Lue keskustelun säännöt.
Naimisissa olevat, pelkäättekö koskaan että puolisonne jättää teidät?
07.12.2020 |
Luin tässä vanhoja lehtijuttuja ex-missi Tarja Smuran helvetistä, kun hänen aviomiehensä hylkäsi hänet heidän nuorimman lapsensa ristiäisten jälkeen vuonna 2012. Tarja järkyttyi siitä niin pahasti, että joutui sairaalahoitoon ja terapiaan. Tapahtui jotain, minkä ex-mies ja tämän uusi naisystävä kokivat häiriköinniksi, ja Tarjalle pamahti vielä oikeuden määräämä lähestymiskielto.
Kuulostaa hirveältä koettelemukselta. Olen itse sinkku, ja voin vain olla hyvilläni siitä, että noin ei voi käydä minulle. Mulla on kai taipumusta mustasukkaisuuteen/jätetyksi tulemisen pelkoon tms. Tai en tiedä miksi reagoin niin voimakkaasti kaikkeen tällaiseen.
Te jotka olette naimisissa, ajatteletteko koskaan että noin voisi käydä omalla kohdallanne? Uskotteko että selviäisitte ilman henkistä romahtamista tms.?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Miehet ja kissat on siitä samanlaisia että paitsi että odottavat palvontaa ilman minkäänlaista järkevää syytä niin myös takertuvat eniten ihmisiin jotka niistä ei pidä.
Ihmeellisiä miehiä sulla ollut. Ja kissoja.
Mulla on normaali mies joka ei odota palvontaa ja kissi ei mee lähellekään ihmistä josta vaistoaa ettei katit kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää, liki 20v yhteiseloa takana ja lapset onneksi jo isoja. Jos nyt niin kävis, että päättäis lähteä, niin harmittais toki luopua kivasta talosta, mutta luultavasti lapset pärjäis hyvin ja itsekin kyllä selviäisin
Sairastuin aiemmin tänä vuonna krooniseen sairauteen, joka ajoittain rajoittaa elämääni paljonkin, mikä tuo myös lisätaakkaa aviomiehelle. Olemme nuorehkoja ja olleet naimisissa vasta lyhyen aikaa (sitä ennen yhdessä 5+ vuotta), eikä meillä ole lapsia. Samaan aikaan minulle tuli sosiaalisessa mediassa vastaan useampi tapaus, jossa mies oli jättänyt vaimonsa tämän sairastuttua vakavasti. Olin aivan varma, että mieheni jättää minut ja etsii terveen vaimon. Kuitenkin nyt aikaa on kulunut, ja mies on osoittanut olevansa tukenani "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä". Ainahan mies voi ottaa ja jättää, mutta loppujen lopuksi asiasta murehtiminen etukäteen tuo pelkkää negatiivisuutta elämään.
Vierailija kirjoitti:
En pelkää, liki 20v yhteiseloa takana ja lapset onneksi jo isoja. Jos nyt niin kävis, että päättäis lähteä, niin harmittais toki luopua kivasta talosta, mutta luultavasti lapset pärjäis hyvin ja itsekin kyllä selviäisin
Kuinkahan suurta osuutta liitoista itseasiassa pitää kasassa omaisuus ja /tai lapset. En tiedä, mutta tuntuu kyyniseltä kyllä.. ihmiset on varmasti erilaisia tässäkin, mutta todella moni sanoo, että kun on lähtenyt epätyydyttävästä liitosta on olo heittämällä parempi, vaikka siinä päätöksessä olisi mennyt talot ja mökit.
Itsekin koin elämän yksinkertaistamisen ihan yhtä vapauttavana kuin huonon suhteen jättämisen.
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhteen ekat 10 vuotta pelkäsin jättämistä, sitten rentouduin hällä väliä tilaan. Mutta minun kiltti ja hiljainen mieheni hommasikin selkäni takana salasuhteen. Yhdessä olimme 19 vuotta eli noin kakskymppisestä nelikymppiseks.
Lapset, yhteinen koti ja kaikki elämä rakennettu huolella. Olin itse asenteella, että tässä ollaan yhdessä kuolemaan asti.
Sitten vain mitään pohjustamatta pamautti, että haluaa avioeron ja häipyi kirjaimellisesti ovesta tuon uuden naisen luo.
