Lue keskustelun säännöt.
Naimisissa olevat, pelkäättekö koskaan että puolisonne jättää teidät?
07.12.2020 |
Luin tässä vanhoja lehtijuttuja ex-missi Tarja Smuran helvetistä, kun hänen aviomiehensä hylkäsi hänet heidän nuorimman lapsensa ristiäisten jälkeen vuonna 2012. Tarja järkyttyi siitä niin pahasti, että joutui sairaalahoitoon ja terapiaan. Tapahtui jotain, minkä ex-mies ja tämän uusi naisystävä kokivat häiriköinniksi, ja Tarjalle pamahti vielä oikeuden määräämä lähestymiskielto.
Kuulostaa hirveältä koettelemukselta. Olen itse sinkku, ja voin vain olla hyvilläni siitä, että noin ei voi käydä minulle. Mulla on kai taipumusta mustasukkaisuuteen/jätetyksi tulemisen pelkoon tms. Tai en tiedä miksi reagoin niin voimakkaasti kaikkeen tällaiseen.
Te jotka olette naimisissa, ajatteletteko koskaan että noin voisi käydä omalla kohdallanne? Uskotteko että selviäisitte ilman henkistä romahtamista tms.?
Kommentit (104)
En romahtanut. Lähtijä romahti. Olen nyt suruni surrut, ostin juuri oman asunnon, suunnittelen taas tulevaa.
Kun apu ja neuvot eivät kelpaa, olkoon ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tapahtui jotain, minkä ex-mies ja tämän uusi naisystävä kokivat häiriköinniksi, ja Tarjalle pamahti vielä oikeuden määräämä lähestymiskielto"
Älähän viitsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli suuri pelko, ja tulin jätetyksi pitkästä avioliitosta. Luulin silloin, että tulisin hulluksi, niin kauheaa se oli.
Mutta siitä selvittiin. Nyt olen toista kertaa naimisissa, enkä enää pelkää. Tiedän, että selviäisin.
Sitä ei tajua miten kauheaa se on, ennen kuin sen kokee. Ihmisten eroihin ympärillä tottuu ja turtuu. Kai se olisikin liian raskasta sivullisena ymmärtää minkälaisia maailmanloppuja ympärillä tapahtuu. Toinen saman kokenut tajuaa sen mitä siinä käydään läpi.
Hassua siinä on, ettei oikeasti siinä ole mitään pelättävää. Ei ole hengenvaaraa, ei ole pelkoa köyhäintalosta, ei mitään syytä pelätä. Kaikki pelko on korvien välissä.
Sama
Jos olisin osannut pelätä jotain etukäteen, en olisi pelännyt noita, vaan surua. Suru on kamala vieras.
Pelkäsin kyllä ja pelkoni kävi toteen viime kesänä, kun vaimo halusi lähteä :( Vaikeaa on ollut, niin henkisesti kuin taloudellisesti, mutta alan myös nähdä asiassa hyviä puolia. Jatkossa voin mennä ja tulla miten huvittaa, nukkua päikkäreitä halutessani ja tehdä juuri sellaista ruokaa mikä itselleni maistuu.
m41
Minulla ei ole tapana pelätä ja romahtaa minkään asian edessä. Elämäni on ollut täynnä haasteita mutta se on ollut hyvä elämä ja tehnyt minusta sinnikkään.
Olen ollut onnellisessa parisuhteessa 18 vuotta. Tänään on kuudes hääpäivämme. Rakastan miestäni yli kaiken ja olemme toistemme parhaat ystävät. Jos tämä päättyisi miehen tahdosta, se tuskin tapahtuisi kuin salamaniskusta ja varmasti asiaan olisi syy-seuraussuhde, jonka kykenisin ymmärtämään. Jos näin kuitenkin tapahtuisi yllättäen, en menisi shokkiin. Varmaan olisi kolaus mutta elämä heittää eteen kaikenlaista. Jos jäisin yksin, panostaisin elämässäni niihin osa-alueisiin, jotka ovat parisuhteessa jääneet tekemättä. Lähtisin henkiselle tielle tai hankkisin joukon nuoria nälkäisiä rakastajia. Mutta onneksi on tämä nykyinen todellisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräälle tuttavalle tapahtui aika traaginen ero. Varmaan omalla tavallaan ero on aina traagista jollei yhteisymmärryksessä erota. Mutta en yhtään ihmettele että ns. romahti tapahtumista ja toipuessa meni joitakin vuosia. Sen jälkeenkin häntä koeteltiin erikoisilla tapahtumilla mutta nykyisin kaikki hyvin ja löysi paikkansa elämässä ja pääsi eteenpäin. Erittäin huonoa tuuria tai jotakin miesten kanssa.
