Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lastenhankinta arveluttaa - ajatuksia vanhemmilta ja (vapaaehtoisesti) lapsettomilta?
Epäilyksen peikko
20.08.2020 |
Vanhemmat: Mistä tiesit, että haluat tulla vanhemmaksi? Haaveilitko vanhemmuudesta ja lapsista jo kauan ennen hankintaa? Koska päätit tulla vanhemmaksi? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Vapaaehtoisesti lapsettomat: Koska tunsit, että vanhemmuus ei ole sinulle? Puuttuiko sinulta lapsihaaveet ja -haaveilut tai vaikka hoivavietti? Koska päätit, että et hanki lapsia? Päädyitkö ikinä katumaan päätöstäsi?
Olen 23-vuotias (nais)opiskelija. Viime aikoina on tullut mietittyä paljon omaa suhtatumistani vanhemmuteen (eritoten äitiyteen), lapsiin ja niiden hankintaan. Aloin pohtia vapaaehtoista lapsettomuutta itsekseni lukioikäisenä - ennen sitä ajatukseni oli lähinnä, että lasten hankinta on vain väistämätön asia elämässä joka täytyy jossakin kohtaa hoitaa "pois alta", koska niin vain kuuluu tehdä.
En ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista, ja huomaan ajattelevani lastenhankintaa vain lähinnä teknisten asioiden kautta; miten pitäisin suomen kielen ja kulttuurikokemuksen vahvana esimerkiksi ulkomailla asuessa, millaisia nimiä valitsisin ja mitä asioita lasten hankinta väistämättä vaikeuttaisi. En ole varma tiedänkö edes miltä tuntuu kaivata äitiyttä tai lapsia, koska en liitä omien lasten hankintaan hyviä tai helliä tunteita, lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Kun taas sitten haaveilen, ovat päiväuneni lähinnä uralähtöisiä. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että olen löytänyt intohimoni ja menen läpi vaikka harmaan kiven voidakseni toteuttaa koulutukseen ja työelämään liittyviä unelmia.
Minulla on nuorempien sisarusteni kanssa paljon ikäeroa, joten he ovat molemmat vielä aika pieniä lapsia (päiväkoti- ja alakouluikäinen). Rakastan heitä hurjan paljon, ja on aivan ihana nähdä miten he kasvavat ja kehittyvät. Vaikka en usein heitä näe, osaan hassutella ja olla heidän kanssaan. Huomaan kuitenkin myös väsyväni hyvin nopeasti, ja tuntuu jopa että joka kerta kun näen heitä, epäilys omasta lastenhankinnasta vain kasvaa. Minulta löytyy hoivaviettiä heille (varmaankin juuri tuon sisarussuhteen takia), mutta muiden lapsien kanssa juttu onkin vähän kinkkisempi. Lapset eivät yleisesti ottaen ole mielestäni erityisen "söpöjä", ja yleensä vain lähinnä ärsyynnyn vieraiden lapsien läsnäolosta (en tietenkään mainitse tätä ääneen, ei se ole lasten vika).
Minulla on myös muutamia ominaisuuksia, jotka pistävät lastenharkinnan arveluttamaan entisestään. Olen aina ollut kotielämässä stressiherkempi kuin esim. muut sisarukseni ja muutenkin herkkä ylimääräiselle metelille (huuto, liikenne yms.). Vaikkakin tiedostan tämän ja olen tehnyt paljon työtä ylimääräisen "napsahtelun" eliminoimiseksi, pelkään että vanhemmuuden väsymys toisi tämän puolen minusta esiin ja lapseni joutuisivat kärsimään siitä (sen enempää tähän paneutumatta: oma lapsuudenkotini oli kaikin puolin hyvin problemaattinen ja epävakaa mm. päihdeongelmineen, ja en halua pistää ketään siihen samaan tilanteeseen ja ympäristöön jossa minun piti kasvaa). Tämänhetkinen epävarmuus maailmantilanteesta ja tulevasta globaalista talouskriisistä ei myöskään varsinaisesti helpota.
Haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia liittyen tähän ja ylläoleviin kysymyksiin. Olisi myös tosi kiva kuulla eri sukupolvien edustajien näkemyksiä ja suhdetta omaan lapsenhankintaan tai hankkimatta jättämiseen. Tiedän että kysymykseni on lähinnä suunnattu vanhemmille ja veloille, mutta myös lapsettomien ajatukset ovat totta kai tervetulleita.
