Tsempatkaa mua, on niin alakuloinen ja vetämätön olo
Olen elänyt kolme viikkoa ahdistavan pintaremonttirupeaman keskellä. Muutin uuteen asuntoon (pieni reilun 40 neliön kaksio kyseessä) ja eräs tuttuni, joka on kiinnostunut kaikesta pikkunikkaroinnista sun muusta, oma-aloitteisesti ehdotti, että hän voisi siistiä kämppää mulle ja tehdä kivannäköisen suht vähällä vaivalla, siis ihan vain kevyttä kohennusta, ei mitään keittiö- tai kylppärijuttuja. Urakka olikin edellisten remppaajien kämmeistä kärsiessä uskottua isompi, vaikka asunto on pieni. Kaikkein vittumaisimmat pohjatyöt tein (koska ne osasin tehdä) pitkälti itse, mutta tuttavan omien kiireiden vuoksi remppa on pysähtynyt viimeistelyvaiheeseen, jota taas en itse osaa. On tosi hyödytön ja kädetön olo. Mitään ei ole tapahtunut kahteen viikkoon. Minulla ei ole varaa palkata ketään muuta hoitamaan hommaa loppuun.
En ole saanut huonekalujani paikoilleen enkä koottua, sillä tätä kaikkea ei voi tehdä, ennen kuin pintaremontti on kokonaan valmis. Nukun patjalla. Väistelen siellä täällä lojuvia remonttikamppeita. Tämä kaikki harmittaa ja stressaa minua valtavasti, sillä tuttava antoi ymmärtää, että kaikki on valmista viimeistään tämän kuun loppuun mennessä. Ei siltä vaikuta. En voi painostaa tuttavaa, sillä hän auttaa ihan vain yleisen ystävyyden ja avunannon hengessä. Olemme sopineet, että kuittaan hänen tekemänsä työn vastapalveluksella.
Myös töissä minulla on tällä hetkellä meneillään iso henkilökohtainen projekti, jonka deadline on tämän kuun lopussa. Teen paljon töitä myös kotoa käsin, joten kaaos kotona vaikuttaa työtsemppiin ja motivaatioon. Ensi kuun alusta on töissä puolestaan vuorossa kuukauden kestävä projekti ihan toisella paikkakunnalla (onneksi tämä on sentään sellainen, että tehdään kivassa, entuudestaan tutussa tiimissä). Minua ahdistaa ajatus, että asuntoni ei ehkä tuon projektinkaan päätyttyä ole kunnossa, ja kun välillä kuitenkin käväisen kotona, on vastassa aina sama masentava keskeneräisyys.
Parisuhteessa menee sentään hyvin. Suhde on vasta hiukan reilun vuoden vanha. Emme ole vielä käytännön syistä muuttaneet yhteen, sillä mies sai töistään reilun puoli vuotta kestävän, kuukauden kuluttua alkavan, komennuksen (tai no tilaisuuden lähteä) muualle, onneksi ei sentään ulkomaille. Sekin minua stressaa, että joudumme olemaan tulevaisuudessa arkena paljon erossa toisistamme.
En tiedä. Jostain syystä tuntuu, että olen ihan jaksamisen äärirajoilla. Yhtäkkiä kaikki vain on liikaa, ja tästäkin tunteesta poden, hullua kyllä, huonoa omaatuntoa, kun perusasiat kuitenkin ovat hyvin ja periaatteessa elämäni pitäisi olla onnellista. Meitä on varmaan muitakin, joihin kevätkiireet käyvät käsiksi oikein kunnolla? Miten teillä menee? Miten selviydytte? Miten saisin itseni taas rauhoitettua? Mitä te sanotte itsellenne, kun olette jossakin vastaavassa tilanteessa, jossa tuntuu, että aika loppuu kesken ja asiat roikkuvat pitkän aikaa puolinaisina ja päätökseen viemättöminä? Neuvoja, kokemuksia, vertaistukea?
Jos joku haluaa kertoa omista alakulon aiheistaan, yritän itse vastailla ja tsempata parhaani mukaan. Jos vaikka tästä ketjusta irtoaisi sitten sitä kuuluisaa positiivista energiaa.