En eroa osaa varsinaisesti pelätä. Jos vaimo lähtisi, antaisin mennä. Jos hän olisi onnellisempi jonkun toisen kanssa, niin sitten olisi. En ole koskaan ollut pätkääkään mustasukkainen, vaikka vaimoni on ollut välillä yötäkin toisten miesten kanssa, jopa samassa sängyssä. Jos kettu on käynyt kolossa, niin sitten on, asia ei oikeastaan minulle kuulu, eikä kiinnosta. En ole kokenut näitä tilanteita uhkana.
Jos hän haluaisi eron, niin lähtisin itse. En haluaisi jäädä asumaan entiseen yhteiseen kotiin. Olisin todennäköisesti niitä miehiä, jotka lataisivat kaksi viikkoa eron jälkeen Tinderin. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa, kaivata toisen ihmisen seuraa. Jos ero tulee, niin voi tietysti olla vaikeita hetkiä. Elämässä on rakkautta, mutta kohde saattaa vaihtua. Otan koko asian jotenkin kevyesti.
Puolison kuolemaa kyllä pelkään, pelkäisin, vaikka olisimme eronneetkin. Haluan joka tapauksessa hänelle kaikkea hyvää, enkä missään nimessä toivo hänen kuolemaansa. Se olisi hirvittävä katastrofi, enkä varmaan selviytyisi siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kesällä kriisi. Läppärin näytölle tuli läsnä ollessani naiselta sydänviesti miehelleni Instan kautta. Olin, että mitä v...
Pyysin laittamaan naiselle jonkun vastauksen testimielessä ja vastaus oli alusvaatekuva ja treffipyyntö, tietenkin vähän huonolla suomen kielellä. Aloin miettiä mieheni somekäyttäytymistä. Epäilyksiä oli. Selvitettiin asia, perin juurin ja päätin luottaa mieheeni edelleen.
Silti jäi mieleen, että mitä jos menettäisin mieheni. En haluaisi. Olen antanut enemmän hyvää huomiota hänelle ja siitä seurasi samaa minulle. Hyvä opetus.
En kyllä ole juurikaan ajatellut sitä, että puoliso haluaisi lähteä, vaikka ymmärrän sen olevan toki mahdollista. Ajattelen, nyt varmaan että silloin itselläkin tunteet kuolisi siinä määrin, että olisi enemmän "lähde sitten ja ota mitä haluat" ajatukset.
Puolison kuolemaa olen enemmän ajatellut, ihan terveysongelmiensa vuoksi. Varmaan sekin olisi todellisuudessa rankempaa, miltä nyt tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. En voisi elää suhteessa, jossa pitäisi koko ajan olla varpeillaan ja yrittää olla jatkuvasti mieliksi, ettei toinen lähde.
Me on sitouduttu tähän suhteeseen. Jos toinen haluaa sen purkaa, niin en voi sille mitään. Minun pelkoni ei saa häntä jäämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos menisi, niin saisi mennä. Ei kai siinä sen kummempaa draamaa. En ymmärrä draamailijoita ja romahtelijoita. Jos surettaa, niin sitten itketään jonkin aikaa, mutta sitten taas jatketaan elämää ja mennään hieman viisaampana kohti parempaa.
