Poikkeuksellisen korkea äo - Miten vaikuttanut elämääsi?

Koronatilanteen analysoinnin kannalta on aivan sama, kuinka korkea älykkyysosamääräni on. Minulla ei ole vaadittavaa asiantuntemusta eikä välttämättä edes pääsyä uusimpaan tutkimustietoon, puhumattakaan että olisi aikaa perehtyä aiheeseen syvällisesti. En pysty älykkyydelläni näitä puutteitani kompensoimaan siinä määrin, että kokisin edes mielekkääksi lähteä tallomaan tutkijoiden varpaille, jotka aiheen parissa työkseen päivittäin puurtavat. Mikä ei tietenkään silti tarkoita, että purematta nielisin kaikkea lukemaani ja kuulemaani. On kuitenkin todennäköistä, että johonkin aihepiiriin työkseen perehtynyt tietää - ja myös tietää, mitä ei tiedä tai ei voi tietää - paremmin kuin minä maallikkona. Todennäköistä, mutta ei toki varmaa. Minulla ei ole syytä olettaa toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mensan testistä sain sen korkeimman tuloksen eli ÄO vähintään 135. Opinnot yliopistolla oli helppoja, samoin työ vaativana pidetyllä alalla. Mutta toisaalta mulla ei ole käytännössä koskaan ollut ihmissuhteita lapsuuden jälkeen, ei vaan jotenkin löydy yhteistä säveltä keneenkään kanssa niin että mitään hyvänpäivän tuttuutta syvempää kehittyisi. En tiedä onko ÄO:lla sen kanssa tekemistä vai ei. Mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen erakkona, joten eipä tuo haittaa.

Taidat kärsiä niin sanotusta ÄO-aukosta useimpien ihmisten seurassa. Turhaudut, koska vastapuoli ajattelee niin yksinkertaisesti ja missaa validit pointtisi, vastapuoli sen sijaan ei saa sinusta oikein mitään irti, koska ei ymmärrä ulosantiasi. Vähän samoja kommunikointivaikeuksia, mitä normiälyisellä ja lievästi kehitysvammaisella, tai lapsella ja aikuisella on keskenään

Sori, oli pakko antaa tälle alapeukku. Liian suoraviivainen päätelmä. Juu, voi olla kyse älykkyyseroista, mutta niin voi olla monesta muustaki kymmenestä eri asiasta. Miksi se olisi automaattisesti se älykkyys joka estää ystävyyden muodostumisen?

Itse en omaa äo:tani virallisesti tiedä (joskus olen jossain jotain suuntaa antavia nettitestejä kokeillut), mutta psykiatrit ym ovat kuvailleet "älykkääksi nuoreksi naiseksi". Mulla on kuulemma myös hyvä tunneäly.

Tunnistan tuon että muut ei aina saa ihan ns. ideasta/teoriasta kiinni, mitä yrität kuvailla, mikä saattaa antaa "oudon tyypin" leiman helposti.. mutta kyllä väittäisin että ystävyyssuhteiden muodostamiseen liittyy sellaisia asioita, ettei niitä voi selittää pelkästään älykkyyserolla. Sanon tämän jo ihan sillä että olen itse työskennellyt mm. lasten, kehitysvammaisten ja autistien kanssa enkä ole koskaan nauttinut mistään sosiaalialan työstä yhtä paljon kuin kehitysvammaisten parissa.

Musta on myös jännä että tässä keskustelussa otetaan heti esiin ADD/ADHD ja autismi, koska vaikka näitä liitetään stereotypisellä tavalla huippuälykkyyyeen, niin todellisuudessa nämä häiriöt liittyvät usein myös kehitysvammaisuuteen.

Sosisalista älykkyyttä ei tule aliarvioida, sillä mitä hyödyttää jos osaat keksiä 10 tapaa selviytyä vaikkapa pieleen menneestä laskuvarjohypystä tai hiroshimasta, mutta et selviydy perjantai-illan nakkijonosta hengissä tai osaa neuvotella vaikka uhkaavan ihmisen kanssa.

Kehitysvammaisella adhd:lla ei ole samanlaisia ongelmia kuin älykkäällä adhd:lla. Se, että asiassa on eri puolia, ei anna syytä väheksyä toista.

Älykäs arvioi hypyn suorittamisen tarkkaan ja tarkastaa varusteet. Kun selviää hypystä, voi mennä sinne nakkikiskalle arvioimaan, selviytyykö siellä. En ole kuullut, että älykkäitä tapetaan missään yhteyksissä vähemmän älykkäitä enemmän, vain siksi että ovat älykkäitä ja ovat paikalla. Että olisivat automaattisesti erittäin huonoja neuvottelemaan tai suojelemaan itseään. Luulen, että asia on päin vastoin.