Kommentit (364)
Jahas, jäi viimeinen lause vajaaksi: *lasta kaipaavien lapsettomien ajatukset.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varmaan vanhanaikainen, kun ajattelen, että ensin pitää olla hyvä parishde ja vasta sen jälkeen lapset. Hyvä vaan, jos ei ole lasten hankinta mielessä ennenkuin sopiva puoliso on löytynyt.
Vakituinen kumppanini (25) on paljon parempi lasten kanssa ja näyttää keltaista valoa lastenhankinnalle, mutta ei aktiivisesti haaveile siitä (työskentelee nuorten kanssa ja on hyvä työssään, muutenkin paljon parempi ihan pientenkin lasten kanssa kuin minä). Asiasta on tietysti keskusteltu ja olen alusta saakka sanonut, että jos missään kohtaa alkaa kaivata lapsia ja minä en, niin en voi vaatia häntä jäämään lapsettomaan tai lastenhankinnan kannalta epävarmaan suhteeseen.
- AP
Mä olen lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta kolmekymmentä täytettyäni piti kyllä vakavalla mielellä käydä asia läpi miehen kanssa. Mä olen aika omissa oloissa viihtyvä ja maailmasta syvällisellä tasolla kiinnostunut, samoin puoliso. Myös suvussani on useampia esimerkkejä hyvää elämää viettävistä, lapsettomista tädeistä, ja olen aina samastunut enemmän heihin kuin perheenäiteihin.
Sulla on onneksi vielä paljon aikaa miettiä lapsiasiaa. Voi olla, että sopivan miehen kanssa lapsen hankkiminen tuntuukin aivan itsestäänselvältä, tai sitten tunteesi lapsettomuuden valinnasta vahvistuu.
Kuulostaa hyvin tutulta, etenkin tuo lapsettomiin sukulaisiin samaistuminen perheellisten sijasta.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 52-vuotias vapaaehtoisesti lapseton. Lopullisen päätöksen tein 30-vuotiaana, kun sain sterilisaation. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta alle kolmekymppisenä kävin läpi vaiheen, jossa mietin perinpohjin vaihtoehtoni, mitä plussaa ja miinusta lapsissa olisi, ja pohdin asiaa myös kumppanini kanssa. Asian läpikäyminen, listojen tekeminen, ja ihan konkreettisten juttujen miettiminen korostivat vain sitä, että lapsiperheen elämäntapa ei ole se mitä itselleni haluan. En ole kertaakaan katunut päätöstäni.
AP:lla on vielä aikaa miettiä.
Ongelma on siinä, että lapsen saatuaan paluuta entiseen ei ole. Niin kauan kuin biologia antaa myöden, voi aina muuttaa mieltään ja hankkia lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, ei kannata kovin aktiivisesti vielä tuossa iässä pyöritellä asiaa mielessä. Seuraavan 10 - 15 vuoden aikana saattaa olla, että jossain vaiheessa huomaat haluavasi lapsen/lapsia, eikä sitä asiaa tarvitse sitten mitenkään erityiysesti päättää, jos molemmat kumppanit ovat asiasta samaa mieltä. Joskus 35+ ikäisenä kannattaa ihan tarkkaan miettiä haluaako se lapsen vai ei, ihan vaan siksi koska aikaa ei enää ole kovin paljon jäljellä.
Ensimmäisen kerran mietin 17-vuotiaana, etten välttämättä taida haluta lapsia. Minulla on seurakuntatausta, joten menin nykyisen puolisoni kanssa naimisiin 20-vuotiaana. Mainitsen seurakuntataustan, koska siellä nyt on sellainen perhekeskeinen ja yleisesti perhe- ja lapsimyönteinen ajattelu.
En vain missään vaiheessa syttynyt hankkimaan lapsia. Opiskeluarki, vähät rahat, myöhemmin pieni palkkatulo ja puolison työttömyys ovat vain vahvistaneet päätökseni oikeaksi. Olin aina väsynyt ja kaivannut paljon omaa tilaa ympärilleni. Me olisimme yhdenkin lapsen kanssa oikea "yhteiskunnan elättiperhe, jos olisimme lapsia hankkineet. Olemme eläneet lähinnä mun sosiaalialan palkkatuloilla ja kun puoliso on tukia saanut, siinä se.