Samaa mieltä. Monesti tuohon romahteluun tuntuu liittyvän vähän halu syyllistää jättäjää ja /tai saada ylenpalttisesti huomiota ja myötätuntoa. Sorry nyt vaan, mutta joskus tuo on ihan ilmeistä. Samat tyypit romahtelee erosta kun draamailee myös ystävien tai perheen kesken tulleista erimielisyyksistä, huonosta palautteesta töissä, potkuista, pienistä terveysongelmista, töykeästä kohtelusta jossain ravintolassa, you name it. Elämässä voi ihan oikeasti tulla vaikeita tilanteita, mutta jos on sitä tyyppiä, jolla viimeiset 30 vuotta on ollut yhtä Aku Ankka -pilven alla kulkemista niin vähän saattaa olla vikaa omaa suhtautumisessakin. Surra saa, mutta aina olisi kuitenkin hyvä olla se katse tulevaisuudessa. Jos pelkää hirveästi kaikenlaista tulevaa pahaa, niin eihän silloin se perusluottamus itseen ja elämään voi olla kovin korkealla ja jostain syystä perspektiivi tähän ka 80 vuotta kestävään taipaleeseen puuttuu.
Et vain tiedä yhtään mistä puhut ja toivotaan että se pysyykin niin.
tiedänpäs kun olen itsekin kokenut raskaita menetyksiä. Ja tiedän myös sen, että jotkut mielenterveyden häiriöt ja vaikkapa läheisriippuvuus tai kiintymyssuhdehäiriöt voi tehdä vastoinkäymisten kohtaamisesta vaikeampaa kuin toisille. Mutta eihän vaikka korvatulehduksenkaan kanssa jäädä makaamaan ja syytetä sitten muita tai odoteta jatkuvaa henkistä tukea kun särkee korvaa. Miksei kriisissä pärjäämiseen hakisi samalla lailla ammattiapua ihan kaikessa hiljaisuudessa ja koittaisi löytää niistä läheisistä ihmisistä vaikka sitä valoa tulevaisuuteen, eikä jotain ikuista kainalokeppiä tai varsinkaan manipulointi-avustajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos menisi, niin saisi mennä. Ei kai siinä sen kummempaa draamaa. En ymmärrä draamailijoita ja romahtelijoita. Jos surettaa, niin sitten itketään jonkin aikaa, mutta sitten taas jatketaan elämää ja mennään hieman viisaampana kohti parempaa.
Samaa mieltä. Monesti tuohon romahteluun tuntuu liittyvän vähän halu syyllistää jättäjää ja /tai saada ylenpalttisesti huomiota ja myötätuntoa. Sorry nyt vaan, mutta joskus tuo on ihan ilmeistä. Samat tyypit romahtelee erosta kun draamailee myös ystävien tai perheen kesken tulleista erimielisyyksistä, huonosta palautteesta töissä, potkuista, pienistä terveysongelmista, töykeästä kohtelusta jossain ravintolassa, you name it. Elämässä voi ihan oikeasti tulla vaikeita tilanteita, mutta jos on sitä tyyppiä, jolla viimeiset 30 vuotta on ollut yhtä Aku Ankka -pilven alla kulkemista niin vähän saattaa olla vikaa omaa suhtautumisessakin. Surra saa, mutta aina olisi kuitenkin hyvä olla se katse tulevaisuudessa. Jos pelkää hirveästi kaikenlaista tulevaa pahaa, niin eihän silloin se perusluottamus itseen ja elämään voi olla kovin korkealla ja jostain syystä perspektiivi tähän ka 80 vuotta kestävään taipaleeseen puuttuu.
Et vain tiedä yhtään mistä puhut ja toivotaan että se pysyykin niin.
tiedänpäs kun olen itsekin kokenut raskaita menetyksiä. Ja tiedän myös sen, että jotkut mielenterveyden häiriöt ja vaikkapa läheisriippuvuus tai kiintymyssuhdehäiriöt voi tehdä vastoinkäymisten kohtaamisesta vaikeampaa kuin toisille. Mutta eihän vaikka korvatulehduksenkaan kanssa jäädä makaamaan ja syytetä sitten muita tai odoteta jatkuvaa henkistä tukea kun särkee korvaa. Miksei kriisissä pärjäämiseen hakisi samalla lailla ammattiapua ihan kaikessa hiljaisuudessa ja koittaisi löytää niistä läheisistä ihmisistä vaikka sitä valoa tulevaisuuteen, eikä jotain ikuista kainalokeppiä tai varsinkaan manipulointi-avustajaa.
