Millainen isä sinulla on/oli?

nro 36: onkohan meillä sama isä? Tosin itse en ole vieläkään päässyt irti. Heti, kun aloitin normaalin itsenäistymisen, meni pois tolaltaan. On haukkunut kaikki miesystäväni, mutta samoin myös naispuoliset. eristi minut muusta maailmasta ja jatkaa väkivaltaista kontrollointia ja tunkeutumista edelleen. Olen laiska, jäykkä ja täysin epäonnistunut ihminen.

Minulla oli hyvä isä. Älykäs, ahkera ja kiltti. Kuskasi harrastuksiin ja leikki pienten lastenlasten kanssa. Urheili ja söi terveellisesti, mutta kuoli syöpään alle 60-vuotiaana.

Rakastava ja huolehtiva, vaikkakin tiukka ja vähän äkkipikainenkin. Isä keskusteli meidän kanssa jo pienestä pitäen maailman asioista ja kannusti mm. lukemaan lehtiä (opettaja kun oli) ja seuraamaan, mitä ympärillä tapahtuu. Sai ja saa edelleenkin välillä aivan pähkähulluja päähänpistoja, esim. ruoanlaittoon liittyen (isäni on siis laittanut ruokaa siinä missä äitikin niin kauan kuin muistan). Eräille lapsuuden ruokalajeille nauretaan vieläkin. Teki paljon töitä ja oli mukana kaiken maailman yhdistyshommissa koko ajan. Nyt ottaa lastensa kanssa menetettyä aikaa takaisin omien lasteni kanssa ja on osallistuva isoisä. Itselläni on tosin lämpöisiä muistoja siitä, että kun isä rakensi meille omaa kotia, pääsin aina hänen kanssaan raksalle hengailemaan. Ja se oli ilmeisen kivaa, koska mitää negatiivisa muistikuvia minulle ei tuosta ajasta ole.

Isäni oli hallitsemaan pyrkivä, valtaa väärin käyttävä, lapsista mitään ymmärtämätön, huonotuulinen, ilkeä, arvosteleva. Hän ei tehnyt kanssani mitään. Pahimmillaan hän oli ollessaan vielä fyysisestikin väkivaltainen tai uhkaillessaan olevansa. Välimme ovat kohteliaat nykyään, luonnollisesti melko etäiset. 

Voi että kun mä olenkin kateellinen taas teille kaikille, joilla on tai on ollut hyvä isä! Jotenkin jos sillä omalla olisi edes alkoholismi-niminen sairaus, niin olisi helpompi ymmärtää ja kertoa hyville ystäville, että asiat eivät ole kunnossa. Mutta mitenkäs kehtaat kellekään sanoa, että isäni on ihan vaan äärimmäisen ikävä ihminen...

Ihanat muistot on lapsuusajasta. Vaikka isän oma isä kuoli sodassa, on hän osannut olla paras mahdollinen isä meille lapsille. Työnjako lasten suhteen oli melko vanhanaikainen, mutta kyllä isä oli silti aina aidosti hyvin kiinnostunut lapsistaan ja on aina tukenut meitä.

Nykyäänkin meillä on hyvin lämpimät välit, enkä voi häntä isänä todellakaan moittia. Sen sijaan aviopiolisona hän ei ole ollut aivan ihanteellinen :(

Olen tosi pahoillani teidän puolestanne, joilla on ollut ikävät isät. Itselläni on niin ihana isä, että en voi parempaa kuvitella. Hän teki nuorempana paljon töitä, joten ei hän mikään leikittäjä ollut, mutta sain tuntea aina miten hän rakasti ja arvosti, vaikka hän osasi pitää myös hyvin kuria. Hän arvosti äitiämme ja näytti rakkauttaan äitiin puhumalla äidille kauniisti, tuomalla kukkia ja sillä, ettei koskaan hyväksynyt sitä että äidille olisi sanottu rumasti. Äitini on taitavin, älykkäin ja upein ihminen mitä tiedän. Elimme köyhästi, mutta rakkauden keskellä ja vanhempani korostivat aina sitä kuinka kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Äidin ja isän avioliitto on kestänyt jo yli 40 vuotta ja heidän sopuisa yhteiselonsa on esimerkiksi kenelle tahansa. Itse olen onneksi löytänyt yhtä hyvän miehen kuin isänikin on. Yritän olla yhtä hyvä äiti kuin oma äitini, mutta en ihan pysty siihen. Äitini on ollut kotiäiti ja saanut elää stressittömämpää elämää kuin minä.

Alkoholisti. Ei paljoa puhunut minulle tai sisaruksillemme kun olimme pieniä. Ei ole paljoa puhunut kun olimme vanhempiakin. Ei leikkinyt meidän kanssa. Ei koskaan halannut tai sanonut että rakastaa. Ei kun halasi kerran kännissä. Silti ihmettelee nykypäivänä miksi me käydään sen luona niin harvoin.

Esimmäisen neljän elinvuoteni aikana näin isääni vain harvoin. Onneksi äitini kuitenkin piti hänet osana elämääni. Isän luona käydessäni olin/ olen vieläkin iskän prinsessa, jota hemmotellaan. Pienenä hän leikki kanssani, luki satuja, piirsi minulle, vei uimaan ja kantoi reppuselässä. Usein hän kuitenkin jätti sovitut tapaamiset väliin tai oli umpihumalassa, jolloin äitini ei luonnollisesti voinut päästää minua hänen luokseen.