Moni täällä silti tunnustaa, ettei sosiaaliset taidot ole hyvät.

Mitä tulee tuohon add/adhd tai autismiin, onko sinulla jokin tutkimus/artikkeli mihin perustat tämän väitteesi siitä, että ne olisivat kehitysvammaisilla erilaisia?

Miksi kyseessä olisi muka eri ilmiö? Nuohan ovat ns häiriötä/poikkeamia, joita joillakin henkilöillä esiintyy. Kehitysvammaisilla nämä tuppaavat vaan olemaan yleisempiä. Joihinkin sydroomiin liittyy tiettyjä kehitykseen tai aivokemiaan liittyviä häiriöitä. Sydänviat ovat yleisiä tietyissä syndroomissa. Jne.

Kehitysvammaisten parissa työskennelleenä voin sanoa että heidän keskuudessaan erilaiset neurologiset häiriöt/adhd/autismi ja mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Lähestulkoon voi työpaikalle tullessaan kysyä ekana kuinka monta heitä kuuluu porukkaan.

Ota myös huomioon että myös kehitysvammaiset voivat olla huippulahjakkaita. Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät kykene edes siivoamaan, mutta osaavat piirtää ulkomuistista lukemiaan sarjakuvia täydellisesti.

Moni täällä ei tunnusta, että eivät omaa sosiaalisia taitoja. Se on sinun oma johtopäätelmä. Moni tunnustaa, ettei nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä, tai kokee ne tilanteet turhauttaviksi ja epämukaviksi. Tunne ja taidot ovat eri asia. Sosiaaliset taidot juuri mahdollistavat sen, että turhautuminen ei mahdollisesti näy, ymmärtää olla tuomatta sitä esille. Kuitenkaan se, että pärjää hyvinkin muiden kanssa, ei tarkoita että se olisi preferenssi tai se ei tuntuisi joskus tylsähköltä.

Mitä tulee neuropoikkeavuuksiin, voi tuon väitteeni ihan päätellä. Lisäksi minulla on omakohtaista kokemusta. Niin henkilökohtaisen elämän, kuin työn kautta. Joka on varmasti hyvin lähellä omaasi. Jos ajatellaan vaikka älyllään adhd:ta kompensoimaan pystyvää henkilöä vrt. ei tähän kykenevää. Ongelma eroaa jo siinä, että ensimmäisellä oireyhtymä tunnistetaan myöhemmin tai ei lainkaan. On aivan erilainen (ei vaikeampi tai helpompi) haaste kirjoittaa gradua, olla töissä ja vastata arjen pyörityksestä adhd oireistolla, kuin olla työkyvyttömyyseläkkeellä ympärivuorokautisen hoidon piirissä samalla oireistolla. Oireet on samat. Vaatimukset eroavat. Sitä kautta haasteet eroavat. Esimerkiksi toiminnanohjauksen ongelmat tuottavat enemmän kärsimystä ihmiselle, joka vastaa itse asioistaan, kuin jos näiden hoitoon saa tukea. Myös omien haasteiden syy-seurausten ymmärrys voi erota, vaikka oireisto olisi samankaltainen. Saman oireyhtymän piirissäkin yksilöt poikkeavat merkittävästi toisistaan, eikä ole mitään mieltä niputtaa heitä samaan yhden samanlaisen piirteen perusteella.

Tämä on se turhauttava ero ajattelussa. Sanoit monta kertaa "ota huomioon". Olen ottanut. Ja sen vuoksi päätynyt johtopäätelmään, jonka esitin. Ja kun olen huomioinut esittämäsi asiat ja muuta muuta päälle, kerrot ne minulle. Vaikka mielestäni itse tarkastelet asiaa suppeasti. Minä näen asian monet puolet ja eri ilmiasut, kumpaakaan väheksymättä. Sinä kerrot minulle, että tiesitkö että kehitysvammaisilla voi olla erityislahjakkuutta. Heitin vain yhden lauseen. Tästä päättelet, että sen sijaan että olisin tullut harkittuun johtopäätökseen, en voi tietää asiasta mitään ja hyppään olettamuksiin. Kanssaälykäs ehkä pohtisi, miksi esitän tällaisen väittämän ja pystyisi keksimään itsekin päättelemällä monia mahdollisia skenaarioita, vaikka kokemusta asiasta ei olisikaan. Koska et itse päässyt tänne asti, oletit minun temppaisseen (väärän) väittämäni hatusta. Jäit pyörittämään vaihtoehto A:ta, kun yhdessä olisimme voineet päästä C:hen.