Se nyt vain on niin että pitkästä parisuhteesta ei poistuta mitenkään hilpeillä mielillä Kaija Koota luukuttaen. Mielikuvissa ehkä noin, mutta ihmisen tunne-elämä on valitettavasti vähän monimutkaisempi.
En minäkään pelkää. Mies saa mennä jos hänen täytyy, ja opettelen sitten elämään yksin/lasten kanssa, ei sekään kamalaa olisi. Olen rationaalinen eikä minulla ole mitään ruusuisia kuvitelmia siitä, että meidän suhde olisi immuuni kaikelle eikä eroa koskaan voisi tulla, tottakai se mahdollisuus on aina olemassa. Ollaan oltu pitkään yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos menisi, niin saisi mennä. Ei kai siinä sen kummempaa draamaa. En ymmärrä draamailijoita ja romahtelijoita. Jos surettaa, niin sitten itketään jonkin aikaa, mutta sitten taas jatketaan elämää ja mennään hieman viisaampana kohti parempaa.
Samaa mieltä. Monesti tuohon romahteluun tuntuu liittyvän vähän halu syyllistää jättäjää ja /tai saada ylenpalttisesti huomiota ja myötätuntoa. Sorry nyt vaan, mutta joskus tuo on ihan ilmeistä. Samat tyypit romahtelee erosta kun draamailee myös ystävien tai perheen kesken tulleista erimielisyyksistä, huonosta palautteesta töissä, potkuista, pienistä terveysongelmista, töykeästä kohtelusta jossain ravintolassa, you name it. Elämässä voi ihan oikeasti tulla vaikeita tilanteita, mutta jos on sitä tyyppiä, jolla viimeiset 30 vuotta on ollut yhtä Aku Ankka -pilven alla kulkemista niin vähän saattaa olla vikaa omaa suhtautumisessakin. Surra saa, mutta aina olisi kuitenkin hyvä olla se katse tulevaisuudessa. Jos pelkää hirveästi kaikenlaista tulevaa pahaa, niin eihän silloin se perusluottamus itseen ja elämään voi olla kovin korkealla ja jostain syystä perspektiivi tähän ka 80 vuotta kestävään taipaleeseen puuttuu.
Et vain tiedä yhtään mistä puhut ja toivotaan että se pysyykin niin.
tiedänpäs kun olen itsekin kokenut raskaita menetyksiä. Ja tiedän myös sen, että jotkut mielenterveyden häiriöt ja vaikkapa läheisriippuvuus tai kiintymyssuhdehäiriöt voi tehdä vastoinkäymisten kohtaamisesta vaikeampaa kuin toisille. Mutta eihän vaikka korvatulehduksenkaan kanssa jäädä makaamaan ja syytetä sitten muita tai odoteta jatkuvaa henkistä tukea kun särkee korvaa. Miksei kriisissä pärjäämiseen hakisi samalla lailla ammattiapua ihan kaikessa hiljaisuudessa ja koittaisi löytää niistä läheisistä ihmisistä vaikka sitä valoa tulevaisuuteen, eikä jotain ikuista kainalokeppiä tai varsinkaan manipulointi-avustajaa.
Se nyt vain on niin että pitkästä parisuhteesta ei poistuta mitenkään hilpeillä mielillä Kaija Koota luukuttaen. Mielikuvissa ehkä noin, mutta ihmisen tunne-elämä on valitettavasti vähän monimutkaisempi.