Kommentit (7)
OT, mä stressaan, kun mun hankalan lapsen kanssa on mennyt jo useampi vuosi ilman suurempaa edistystä, nyt lastensuojelun piirissä jo jonkin aikaa, eikä vielä mitään helpotusta näkyvissä... Jos tuo 13v ei osaa ollenkaan petrata, niin joutuu pois :( Helpottaa varmasti mun arkea, mutta ei ei ei, en halua, että lapseni joutuu pois vain siksi, ettei tajua. Mutta jos pois menee, niin toivottavasti asiat oikeasti paranee hänelle.
Kolmonen, sinä painit kyllä ihan eri suuruusluokan stressitekijöiden kanssa kuin minä. Tilanteen jumiutuneisuus varmasti kuormittaa ja se, ettei tiedä, mitä itse pystyisi ja voisi enää tehdä. Kun kyse on kestä tahansa läheisestä ja rakkaasta, jonka hyvinvointi on pelissä, on stressi aina iso. Toivon sinulle ja lapsellesi paljon voimia!
Ap
Tsemppiä ap!
the kolmonen, ja kiitän kauniisti sanoistasi!
Ja kiitti, kakkonen, kommentistasi! Yritän ajatella, että ohimenevää tämä on. Alkaa vain turhauttaa, kun on sitä ohimenemistä jo jonkin tovin ajatellut, ja tässä vieläkin ollaan. Mutta ikuistahan tämä ei nyt mitenkää voi olla. Todennäköisesti puhutaan kuitenkin vain joistakin kuukausista. Tällä hetkellä vain ketuttaa niin rankasti, että silmät kohta pullahtavat päästä.
Ap
No on niin järkyttävän pessimististä ja passiivisaggressiivista ruikutusta tuo aloitusviesti, että. Neuvo: sano sille ihme tuttavalle suorat sanat ja vaadi, että remontin loppuhommille tehdään aikataulu, jossa pysytään. Silloin tiedät, mihin asti pitää kärvistellä. Samoin sano miesystävälle, että tuleva työkomennus stressaa sinua. Miettikää yhdessä, miten sen stressin saisi pois. Eli avaa suusi, eläkä istu siellä kamalassa kodissasi (sulla sentään sellainen on) marisemassa yksinäsi.
Tsempit ap. Koita nauttia auringonpaisteesta, lintujen laulusta ja tulevasta kesästä. Osta rakkaushömppä pokkari ja suklaalevy, heittäydy patjalle ja nosta jalat seinää vasten. Nauti elämästä ja ajattele positiivisesti.
Olen itse ollut joskus vähän samanlaisessa tilanteessa. Tosin silloin oli ulkopuolelta tilatut työntekijät laittamaan kylpyhuonetta kuntoon. Remontin aika-arvio kusi pahasti monesta syystä. Onneksi työntekijä sentään oli hyvä firma, joka hoiti vastoinkäymisest asiallisesti. Silti se viivästys ja se, ettei päässyt kotona hetkeen esim. suihkuun oli yllättävän häiritsevää ja hermoillekäypää. Se tilanne jotenkin laukaisi kamalan raivon ja inhon myös muita elämän pienempiä ikävyyksiä kohtaa, jollaisia siihen aikaan olivat tyttären juuri alkanut murrosikäkenkkuilu ja se, että nyrjäytin jumpassa nilkkani. Sillä hetkellä, kun oli nilkka kylmäpaketissa kotona kuuntelemassa tytön raivaria ja ajatteli, ettei illalla edes suihkuun pääse ja seuraavana päivänä pitäisi kuitenkin taas töihin mennä, masensi todella.
Selvisin koska jaa... Ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Ja koska pystyin hokemaan, että tilanne on väliaikainen. Että vielä vähän, kun jaksaa, niin sitten ei enää tarvitse. Tuo sinuakin ehkä auttaisi. Suosittelen myös, että käyt jossain kodin ulkopuolisessa liikuntaharrastuksessa nollaamassa päätä ja vietät muutenkin aikaa poissa kotoa. (Onneksi kyse ei ole mistään talonrakennusprojektista kuitenkaan!)