Mitä tulee sosiaaliseen asiakaspalvelutyöhön erilaisten ihmisten kanssa. Mielestäni se on itselleni helppoa. Sopivan mielenkiintoista ja yllättävää, muttei mitenkään mahdottoman haastavaa tai kuormittavaa. Onnistuminen vähentää kuormittavuutta, ei tule epämiellyttäviä tilanteita kun ne pystyy ratkaisemaan kaikkien eduksi ja hommat sujuvat. Tulee hyviä kohtaamisia ja haastavammistakin oppii uutta. Kun ymmärtää helposti oman vaikutuksen muihin, sekä muiden motiiveja toiminnalleen, auttaa se kanssakäymistä huomattavasti. Sekä omaa suhtautumista muuttuviin tilanteisiin. Mentalisaatio on tärkeä taito ihmissuhdetyössä, ja sitä voi harjoittaa. Myös oman toiminnan arviointi on suuressa osassa onnistumista muiden kohtaamisessa. Ennakointi on älyttömän tärkeä osa mitään mutkikkaampaa työnkokonaisuutta. Monia edeltävistä olen huomannut puuttuvan henkilöiltä, jotka sanovat että asiakkaat tai ihmissuhde työ on raskasta. Kai se on jos siitä sellaista itselleen tekee, mitenkään työn vaativuutta väheksymättä.

Olen eri.

Olen aistivinani närkästystä siitä, että älyäsi on mielestäsi aliarvioitu. Itsekin alapeukutin tuota lyhyttä viestiäsi. Tunnusta pois, muotoilit asiasi huonosti. Kirjoitit, että kehitysvammaisella adhd:lla ei ole samanlaisia ongelmia kuin älykkäällä. Käytit siis sanaa "ongelma", mutta myöhemmin fiksuna vaihdoit sanaksi "haasteen". Mielestäni oli ihan oikeutettua vastata sinulle, että häiriö ilmenee molemmilla samalla tavalla eli keskittymiskyvyttömyytenä ja tarkkaamattomuutena.

Mutta tämä on pilkunviilaamista, otetaan rennosti.

Oikeastaan ongelma sopii kuitenkin paremmin ja on aivan täsmällinen termi. Kummallakin voi olla sama haaste olemassa, mutta ongelmahan siitä tulee, tai ei tule, vasta olosuhteista riippuen. Esimerkiksi ajan hahmottamisen haasteet eivät ole ongelma, jos ei ole aikatauluja. Keskittymisen vaikeus (haasteet keskittymisessä) ei ole ongelma, jos ei tarvitse tehdä keskittymistä vaativia asioita jne. Se jää vain potentiaaliksi.

En loukkaannu netissä älykkyyteni aliarvioinnista. Ihan loogisesti, mitään näyttöä älykkyydestäni ei ole, joten en voi olettaa kenenkään sitä pystyvän arvioimaan. Vieläpä jollankin täysin perustelemattoman lauseen pohjalta. Ärsyynnyn epäloogisista johtopäätelmistä. Ja kun niitä selitetään pitkästi, vaikka ajatusvirhe on nähtävissä nopeasti. Väitteeni kuitenkin oli pääteltävissä hyvin todennäköiseksi ilman taustatietojakin. Sen vuoksi en ajatellut, että sitä täytyy perinjuurin selittää auki. Mutta keskustelu on hyvästä ja siksi täällä ollaan. Voidaan perustella puoleen ja toiseen ja saada uusia näkökohtia.

Olen aina valmis sitä pilkkuakin viilaamaan :) Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ilmaista ajatuksiaan taitavasti.

Onko siis parempi puhua "ongelmista" vai "haasteista"? Itse ajattelen niin, että ongelmalla tarkoitetaan sitä asiaa, joka halutaan selvittää, eli diagnosoidussa adhd:ssä ongelmana on keskittymiskyvyttömyys. Tällainen ihminen kohtaa arkielämässään haasteita eli tilanteita, joissa hän joutuu kamppailemaan ja yrittämään pärjätä. Haasteena on esimerkiksi, kuinka jaksaa lukea tentteihin vaikka on adhd.

Kumpaa sanaa käyttää riippuu tietenkin myös siitä, miten niitä käytetään siinä kontekstissa, jossa toimitaan, ts. jonkin ammattialan vs. arkielämän kontekstissa.