En suostunut romahtamaan. Omapa on häviönsä. Hylkäsi lapsensakin.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
No minä en ole samaa mieltä kanssasi. Olin piiiitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksin ja kyllä oli tarpeellinen ja onnellinen periodi elämässä sekin. Tutustuin itseeni jotenkin syvällisemmin, kyseenalaistin jotain piirteitä itsessäni ja aloin hyväksymään toisia. Olisin mielelläni jatkanut myös yksineloa, mutta tapasin ihmisen, josta en halunnut luopua silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet eron partaalla. Olen ollut vähällä lähteä, kun ollut todella vaikeaa suhteessa. Eroa en toivo enkä pelkää, se tulee mitä tulee ja siitä on sitten vain selvittävä. Ihminen on yllättävän sitkeä, jos täytyy olla. Kyllä tässä nyt olen asennoitunut olemaan loppuelämäni tämän ihmisen kanssa, jos se minusta on kiinni.
Täysin sama kokemus itsellä ja samanlaiset fiilikset.
Vierailija kirjoitti:
Suhteen ekat 10 vuotta pelkäsin jättämistä, sitten rentouduin hällä väliä tilaan. Mutta minun kiltti ja hiljainen mieheni hommasikin selkäni takana salasuhteen. Yhdessä olimme 19 vuotta eli noin kakskymppisestä nelikymppiseks.
Lapset, yhteinen koti ja kaikki elämä rakennettu huolella. Olin itse asenteella, että tässä ollaan yhdessä kuolemaan asti.
Sitten vain mitään pohjustamatta pamautti, että haluaa avioeron ja häipyi kirjaimellisesti ovesta tuon uuden naisen luo.
En suostunut romahtamaan. Omapa on häviönsä. Hylkäsi lapsensakin.
Oliko uusi nainen nuorempi, samanikäinen vai vanhempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
No minä en ole samaa mieltä kanssasi. Olin piiiitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksin ja kyllä oli tarpeellinen ja onnellinen periodi elämässä sekin. Tutustuin itseeni jotenkin syvällisemmin, kyseenalaistin jotain piirteitä itsessäni ja aloin hyväksymään toisia. Olisin mielelläni jatkanut myös yksineloa, mutta tapasin ihmisen, josta en halunnut luopua silti.
Joo, olit yksin peräti vuoden. Kokeilepa kymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
No minä en ole samaa mieltä kanssasi. Olin piiiitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksin ja kyllä oli tarpeellinen ja onnellinen periodi elämässä sekin. Tutustuin itseeni jotenkin syvällisemmin, kyseenalaistin jotain piirteitä itsessäni ja aloin hyväksymään toisia. Olisin mielelläni jatkanut myös yksineloa, mutta tapasin ihmisen, josta en halunnut luopua silti.
Joo, olit yksin peräti vuoden. Kokeilepa kymmentä vuotta.
Tarkoittaisiko ero väistämättä ikuisuutta ilman kumppania? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhteen ekat 10 vuotta pelkäsin jättämistä, sitten rentouduin hällä väliä tilaan. Mutta minun kiltti ja hiljainen mieheni hommasikin selkäni takana salasuhteen. Yhdessä olimme 19 vuotta eli noin kakskymppisestä nelikymppiseks.
Lapset, yhteinen koti ja kaikki elämä rakennettu huolella. Olin itse asenteella, että tässä ollaan yhdessä kuolemaan asti.
Sitten vain mitään pohjustamatta pamautti, että haluaa avioeron ja häipyi kirjaimellisesti ovesta tuon uuden naisen luo.
En suostunut romahtamaan. Omapa on häviönsä. Hylkäsi lapsensakin.
Oliko uusi nainen nuorempi, samanikäinen vai vanhempi?
Uusi nainen samanikäinen kuin minä ja mieheni. Siis tyyliin meillä kaikilla alle 1 v ikäeroa, samana vuonna olemme kaikki syntyneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
No minä en ole samaa mieltä kanssasi. Olin piiiitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksin ja kyllä oli tarpeellinen ja onnellinen periodi elämässä sekin. Tutustuin itseeni jotenkin syvällisemmin, kyseenalaistin jotain piirteitä itsessäni ja aloin hyväksymään toisia. Olisin mielelläni jatkanut myös yksineloa, mutta tapasin ihmisen, josta en halunnut luopua silti.
Joo, olit yksin peräti vuoden. Kokeilepa kymmentä vuotta.
Tarkoittaisiko ero väistämättä ikuisuutta ilman kumppania? Miksi?