Hieman vanhempana häpesin isääni julkisesti, en ikinä esitellyt häntä kavereilleni ja sukujuhlissa olin kuolla häpeään, kun hän sammuneena makasi sohvalla, silti kuitenkin tykkäsin olla hänen kanssaan kahden ja rakastin häntä valtavasti. Nykyään (olen 17), ettei isäni alkoholismi ole mitenkään syytäni ja turha minun on sitä hävetä. Rakastan isääni, mutta ei hänestä ikinä viikonloppuisää kummemmaksi huoltajaksi olisi. Olen myös jo tottunut ajatukseen, että hän voi kuolla hetkenä minä hyvänsä, eikä varmasti tule ainakaan lapsenlapsiaan näkemään.

Nykyään isä soittelee minulle kerran viikossa ja saan käydä hänen luonaan aina halutessani. Tiedän, että isäni rakastaa minua valtavasti ja on ylpeä minusta. Minulla on maailman upein äiti, joka on jotenkin onnistunut kaivamaan tuosta alkoholisoituneesta ex-miehestään tyttärelleen isän.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 19:49"]

Ei mikään kovin erikoinen isänä. Oli yh mulle ja veljelle, kunnes otti sen karmeimman kotkan meille asumaan lapsineen. Etäinen, en muista istuneeni sylissä koskaan. Ei kuskannut harrastuksiin tai muutakaan mielen kiintoa lapsiinsa eikä myöhemmin lapsenlapsiinsa. Surullista.

Kuoli marraskuussa 63-vuotiaana ja ollaan iloisia veljemme kanssa, että se karsea kotka joutuu kohta lentämään ja lujaa.

[/quote] Tuleeko nämä alapeukut tosta kotkasta? Pitäiskö hieman valaista millainen ihminen kyseessä, niin loppuis alapeukutus?

Juoppohullu jonka kanssa en ole tekemisissä.

Tiukat rajat asetti meille lapsena josta olen aikuisena kiitollinen. Rakasti ja suojeli, oli läsnä jne. Oikein ihana isä siis kaikinpuolin. Välit ovat lämpimät ja läheiset edelleen ja tällä hetkellä on nyt super-vaari minun ja veljeni lapsille. :)

Nyt jo edesmennyt alkoholisti, hän ei suostunut tapaamaan meitä lapsia vanhempiemme eron jälkeen.

Maailman paras aivan kuten varmasti monella muullakin :D

Välit on aina olleet hyvät ja läheiset ja on sitä edelleen.

Sellainen perinteinen suomalainen jörrikkä se on, ei itke eikä leiki lasten kanssa. Jotenkin se ei ole koskaan häirinnyt, mä touhusin sen kanssa silti ja menin istumaan syliin. Sai aina luottaa ettei se kuitenkaan mitään pahaa anna tapahtua eikä se siitä sylistäkään mua koskaan pois työntänyt.

Muistot on hyviä ja lämpimiä, taaskin hymyilen, kun vaan ajattelen :)

Perussuomalainen jörrikkä.. Ei puhu juuri mitään, ei näytä tunteitaan. Aina on silti osoittanut välittävänsä sillä omalla tavallaan. Teini-ikäisenä melkein inhosin isääni hänen tiukkuutensa takia, mutta nykyisin pidän häntä aivan ihanana ja osaan nähdä että aina hän on tarkoittanut meidän lasten parasta.

Tiukka, jääräpää, joka kehoitti aina yrittämään itse.Missään ei tullut apuja. Yleensä vanhemmat auttavat muutossa.Meillä vaan sanottiin, et vuokraa paku ja aja itse! Kaiken olen saanut tehdä itse, kukaan ei ole auttanut:)

Hullu mustalainen.Tarvitseeko enempää kertoa.

Mun isä on joku kreikkalainen tarjoilija, en ole koskaan tavannut eikä äitikään selvin päin, ei tiedä edes nimeä kun tarjoilija oli sanonut väärän nimen. Varmaan ihan ok tyyppi.

Minulla oli ihana lempeä kannustava isä. Hän oli 47-v., kun synnyin. Hänellä ei ollut kovin paljon aikaa yhdessäoloon, mutta silloin kun oli, hän leikki meidän lasten kanssa, rakenteli pieniä puuesineitä, kävi retkillä, autoajeluilla. Toi asioilta aina jotain mukavaa. Kannusti opiskelemaan ja etsimään onnea.

Isäni oli viime sotien etulinjan veteraani, maanviljelijä. Muistan kerran lapsena elokuussa, kun isä ajoi täyden jyväkuorman pihaan, laittoi sitten kätensä syvälle viljakuormaan ja antoi jyvien valua sormiensa lomasta. Siinä hetkessä oli jotakin pyhää. 

Kiitos isä.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 12:45"]Millaisena isäsi muistat lapsuusvuosiltasi ja millaiset ovat välinne nykyään?

[/quote]Isä on kuollut jo muutama vuosi sitten. Oli dominoiva persoona. En pitänyt monistakaan hänen piirteistään mutta rakastin häntä silti.