Tämän ilmiön kontekstissa haaste on potentiaali, ongelma on sen potentiaalin realisoituminen. Lääkitys usein auttaa keskittymisongelman haittoja vähentävästi. Jos ei ole dg:tä kompensaatiokyvyistä johtuen, ei ole lääkitystä. Vaikka olisi dg yhdistettynä laajempaan kehitysvammaan, ei välttämättä hyödy lääkityksestä, koska se ei edistä itsenäistä suoriutumista. Kummallakin on adhd. Vain ensimmäisellä on ratkaistavissa oleva ongelma sen suhteen, vaikka kummallakin voi olla samantyyppisiä haasteita.

Käsitin tämän teeman keskustelun aloittajan kertomuksesta, että hän viittaa kehitysvammaisilla ihmisiin, joita hän on työssään tavannut -> jotka siis ovat palvelujen piirissä. Täten arvioin heidän arkensa erilaiseksi, kuin sellaisten samasta oireyhtymästä kärsivien, jotka ovat älyllä pystyneet kompensoimaan tilannettaan ja ovat esimerkiksi itsenäisesti vastuullisia arjestaan. Adhdn vaikutukset elämään eroavat tällöin merkittävästi. Sen "haastepotentiaalin" realisoitumisen vuoksi. Lisäksi älykkyys auttaa huomaamaan omat haasteet suhteessa muihin. Jos niitä ei kykene ratkaisemaan mielekkäästi, on se ongelma. Tällöin niistä voi kärsiä eri tavalla, kuin henkilö, joka ei haasteitaan tai niiden vaikutuksia edes tiedosta. Hänelle siitä tuskin muodostuu ongelmaakaan.

Ensimmäisessä viestissä kummastutti tarve korostaa adhd:n ilmentyvyyttä myös vähemmän (tai erilailla) älykkäiden keskuudessa. Kuin se olisi jotenkin tärkeä pointti huomioida, kun pohditaan nimenomaan korkeaa testiälykkyyttä ja neurokirjon häiriöitä. Kuin se vaikuttaisi poissulkevasti keskusteltuun teemaan. Se on hyvin yleinen argumentti, mutta aina yhtä hedelmätön vertailu.

Ei ehkä tarvittavassa laajuudessa vielä ymmärretä tai haluta nähdä, miten kompensaatiokyky vaikuttaa asian ilmenemiseen ja haittoihin suhteessa muihin kykyihin. Leimallista tälle on myöhäisempi tunnistaminen ja siitä seuraavat haitat. Myös ristiriita on suurempi eri ominaisuuksien ja niihin kohdistuvien odotusten välillä (älykkyys, silti jatkuvat vaikeudet joita on älystä huolimatta kyvytön ratkaisemaan). Sama dg - eri ongelmat. Johtuen muista erilaisista ominaisuuksista. Niinhän taisin alunperin sanoa, vähän tiiviimmässä muodossa vain :)

Minä täällä taas hei! :) kuules, kyllä vain autismi ja adhd/add vaikuttavat erityisryhmien sosiaaliseen kanssakäymiseen aika paljon. Kehitysvammaisten välillä tulee usein ristiriitoja johtuen juurikin usein autismista tai adhd:sta - toinen esim hokee ja hölöttää lauseita tai on äänekäs > autistinen hlö suuttuu ja kilahtaa. Ja kun he näitä asioita yruttävät keskenään tai ohjaajien, ammattilaisten kanssa sopia, niin he eivät aina kykene ilmaisemaan meille, mitä he haluavat tai mikä ongelma on. Tämän vuoksi väkivallan riski on kehitysvammatyössä suuri. Esiintyy myös ohjaajiin ihastumisia ja siten jatkuvaa torjutuksi tulemista, turhautumista koulumaailmassa, hyväksikäytetyksi tulemista tuntemattomien ja puolituttujen, jopa omien vanhempien osalta monissa eri asioissa ja omien oikeuksien puolustaminen on vaikeaa. usein mm itse yksin kaupassakin, ainakin osa. Moni kouluttautuu myös ammattiin, jota minä olen ollut tukemassa myös. Monella on myös fysiologisia sairauksia, jotka aiheuttaa vakaviakin haittoja - mm epilepsiaa.

Et taida nyt itse ymmärtää sitä, että he kohtaa haasteita elämässään ihan samalla tavalla kuin mekin, jopa enemmän.