Olen myös pessimisti, enkä näe oikein mitään järkeä tässä maailman touhussa, joka menee vain hullummaksi jatkuvasti. Tein oman lapsettomuuspäätökseni, kun Internet oli vasta tuloillaan. Ei asia ollut yleisesti missään keskustelupalstoilla tai uutisotsikoissa ihmeteltävänä. Tein päätöksen ihan itse.
Nykyisin olen erakoitunut vielä enemmän ja tarvitsen takavuosia enemmän tilaa itselleni. Olen usein miettinyt että olisin ollut vain huono äiti joka ei jaksa aina kuunnella/kommennella/ravata lääkärissä/kiireistä ja tavallista arkea. Tein oikean päätöksen, joka ei ole missään vaiheessa horjunut. Mulla ja puolisollani on hyvä elämä näin.
N45
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan erityisemmin halunnut lapsia.
Koska olen köyhästä työttömien perheestä, tein sen linjanvedot että lapsia vasta sitten kun on puitteet kunnossa. Siksi teetin lapset vasta tämän ikäisenä.
Nyt on useampi lapsi (vauvoja ja taaperoita) ja onhan ne hiton kivoja kapistuksia.
Kyllä ainakin oma elämä olis tyhjää ilman perhettä.
Sain ensimmäsien lapseni 31- vuotiaana, sitä ennen minulla ei ollut oikein minkäänlaista mielipidettä asiasta. Lapset eivät sitä ennen olleet millään tavalla ajankohtaisia elämässäni. En haaveillut lapsista, en ajatellut lapsia ollenkaan. Toive tulla vanhemmaksi vaan syntyi ihan itsestään siinä muutamaa vuotta aiemmin. Vanhemmaksi ei „päätetä“ tulla, koska se on asia joka ei ole kokonaan ihmisen päätettävissä. Jos lapsia ei pysty saamaan siis.
Minusta on aivan absurdia ajatella, että katuisin vanhemmuuttani. Sehän tarkoittaisi että katuisin sitä, että upeat, ihanat lapseni ovat syntyneet. Totta kai lasten kanssa on välillä rankkaa, mutta myös lapsettomalla on elämässään rankkoja aikoja, niiltä ei säästy kukaan. T. 13- 16- ja 19- vuotiaiden nuorten äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmikymppiseksi ajattelin, etten halua lapsia. Sitten tapasin mieheni ja jotain tapahtui ja mieli muuttui. Lapsia saatiin lopulta kolme. Emme tehneet mitään listoja plussista ja miinuksista. Ihan tunnepohjainen päätös kummallekkin, että haluamme perheen, mihin kuuluu myös lapsia.
Tämä ei helpota pohdintaasi yhtään, koska päätös oli vain tunneperäinen hurahtaminen. Koskaan en kokenut vauvakuumetta. En edes lapsia odottaessa
Voi kunpa kaikki pohtisivat lastenhankintaa yhtä tarkkaan kuin Ap.
Itse olen todella lapsirakas. Viihdyn lasten kanssa, olen aina innokas kuuntelemaan tuttujen lapsipuheita, katsomaan kuvia, auttamaan jne. Silti vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle täysin itsestään selvä ratkaisu. Olen tiennyt siitä lähtien, etten halua lapsia, kun olen ymmärtänyt ylipäätään lastensaannista mitään. Minulla ei ole pienintäkään äiti-identiteettiä, vaikka hoivavietti kyllä löytyy.
Omasta ehdottomuudestani huolimatta koen, että päätös lapsettomuudesta on sellainen jonka ihminen tekee useamman kerran elämässään. Ensimmäisen kerran nuorena ja perustelu on silloin hyvinkin heppoinen "ei lapsii, ku lapset on ällöi". Toisen kerran vähän vanhempana, kun lapsenhankinta voisi olla ajankohtainen. Muistaakseni itse kävin tämän pohdinnan juurikin aloittajan iässä. Päätös lapsettomuudesta on tietyn rajan jälkeen yhtä pysyvä, kuin päätös lapsista. Sen jälkeen ei ole paluuta. Siksi asiaa on hyvä pohtia, vaikka olisikin kuinka varma.
Kolmannen ja viimeisen kerran pohdin valintaani kun ystävät ympärillä alkoivat lisääntymään ja minä puolestani varailin aikaa sterilisaatioon. Silloin en tosin enää kovin syvällistä keskustelua aiheesta itseni kanssa käynyt.
