Kuinka pitkä parisuhde ”pitäisi” olla takana, ennen kun aletaan yrittää vauvaa?

No esim puoli vuotta. Täytyy ottaa ikä huomioon.

Vierailija kirjoitti:

No esim puoli vuotta. Täytyy ottaa ikä huomioon.

Ajatteletko, että vanhemmat ihmiset voisi tehdä nopeammin? Minkä ikäinen on ”vanha”? Vilpittömästi kiinnostaa mitä muut asiasta ajattelee 😊

No kyllä ikä vaikuttaa ettei voi kauheen pitkälle venyttää et jättää ehkäisyn pois ja vauva olis tulossa. Tosin siinäkin kestää ehkä muutamia kuukausia et tulisi raskaaksi.

Kaksi vuotta vähintään yhdessä, sitten naimisiin ja lapsi saa tulla. Itsellä meni 8 vuotta.

Ei se aika niinkään, vaan yhdessä koetut asiat. On turha siirtyä niin erilaiseen elämänvaiheeseen, jos ei ole mistään kriiseistä selvitty yhdessä. Mutta pidän muutamaa vuotta miniminä, jos jotain pitäisi sanoa, niin vaikkapa 4.

Alkuhuuma kestää sen kaksi vuotta joten vähintään 3v. Mielellään niin että siitä suurin osa olisi asuttu yhdessä.

Itse haluaisin nopeasti.

3 vuotta. Sanotaan, että kolmen vuoden kohdalla pariskunta yleensä kokee, että tästä jatketaan eteenpäin yhdessä tai erotaan. 

Meillä meni noin kolme vuotta. Vauva synty kun yhdes oltu viis vuotta. Nyt vuosia viisitoista ja seuraava syntyy talvel.

Ei se suhteen pituus vaan se, että on oppinut realistisesti tuntemaan ja hyväksymään myös toisen osapuolen huonot luonteenpiirteet.

Me oltiin oltu yhdessä aikalailla tasan 9v,.kun esikoinen syntyi. Siitä ajasta olimme olleet 1v naimisissa. Täytin 26v pari viikkoa ennen esikoisen syntymää. Ja 2vkon kuluttua esikoinen täyttää 18v ❤💙💜

Noin päivän ajan. Nyt on kansallinen vauvakriisi, joten vauvoja pitää pistää alulle mahdollisimman paljon. Ja abortti luonnollisesti pitää kieltää.

Kyllä pitää olla ainakin 3 vuotta yhteistä taivalta takana ja yhdessä asumista. Siten, että OIKEASTI tuntee toisen eikä ole kyse mistään alkuhuumasta, kun kaikki näyttää ihanalta. Se, että osaat lukea toista ja näet miten hän toimii stressin ja paineen alla ja miten käsittelee negatiivisia tunteita. Se lapsi kun ei ole mikään lelu ja se on kahden aikuisen ihmisen yhteinen päätös ja kaksi aikuista ihmistä osallistuu lapsen elämään tasapuolisesti.

5 vuotta yhteistä asumista ja ikää 30-35 minimissään

Meillä oli alusta asti jotenkin niin selvät sävelet, samantapaiset arvot ja ajatukset, että olimme tarkoituksella hieman "huolimattomia", ja totesin olevani raskaana alle puolen vuoden päästä ensitapaamisesta. Vauvauutinen oli meille molemmille tosi hieno juttu. Olihan se melkoista heittäytymistä näinkin tasaisilta tyypeiltä, mutta molemmilla oli vahva itsetuntemus (mitä haluaa ja mitä ei) ja ehkä intuitiokin.

Yhdessä ollaan oltu vuosikausia. Elämä on vakiintunutta ja hyvää. Myös lapset ovat tosi mahtavia yksilöitä. Kaikenlaisia tunteita on mahtunut vuosiin, enkä väitä että vauva-aika olisi helpoin jakso elämässä, mutta erilaiset mielialat nyt vain kuuluvat elämään, oli perhettä tai ei.

Ennen omaa kokemustani olisin varmaan neuvonut, että ainakin pari vuotta "pitää" olla yhdessä ennen lapsenhankintaideoita. Mutta tiedän kyllä meidän lisäksi muitakin, jotka eivät ole aikailleet perheenperustamisessa ja ovat edelleen yhdessä ja täysipäisiä, varmaan ihan tyytyväisiäkin.

Sehän riippuu täysin. On mulla muutamakin kaveri, jotka ovat löytäneet kumppanit vasta lähempänä 40v, heille oli selvää että lasta aletaan yrittämään aika saman tien.

Mielestäni ei voi sanoa mitään yleispätevää, ihmiset on niin erilaisia eri-ikäisinäkin. 

Itse tapasin mieheni lähemmäs 40-vuotiaana,ei minulla ollut ainakaan aikaa fiilistellä kolmea vuotta tai vielä pidempään ennen lapsenteon suunnittelua.

Alettiin melko pian seurustelun aloittamisen jälkeen puhua yhteisestä lapsesta, mikä oli jo ikäni puolesta ihan pakollista koska halusin vielä lapsia. Jos mies ei olisi ollut samaa mieltä, olisimme varmaan eronneet heti alussa.