Musta on selvää, että ymmärsit mun alkuperäisen pointin aivan väärin. Koko pointti oli se, ettei autismi tai adhd ole mikään tae älykkyydestä, ei edes merkki siitä. Se on vain neurologinen häiriö. Lähinnä puutuin siihen, että autismia ja adhd:ta pidetään jotenkin huippuälyykkyyden merkkinä ja jotenkin tavoiteltavana asiana.... ne on häiriöitä. Piste. Toki jokin kemiallinen häiriö voi mahdollistaa älykkyyteen liittyviä toimintoja, mutta todellakin vain mahdollistaa.

Ja kehitysvammaiset mainitsin siksi koska ne ovat oikeasti heillä erittäin yleisiä kuten monet muutkin häiriöt ja poikkeavat tilat. Tämä on ihan fakta, ei oma mielipiteeni. Jos työskentelen 20 kehitysvammaisen kanssa, joudun aina opastaan osalle rutiinit autismin mukaan ja osan kanssa taistelemaan tehtävät loppuun adhd/add kanssa.

Meinasin jo aiemmin lisätä, että kehitysvammaisille asia ei välttämättä ole ongelma, mutta ympäristölle voi olla. Sinäkin sanoit, että väkivalta on merkittävä riski kehitysvammaTYÖSSÄ. Toki se voi olla heille itselleenkin, enkä tätä ole pyrkinyt vähättelemään. Minä en myöskään ole verranut aikuisia kehitysvammaisia ihmisiä lapsiin.

Puhuin vain saman oireyhtymän ongelmien erilaisuudesta erilaisilla ihmisillä. Älykkyys on yksi näistä eroista. Ja se on yhtälailla tunnistamisen arvoinen omana ilmiönään. Esimerkiksi älykäs adhd todennäköisesti voi välttää väkivallan eskaloitumisen, ongelmat esiintyvät sitten muissa yhteyksissä. Kun näitä eroja tunnistetaan, tunnistetaan myös ilmiö ja sen eri esiintymismuodot entistä paremmin.

Kukaan ei ole tässä ketjussa sanonut, että adhd on merkki älykkyydestä. Sinä olet sanonut vain, ettei se ole. Niinhän se on, ovat irrallisia asioita. Mutta on hyvä tiedostaa, etteivät ne myöskään poissulje toisiaan. Meillä on tietoa kehityksellisten häiriöiden, sekä neuroepätyypillisyyden korrelaatiosta. Mitä tietoa meillä on älykkyyden ja neuroepätyypillisyyden korrelaatiosta? Voiko sellaista olla, ottaen huomioon että tieto, ja sitä kautta asian tunnistaminen on edistynyt vasta äskettäin? Sanoit, että kyseessä on erillinen häiriö, joka kuitenkin linkittyy muihin kehityksellisiin häiriöihin. Voidaanko poissulkea, ettei se linkity johonkin muuhunkin, kun tietoa saadaan lisää? Jää nähtäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Älykäs havaitsee herkästi, kun ympärillä tunnelma muuttuu negatiiviseksi. Älykäs huomaa usein herkemmin myös itse sanoneensa jotain, mikä ei ole aivan tilanteeseen sopivaa.

Minun miestäni pidetään sosiaalisesti taitavana, hänellä on laaja kaveripiiri ja hänestä pidetään yleisesti. Minusta hän on vain käsittämättömän paksunahkainen. Tölvii jatkuvasti muita, mutta ei itse tajua sitä ollenkaan, niin jotenkin kaikki hyväksyvät sen häneltä. On lähes julkipersu, eikä kukaan paheksu sitäkään.

Minä olen paljon herkempi, vaivaannun tölväisyistä, otan muut paljon tarkemmin huomioon enkä esimerkiksi vitsaile sopimattomasti. Silti minusta pidetään vähemmän. Jotenkin minulta vaaditaan täydellisyyttä ja pienikin moka on kauuuheaa, mieheltä siedetään vähän mitä vaan, kun se on kumminkin hyvä tyyppi. En käsitä.

Minusta tuo ylempi on kyllä hakoteillä väittäessään, että älykästä seuraa löytäisi helposti. Ei löydä. Perusfiksuja ihmisiä kyllä, mutta ei tosissaan älykkäitä. Ja heissäkin se älykkyys on vain yksi ominaisuus, välttämättä sitten mikään muu ei osukaan yksiin. Ei sillä, että ystävien pitäisikään olla huippuälykkäitä.

