Onnenpäivä oli se, kun vanhemmat vihdoin erosivat. En olisi halunnut olla tekemisissä isän kanssa, mutta jouduin ajattelemaan "kypsästi" ja jatkamaan ns. normaalia isäsuhdetta. Nyt isän vanhennuttua välit on jo paremmat mutta en koskaan pysty unohtamaan, millainen lapsuuteni oli. Kyse ei ollut alkoholismista tai väkivallasta, isä oli sen mittapuun mukaan normaali, mutta muuten täysi idiootti. Tapaan isää nykyään noin kerran neljässä kuukaudessa.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 13:07"]Minulla oli ihana lempeä kannustava isä. Hän oli 47-v., kun synnyin. Hänellä ei ollut kovin paljon aikaa yhdessäoloon, mutta silloin kun oli, hän leikki meidän lasten kanssa, rakenteli pieniä puuesineitä, kävi retkillä, autoajeluilla. Toi asioilta aina jotain mukavaa. Kannusti opiskelemaan ja etsimään onnea.

Isäni oli viime sotien etulinjan veteraani, maanviljelijä. Muistan kerran lapsena elokuussa, kun isä ajoi täyden jyväkuorman pihaan, laittoi sitten kätensä syvälle viljakuormaan ja antoi jyvien valua sormiensa lomasta. Siinä hetkessä oli jotakin pyhää. 

Kiitos isä.

[/quote]

Kauniisti kirjoitettu!