Se nyt vain on kylmä fakta, että nelikymppisen on vaikeampaa raskautua ja riskit ovat huomattavasti suurempia kuin nuoremmilla puhumattakaan siitä, että välttämättä ei tule ollenkaan enää raskaaksi.

Meillä homma meni siis niin, että lapsenteosta keskusteltiin ns. heti, yrittäminen aloitettiin n.puolen vuoden seurustelun jälkeen ja raskaaksi tulin vasta viimein vajaan puolentoista vuoden kuluttua. En halua edes ajatella, jos olisimme aloittaneet yrittämisen vasta vuosien päästä. Todennäköisesti silloin en olisi saanut koskaan lapsia.

Me menimme kihloihin kk tuttavuuden jälkeen. Siitä kuukaudesta olimme yhdessä ehkä 1½viikkoa (muuten toisella puolen Suomea opiskelujen vuoksi). 6kk kihlauksen jälkeen menimme naimisiin. Taas siitä puolesta vuodesta olimme ehkä 2-3kk yhdessä. Oltuamme 3kk naimisissa pääsimme viimein muuttamaan yhteen (sen 3kk asuimme eri kaupungeissa). Ensimmäinen lapsi syntyi oltuamme 12v naimisissa. Lapsia syntyi 3½v aikana kolme. Avioliitto kesti 34v ja päättyi viime syksynä puolison kuolemaan. Kuopuskin ehti täyttää 18v. 

Kannattaa kahlata yhdessä läpi parit oikeat kiistat ja elämänhaasteet ennen kuin alkaa laittaa lapsia. Sen verran, että näet toisesta ja itsestäsi muutakin kuin parhaat puolet. Jos on puoli vuotta tuijoteltu ensi huumassa silmiin, suurin haaste on ollut että otetaanko kaupasta sinistä vai punaista maitoa eikä ole tarvinnut tehdä esim. raa'an realistista selkoa siitä miten yhteisiä ja omia rahoja käytetään asioihin A tai B, niin ei kannata. Todennäköisesti kaatuu siihen, kun väsyttää, pitäisi alkaa keskustella rahasta, oma elämä menee katkolle koska toista täytyy auttaa arkijutuissa ja lapsenhoidossa ihan eri tavalla kuin romanssihörhöisinä käsi kädessä kävelyn aikoina jne. Monelle näyttää tulevan yllärinä se, mitä tekee työlle, sosiaaliselle elämällä ja harrastuksille se, ettet voikaan enää vain kävellä ovesta tai soittaa että moikka, mä lähden vähän käymään tuolla ja nähdään myöhemmin.

Kannattaa myös käydä etukäteen, kummankin, ihan inhorealistisesti itsensä kanssa läpi se, miten selviäisi jos toinen jättää, kuolee, sairastuu vakavasti tms. Ei mitään "oon sankari ja pärjään sitte kyllä, ainoo mitä tarvitsen on rakkaus ja kyl ihmiset sitten autaa". Ei, et tarvitse rakkautta. Ei, et voi laskea minkään "kyllä joku sitten jeesaa" -haihattelun varaan. Jos jäät yksin, tarvitset ensisijaisesti rahaa, arki-infraa ja ymmärryksen siitä, mitä merkitsee hoitaa ja taloudellisesti ylläpitää pikkulasta 24/7 YKSIN.  Samaten se, että miten pärjäät/pärjäätte, jos lapsi onkin erityislapsi, joka vaatii huoltoa ja hoitoa jossain muodossa loppuikänsä, joko sinun luonasi tai laitoksessa tai jos joudut tekemään raskausaikana päätöksen siitä, jatkatko vaikeavammaisen odotusta vai keskeytetäänkö.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli alusta asti jotenkin niin selvät sävelet, samantapaiset arvot ja ajatukset, että olimme tarkoituksella hieman "huolimattomia", ja totesin olevani raskaana alle puolen vuoden päästä ensitapaamisesta. Vauvauutinen oli meille molemmille tosi hieno juttu. Olihan se melkoista heittäytymistä näinkin tasaisilta tyypeiltä, mutta molemmilla oli vahva itsetuntemus (mitä haluaa ja mitä ei) ja ehkä intuitiokin.

Yhdessä ollaan oltu vuosikausia. Elämä on vakiintunutta ja hyvää. Myös lapset ovat tosi mahtavia yksilöitä. Kaikenlaisia tunteita on mahtunut vuosiin, enkä väitä että vauva-aika olisi helpoin jakso elämässä, mutta erilaiset mielialat nyt vain kuuluvat elämään, oli perhettä tai ei.

Ennen omaa kokemustani olisin varmaan neuvonut, että ainakin pari vuotta "pitää" olla yhdessä ennen lapsenhankintaideoita. Mutta tiedän kyllä meidän lisäksi muitakin, jotka eivät ole aikailleet perheenperustamisessa ja ovat edelleen yhdessä ja täysipäisiä, varmaan ihan tyytyväisiäkin.

Joillain tuo toimii ja jollain taas menee kaikki päin p*rsettä ja lapset kärsii! Tulee yllätyksenä vaikka se, että toinen saa käsittämättömiä aggressiivisia raivokohtauksia, kun joutuu vauvan takia valvomaan normaalia enemmän...