Samanhenkisen seuran löytymiseen liittyen. Moni yksinkertaistaa asiaa valtaväestöön kuulumisen tuomalla varmuudella. Joka keskustelussa typistetään tämä monen ihan aidosti kokema ja esille tuoma ilmiö marginaaliseksi, kyvyttömyydestä kieliväksi "ongelmaksi", jonka pystyy varsinkin älyllä ratkomaan suitsait sukkelaan halutessaan. Tuntuu olevan erittäin vaikeaa samastua marginaalin kokemukseen, jos itse ei ole tällaisen ilmiön olemassaoloa havainnut. Se, että riittävän paljon keskitasoa älykkäämmät ajattelevat hyvin eri tavalla, ei mitenkään käänny heidän heikkoudeksi sopeutua tai kyvyttömyydeksi ymmärtää muita. Se on vain ero, se vain on niin. Mutta vaikka he viettäisivät loputtoman paljon aikaa kaikkien niiden 90% kanssa, ei heistä tule samalla ajattelevia. Se ei ole kyvyttömyyttä sopeutua, ei sosiaalista taitamattomuutta (jonka määritelmänkin valtaväestö yksinoikeudella muuten pyrkii määrittelemään). Se ei ole pikkumaisuutta, ylimielisyyttä, kyvyttömyyttä ongelmanratkaisuun. Se on sitä, että tarpeeksi suuri osa muista ihmisistä on tarpeeksi erilaisia siihen, että tarpeeksi monessa yhteydessä oma erilaisuus suhteessa muihin tuntuu ja se voi aiheuttaa toiseuden tai yksinäisyyden tunteita. Turhautumista vähintään. Oletus on, että normaali on oikealla tavalla erilainen ja poikkeavan älykäs väärällä tavalla erilainen ja jos jonkun täytyy yhteisymmärryksen nimissä joustaa, on se älykäs. Ja toki kapasiteettikin asettaa tälle reunaehdot. Alaspäin on helpompi (mutta ei välttämättä miellyttävämpää) tulla, mutta omaa maksimia on vaikeampi ylittää.

Siinä käy niin, että vaikka älykäs ystävällisesti kuuntelee muiden juttuja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, jää hän yksin syömään pullaa kun kerran mainitsee Higgsin bosonin, kuten joku esimerkissään kertoi. Vastavuoroisuutta ei ole, eikä sitä tule. Kuin äärimmäisen pienen, marginaalisen porukan kanssa. Ja jos tekisi kuten muut, eli poistuisi paikalta aina kun ei kiinnosta, on lopulta melko vähän kontakteja. Näinhän moni elääkin, mutta se on SEURAUS, ei SYY. Älykkyys ei Aiheuta sosiaalista turhautumista, mutta siitä voi Seurata sosiaalista turhautumista.

Ja se, ettei löydä samanhenkisiä ihmisiä helposti/lainkaan, ei tarkoita, etteikö voisi silti toivoa asian olevan toisin. Ihmisten ei tarvitse olla toistensa kaltaisia välittääkseen ja tullakseen toimeen. Ystävyydet palvelevat eri tarkoituksia. Luulen että pohjimmailtaan kyseessä on kaipuu sellaiseen, että samanhenkinen ihminen antaisi itsellekin uutta ajateltavaa, pystyisi kriittisesti arvioimaan omat epäjohdonmukaisuudet, pystyisi astumaan sen askeleen eteenpäin vielä ajattelussa. Oppisi ehkä toiselta jotain, mihin ei itse yllä. Että kerrankin kaksi päätä olisi oikeasti parempi kuin yksi, eikä ajanhukkaa.

Äo 131.

Olin pitkään sairas ja minulla oli kaksi diagnosoimatonta sairautta päällekkäin. Hakiessani apua, jouduin riitoihin lääkäreiden kanssa kun he eivät pysyneet perässäni. Varsinkin nuorilla naislääkäreillä paloi käämit nopeasti kun olin eri mieltä ja kieltäydyin syömästä erilaisia turhia lääkekuureja. Yritin selittää ja perustella kantaani mutta jouduin vaihtamaan lääkäreitä usein viimeistään siinä vaiheessa kun he kieltäytyivät enää puhumasta aiheesta tai ryhtyivät tiuskimaan jatkuvasti. Onnistuin lopulta löytämään sellaista hoitohenkilökuntaa jotka sain johdateltua ratkaisun äärelle. Olin jo diagnosoinut itse nuo sairaudet. Kävi ilmi että olin oikeassa ja nyt olen terve. Kiitos minä!