En ole katunut päätöstäni, eikä siihen ole vaikuttanut myöskään "oikea" mies, jonka kanssa olen loppuelämän tähtäimellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata hankkia. Mies pettää sua kun oot paksuna. Sitten kukaan ei tykkää.Jäät kuitenkin yksin lapsesi kanssa.
Kiitos paljon vastauksistanne tähän mennessä, mukava kuulla ajatuksia puolin ja toisin. Tottahan tuo on että tässä on vielä vuosia aikaa pohtia (etenkin nykypäivän mittapuulla), ei sitä ikinä tiedä mihin elämä vie kun suunnitelmat ja koko tulevaisuus voi muuttua ihan lyhyessäkin ajassa.
- AP
Olen 37-vuotias taaperon äiti. Ensinnäkin, sinun ikäisenäsi itselläni lapsen saaminen tuntui vielä TODELLA kaukaiselta asialta, ja vielä monta vuotta vanhempanakin. En olisi ollut valmis, eikä mulla ollut parisuhdettakaan tuossa vaiheessa. Tapasin lapseni isän lähes 30-vuotiaana! Olin myös seurannut läheltä sisarusten lasten elämää ja tosiaan väsyin aina kylässä ollessa siihen hälinään ja ihan rehellisesti niihin lapsiin parissa tunnissa, niin rakkaita kuin he olivatkin ja ovat yhä. Nyt voin sanoa, että oma lapsi on tuossa asiassa eri juttu. Häneen en väsy ollenkaan samalla tavalla, hän on osa mun arkea ja menee monessa asiassa mukana. Joskus vielä nuorempana olin lapsenvahtina ja se oli raskasta, sitä vilkuili kelloa ja aika mateli. Niin sitä ajatteli kauhulla, et olisko omien lasten kanssa eläminen kuin yksi megapitkä lapsenvahtikeikka - no ei ole! Kenestäkään vieraasta tai sukulaislapsestakaan sitä ei ole samalla tavalla innoissaan, seuraa ihastellen sen kehittymistä ja pieniä puuhia kuin omasta.
Olen introvertti ja rakastan yksinoloa. Tämä oli asia, joka arvelutti lapsia suunnitellessa. Ja kyllähän se on välillä raskasta, kun omia hiljaisia hetkiä ei niin ole. Mut niitä pitää sit järjestää ja sopia vaikka kumppanin kanssa että pari kertaa viikossa hän vie lapset ulos vähintään pariksi tunniksi että toinen saa olla yksin ja tuijottaa seiniä - tai mitä nyt haluaakaan.
Nyt mietitään kakkosta ja oon ajatellut että pitää ihan oikeasti suunnitella ennalta selviytymiskeinoja ja sopia niistä yhdessä miehen kanssa jo etukäteen. Ihan just noita pieniä (tai isoja oikeastaan) arjen asioita, että miten kummallekin järjestetään sitä hiljaista vapaa-aikaa edelleen, kumpikin saa toisen viikonloppuaamun maata sängyssä pitkään, vapaapäivä kaupungilla tms joka toinen viikonloppu jne. Kaikki on mahdollista, mutta lasten kanssa moni asia pitää erikseen sopia ja järjestää.
Minulla on myös hankalaa perhetaustaa lapsuudenkodista ja kyllä olen ikäväkseni huomannut itsessäni juuri tuollaista pienimuotoista räjähtelyä, joka on mulle uutta (ja jota oli lapsuuden kodissa paljon pahemmassa muodossa). En ole raivonnut tai huutanut lapselle, mutta olen tuntenut vihaa, kironnut miehelle yms esim yövalvomisten yhteydessä. Ei se kivaa ole, mutta ei kaikenlaisten tunteiden tunteminen ja näyttäminenkään kaada lapsen onnellista kasvuympäristöä - kunhan toki pysytään järkevissä rajoissa ja lapseen ei kohdisteta kiukkua.
Olen itse aika vaativassa työssä ja koen kyllä työstressin ja lapsenhoidon yhteensovittamisen hankalaksi. Arki on aika kuormittavaa, kun työstä tulee omat paineet ja sitten tietenkin lapsi vaatii myös paljon. Lisäksi usein harmittaa jos työasiat vievät liiaksi huomiota lapselta. Puhumattakaan lapsen sairauslomista päikystä ym haasteista. Mainitsit myös ulkomaat, ja sanottakoon että asumme itse ulkomailla ja lapsi on täällä syntynytkin. Matkustelu ylipäätään on onnistunut jopa yllättävän hyvin lapsen kanssa, että siinä mielessä en niin kovin paljosta koe jääneeni paitsi lapsen saamisen takia. Toinen lapsi varmasti lisää vaikeuskerrointa tässä.