Niin eli siis joku kumppani pitää olla tai muuten valtaosa ei pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteessa on kahden kauppa, siitä pitää pitää huolta ja puhua paljon, että tietää missä mennään.
Jotkut vastaavat aloituksen kysymykseen suunnilleen, että eivät pelkää, koska tietävät ettei heidän puolisonsa tule jättämään heitä. Todellisuudessahan moni heistä, joiden puoliso on jättänyt heidät, myös kokivat tietävänsä, ettei niin voisi tapahtua. Hylkääminen voi tulla täytenä yllätyksenä ja järkytyksenä.
Ihmissuhteissa ei voi hallita kuin omia valintojaan. Toisella osapuolella on oma tahto. Sen takia on aviopareja, joista toinen haluaa erota ja toinen ei.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Pelkään välillä. Kolme vuotta sitten lapsuuden traumat nousivat äkkiä pintaan ja romahdin. Sen jälkeen on ollut parempia ja huonompia hetkiä, enemmän onneksi parempia. Olin alussa aivan sekaisin. Mieheni tuki minua ja jaksoi ymmärtää, olen siitä älyttömän kiitollinen. Hajoilen välillä edelleen ja pelkään mieheni kyllästyvän ja lähtevän pois. Yritän päästä nyt kaikesta yli ja olla kuormittamatta miestäni. Haluan olla hänelle hyvä. Viimeksi eilen puhuttiin tästä pelostani ja hän sanoi, ettei koskaan lähtisi yhtäkkiä ja että ensin yritettäisiin korjata kaikki eikä luovutettaisi. Eroajatuksia ei kuulemma ole ollut.
Pelkään silti.
En pelkää eroa. En usko että erotaan mutta toisaalta en yllättyisi koska meillä on ollut pikkulapsiaika aika hankalaa. Jos jotain pelkään niin sitä että mies kuolee koska hänellä on tosi huonot elintavat. On reilusti ylipainoinen, syö lähes pelkkää roskaa, tupakoi eikä juuri liiku. Ärsyttää jos hommaa itsensä ennen aikaiseen hautaan.
Faith kirjoitti:
Jotkut vastaavat aloituksen kysymykseen suunnilleen, että eivät pelkää, koska tietävät ettei heidän puolisonsa tule jättämään heitä. Todellisuudessahan moni heistä, joiden puoliso on jättänyt heidät, myös kokivat tietävänsä, ettei niin voisi tapahtua. Hylkääminen voi tulla täytenä yllätyksenä ja järkytyksenä.
Ihmissuhteissa ei voi hallita kuin omia valintojaan. Toisella osapuolella on oma tahto. Sen takia on aviopareja, joista toinen haluaa erota ja toinen ei.
Minut on jätetty 20 vuoden jälkeen. Vielä vuotta aiemmin vastasin av:llaketjuun, jossa kysyttiin kuinka varma olen, etten tule koskaan eroamaan. Vastasin, että olen 99,9 % varma, etten eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole kokemusta vuosien yksinolosta vaan ollut puoliso vuosikymmeniä, niin varmaan helppo tuudittautua ajatukseen että ihan sama onko kumppania vai ei. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, yleensä sitä ei vain huomaa miten monella tasolla se puolison jokapäiväinen läsnäolo arjessa ongelmista huolimatta vaikuttaa omaan elämään positiivisesti.
No minä en ole samaa mieltä kanssasi. Olin piiiitkän parisuhteen jälkeen noin vuoden yksin ja kyllä oli tarpeellinen ja onnellinen periodi elämässä sekin. Tutustuin itseeni jotenkin syvällisemmin, kyseenalaistin jotain piirteitä itsessäni ja aloin hyväksymään toisia. Olisin mielelläni jatkanut myös yksineloa, mutta tapasin ihmisen, josta en halunnut luopua silti.
Joo, olit yksin peräti vuoden. Kokeilepa kymmentä vuotta.
Tarkoittaisiko ero väistämättä ikuisuutta ilman kumppania? Miksi?
Niin eli siis joku kumppani pitää olla tai muuten valtaosa ei pärjää.
en minä tiedä pitääkö. siihen voi varmaan tuo 'kymmenen kamalaa vuotta yksin' -ihminen vastata. vuosi ei ainakaan tuntunut mitenkään vastenmieliselle, päinvastoin.
Tällaista roskapostia tulee mulle päivittäin 5-10 kpl. Jos nämä aiheuttaisi kriisin, niin me oltaisiin erottu jo ensimmäisenä päivänä.