En usko että korkea älykkyys tekee ihmisestä huonon kommunikoijan mutta se saattaa vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin ja siten ohjata ihmistä epäsosiaalisempaan suuntaan. Lisäksi jos on taipumusta melankoliaan, niin maailman näkeminen rationaalisemmin tai objektiivisemmin ei ole välttämättä mieltä ylentävä kokemus. Itselläni myös vaikeuksia keskittyä ihmisten juttuihin (tai moneen asiaan) sillä ideat ja ajatukset syöksyvät framille päässäni jatkuvana, nopeatempoisena virtana. Ehkä älykkyys on vaikuttanut asiaan siten, että olen tunnistanut omat huonot kommunikaatiotaitoni ja ryhtynyt määrätietoisesti parantamaan niitä sillä ihmiset ovat kiinnostavia ja usein yllätyn heidän seurassaan.

Kuvittelin pitkään olevani tyhmä. Epäilen paljon itseäni koska olen tuskallisen tietoinen siitä kuinka epävarmaa moni asia lopulta on ja miten paljon minullakin on erilaisia vinoumia joita en itse näe. Usein kun yritän kertoa ihmisille ajatuksistani tai ottaa osaa keskusteluun niin he päätyvät vain tuijottamaan minua ja sitten jatkamaan siitä mihin jäivät. Aluksi oletin tämän tarkoittavan sitä että olen tyhmä. Sitten kuvittelin etteivät he mitenkään voisi ymmärtää suurenmoisia ajatuksiani. Sitten tajusin että välillä varmasti jutut on liian monimutkaisia mutta suurin tekijä tuossa on se etten osannut sanoittaa asioita niin, että niitä olisi muidenkin helppo ymmärtää. 

En ole mestari sosiaalisilta taidoiltani mutta minulla on hyvät hoksottimet sosiaalisten tilanteiden suhteen ja huomaan usein muutoksia ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja olen muutenkin hyvä lukemaan ihmisiä. Huomaan myös tuttavapiirissä tai tuttavaporukoiden chateissa mikäli joku pariskunta on raskaana, ennen kuin he siitä puhuvat, tai keillä menee huonosti ja ovat eroamassa Lisäksi olen hyvin empaattinen ja ymmärrän (ja osittain koen) ihmisten tunteita ikävän hyvin. Onnekseni kykenen laittamaan sen empatian ns. "off"-asentoon. 

Älykkäistä kavereistani olen huomannut että monesti älykkäämmät mutta sosiaalisesti jotenkin haasteelliset ihmiset kuvittelevat, että heidän yksinäisyytensä sekä sosiaalisten taitojen puutteista aiheutuvat ongelmat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa johtuvat siitä, että muut ovat niin tyhmiä. Olen itsekin ajatellut joskus näin. Tästähän ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilö on usein pettynyt elämässään johonkin ja sitten tällä tekosyyllä kääntynyt sisäänpäin ja ryhtynyt suojelemaan itseään liikaa. Tästä aiheutuu lisää pettymyksiä ja katkeruutta sekä ulkopuolisuuden tunteita. Näitä sitten selitetään sillä että on niin eri levelillä koska se hivelee omaa egoa ja lohduttaa enemmän kuin huomata että on tyly mulkku. Tai ujo mulkku. Ehkä molempia, mutta silti mulkku.

Tää vuosi vielä painitaan koronan kanssa koska rokotteille resistentit uudet kannat ja päättämättömyys hallituksessa kovien rajasulkujen ja maahantulokaranteenien suhteen. Syksyllä tulee taas uusi aalto. Kesällä helpottaa koska paljon ihmisiä rokotettu ja kesällä tartuntamäärät laskee. Riippuu paljon siitä onnistuuko virus mutatoitumaan.

Yhtä hyvään tilanteeseen kuin viime kesänä tuskin päästään koska silloin taustalla oli melkein täyssulkua ja korona oli uusi asia ja ihmisillä riitti tahtoa. Nyt ei ole kansalla enää staminaa eikä hallituksella poliittista tahtoa toimia kuten pitäisi vaan ne yrittää suututtaa mahdollisimman vähän ihmisiä jotta kuntavaalit ei menisi penkin alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykäs havaitsee herkästi, kun ympärillä tunnelma muuttuu negatiiviseksi. Älykäs huomaa usein herkemmin myös itse sanoneensa jotain, mikä ei ole aivan tilanteeseen sopivaa.

Minun miestäni pidetään sosiaalisesti taitavana, hänellä on laaja kaveripiiri ja hänestä pidetään yleisesti. Minusta hän on vain käsittämättömän paksunahkainen. Tölvii jatkuvasti muita, mutta ei itse tajua sitä ollenkaan, niin jotenkin kaikki hyväksyvät sen häneltä. On lähes julkipersu, eikä kukaan paheksu sitäkään.