Kaiken kaikkiaan, minun mielestäni ihanat hetket lapsen kanssa ovat kaiken vaivan arvoisia enkä voisi kuvitella enää elämää ilman tota lasta <3
Olen 26-vuotias tuore äiti. Minulla oli hyvin samanlaista ajattelua sinun iässäsi ja vielä raskaanakin epäröin paljon. Rakkauskaan ei syntynyt välittömästi synnytyksessä, mutta jo viikossa tiesin että tämä on minun juttuni sittenkin ja tekisin mitä vain lapseni puolesta. Paljon olisin menettänyt, jos olisin vain päättänyt etten ole ”äiti-ihminen” jollaisena en edelleenkään itseäni pidä. Mies hoitaa lapsen hauskuuttamisen ja hän jaksaakin sitä tehdä tuntikausia kun itse kaipaan omaa aikaa, itse hoidan sitten pääasiassa kaiken muun (omasta halustani). Omalla kokemuksella sanoisin, että jos vähänkin ajattelee että ehkä haluaisi lapsia niin kannattaa tehdä.
Nyt 45-vuotiaana kyllä hirvittää että olisikin valinnut tuon ei lapsia vaihtoehdon.
Vierailija kirjoitti:
Voi kunpa kaikki pohtisivat lastenhankintaa yhtä tarkkaan kuin Ap.
Itse olen todella lapsirakas. Viihdyn lasten kanssa, olen aina innokas kuuntelemaan tuttujen lapsipuheita, katsomaan kuvia, auttamaan jne. Silti vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle täysin itsestään selvä ratkaisu. Olen tiennyt siitä lähtien, etten halua lapsia, kun olen ymmärtänyt ylipäätään lastensaannista mitään. Minulla ei ole pienintäkään äiti-identiteettiä, vaikka hoivavietti kyllä löytyy.
Omasta ehdottomuudestani huolimatta koen, että päätös lapsettomuudesta on sellainen jonka ihminen tekee useamman kerran elämässään. Ensimmäisen kerran nuorena ja perustelu on silloin hyvinkin heppoinen "ei lapsii, ku lapset on ällöi". Toisen kerran vähän vanhempana, kun lapsenhankinta voisi olla ajankohtainen. Muistaakseni itse kävin tämän pohdinnan juurikin aloittajan iässä. Päätös lapsettomuudesta on tietyn rajan jälkeen yhtä pysyvä, kuin päätös lapsista. Sen jälkeen ei ole paluuta. Siksi asiaa on hyvä pohtia, vaikka olisikin kuinka varma.
Kolmannen ja viimeisen kerran pohdin valintaani kun ystävät ympärillä alkoivat lisääntymään ja minä puolestani varailin aikaa sterilisaatioon. Silloin en tosin enää kovin syvällistä keskustelua aiheesta itseni kanssa käynyt.
En ole katunut päätöstäni, eikä siihen ole vaikuttanut myöskään "oikea" mies, jonka kanssa olen loppuelämän tähtäimellä.
Tähän suuri samaistuminen. Vaikkakin en ole lapsirakas, en missään nimessä "vihaa" lapsia ja osallistun kyllä mielelläni esimerkiksi kummipojan ja pikkusisarusten aktiviteetteihin (vaikkakin niistä palautuminen vie myös aika kauan :D). Jotenkin vaan puuttuu juurikin toi äiti-identiteetti, oon jo pitkään nähnyt ja kokenut itseni enemmän sellaisena mentori-tyyppisenä tätinä ja perheystävänä.
- AP
Alue: Aihe vapaa
Se stressiherkkyys ja ääniherkkyys kyllä hoituvat lasten myötä, se on lapsiarki on siedätyshoitoa siihen. Siitä ei kannata huolestua. Itse halusin lapsen vasta kun okea mies osui kohdalle, se tapahtui 37 -vuotiaana. Olin 41, kun lapsi syntyi. Lapsikuume ei ole älyllä mietittävä asia, se syntyy luonnostaan kun rakastuu ja on oikea mies.