ööhh, ja onko joku väittänyt, ettei menetystä saa surra? En tiedä onko sulla sitten kokemusta siitä kun joku lähellä oleva tekee erosta valtavan spektaakkelin, mutta mulla on. Jos vielä yli vuoden päästä erosta keskustelu ja yhteinen tekeminen perustuu siihen, kuinka saataisi (yhdessä!) kostettua exälle, ei se ole ihan tervettä. Roikutaan kiinni turhassa toivossa, että mies kyllä palaa jos jotain kautta saan sen silmiin hehkeitä kuvia erosurun laihduttamasta itsestäni tai varsinkin jos saan tehtyä sen mustasukkaiseksi. Ja kaverin tehtävä on sitten kulkea mukana kameran ja meikkien kanssa ja lavastaa kaikenlaisia tilanteita, jotka saisi sen miehen "huomaamaan mitä on menettänyt". Ja vakoilla miestä eri paikkakunnalla arkiviikot asuvan jätetyn poissa ollessa.. Keskustelu pyörii tauotta sen ympärillä mihin kellon aikaan mies on olltu watsapissa ja minkä vuoksi sen auto ei ollut pihassa ke klo 23. Ja kaikki tämä sen jälkeen kun ensin olet kuukausia pitänyt tuota jätettyä pystyssä, huolehtinut, että se syö ja soitellut ambulanssia kun on tullut nappailtua vähän liikaa unilääkkeitä :/
joo, ei olla enää kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä rakastan puolisoani mutta en pelkää enkä murehdi että jättää. Jos niin tapahtuu, se on sen ajan murhe sitten. Ei siitä pelkäämisestä ole mitään hyötyä, turhaa ressata moisella ajatuksella.
Tottakai se olisi kamalaa jos tulisin jätetyksi, mutta en usko että romahtaisin. Keskusteluapua varmasti tarvisin ja ystävien tukea.
Juuri näin!
Me ollaan oltu 15 vuotta naimisissa ja vaikka just nyt on hieman hankalaa parisuhteessa en pelkää että puoliso jättää, jos niin kuitenkin käy selviäisin kyllä. Puolisoni ei ole maailmani keskipiste vaan osa isoa palapeliä. Puolisopalan puuttuminen toki surettaisi ja jättäisi ison aukon mutta elämässäni on sisältöä ja läheisiä ihmisiä ilman häntäkin.
tätä juuri mietin itsekin. Elämässä on muutenkin kaikkea, en voisi romahtaa erosta koska haluan elää sen kaiken muun!
Ei kannata pelätä, senkin energian voi käyttää siihen että on itse hyvä puoliso ja hankkimalla elämäänsä muutakin sisältöä kuin rakastettunsa ettei tarvitse olla riippakivi.
En pelkää. Jos niin käy niin sitten käy. En minä voi asialle mitään siinä vaiheessa. Koitan olla niin hyvä puoliso kuin osaan. En siinä pelossa, että puoliso jättäisi minut vaan, koska rakastan häntä. Jos hän minut jättäisi niin pärjäisin kyllä yksinkin. En ole kauhean riippuvainen kenestäkään.
Ollaan päälle viisikymppisiä ja oltu kohta 23 vuotta naimisissa. En pelkää, että mies jättäisi. Mutta jos näin kävisi, niin menisihän siinä elämä monella tapaa uusiksi. Yhtä lailla se menisi uusiksi, jos mies sattuisi kuolemaan, mutta en sitäkään pelkää. Meillä on nyt yhdessä hyvä elämä ja hyvät puitteet. Ei se mieskään pystyisi jatkamaan ilman suuria muutoksia, jos päättäisi erota, kun omaisuus menisi jakoon.
En. Rakastan vaimoani ja hän rakastaa minua ja joka päivä pidämme huolen, että toisella on hyvä olla.
Puolison valitseminen on elämän tärkein päätös.
Jättäisipä. Olen itse eroamassa, mutta pelkään sen hetken olevan hengenvaarallinen, koska on sellaisia viitteitä. Hyvinkin voisi juuri romahtaa ilmoituksen jälkeen ja tehdä jotain. Minun lähdettävä turvatusti lasten kanssa. Olemme olleet yhdessä lähes 20v.