Minä olen paljon herkempi, vaivaannun tölväisyistä, otan muut paljon tarkemmin huomioon enkä esimerkiksi vitsaile sopimattomasti. Silti minusta pidetään vähemmän. Jotenkin minulta vaaditaan täydellisyyttä ja pienikin moka on kauuuheaa, mieheltä siedetään vähän mitä vaan, kun se on kumminkin hyvä tyyppi. En käsitä.

Minusta tuo ylempi on kyllä hakoteillä väittäessään, että älykästä seuraa löytäisi helposti. Ei löydä. Perusfiksuja ihmisiä kyllä, mutta ei tosissaan älykkäitä. Ja heissäkin se älykkyys on vain yksi ominaisuus, välttämättä sitten mikään muu ei osukaan yksiin. Ei sillä, että ystävien pitäisikään olla huippuälykkäitä.

Samanhenkisen seuran löytymiseen liittyen. Moni yksinkertaistaa asiaa valtaväestöön kuulumisen tuomalla varmuudella. Joka keskustelussa typistetään tämä monen ihan aidosti kokema ja esille tuoma ilmiö marginaaliseksi, kyvyttömyydestä kieliväksi "ongelmaksi", jonka pystyy varsinkin älyllä ratkomaan suitsait sukkelaan halutessaan. Tuntuu olevan erittäin vaikeaa samastua marginaalin kokemukseen, jos itse ei ole tällaisen ilmiön olemassaoloa havainnut. Se, että riittävän paljon keskitasoa älykkäämmät ajattelevat hyvin eri tavalla, ei mitenkään käänny heidän heikkoudeksi sopeutua tai kyvyttömyydeksi ymmärtää muita. Se on vain ero, se vain on niin. Mutta vaikka he viettäisivät loputtoman paljon aikaa kaikkien niiden 90% kanssa, ei heistä tule samalla ajattelevia. Se ei ole kyvyttömyyttä sopeutua, ei sosiaalista taitamattomuutta (jonka määritelmänkin valtaväestö yksinoikeudella muuten pyrkii määrittelemään). Se ei ole pikkumaisuutta, ylimielisyyttä, kyvyttömyyttä ongelmanratkaisuun. Se on sitä, että tarpeeksi suuri osa muista ihmisistä on tarpeeksi erilaisia siihen, että tarpeeksi monessa yhteydessä oma erilaisuus suhteessa muihin tuntuu ja se voi aiheuttaa toiseuden tai yksinäisyyden tunteita. Turhautumista vähintään. Oletus on, että normaali on oikealla tavalla erilainen ja poikkeavan älykäs väärällä tavalla erilainen ja jos jonkun täytyy yhteisymmärryksen nimissä joustaa, on se älykäs. Ja toki kapasiteettikin asettaa tälle reunaehdot. Alaspäin on helpompi (mutta ei välttämättä miellyttävämpää) tulla, mutta omaa maksimia on vaikeampi ylittää.

Siinä käy niin, että vaikka älykäs ystävällisesti kuuntelee muiden juttuja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, jää hän yksin syömään pullaa kun kerran mainitsee Higgsin bosonin, kuten joku esimerkissään kertoi. Vastavuoroisuutta ei ole, eikä sitä tule. Kuin äärimmäisen pienen, marginaalisen porukan kanssa. Ja jos tekisi kuten muut, eli poistuisi paikalta aina kun ei kiinnosta, on lopulta melko vähän kontakteja. Näinhän moni elääkin, mutta se on SEURAUS, ei SYY. Älykkyys ei Aiheuta sosiaalista turhautumista, mutta siitä voi Seurata sosiaalista turhautumista.

Ja se, ettei löydä samanhenkisiä ihmisiä helposti/lainkaan, ei tarkoita, etteikö voisi silti toivoa asian olevan toisin. Ihmisten ei tarvitse olla toistensa kaltaisia välittääkseen ja tullakseen toimeen. Ystävyydet palvelevat eri tarkoituksia. Luulen että pohjimmailtaan kyseessä on kaipuu sellaiseen, että samanhenkinen ihminen antaisi itsellekin uutta ajateltavaa, pystyisi kriittisesti arvioimaan omat epäjohdonmukaisuudet, pystyisi astumaan sen askeleen eteenpäin vielä ajattelussa. Oppisi ehkä toiselta jotain, mihin ei itse yllä. Että kerrankin kaksi päätä olisi oikeasti parempi kuin yksi, eikä ajanhukkaa.

Olen eri (se joka puhui kehitysvammaisista ym).

Jännä että puhuit "marginaalisesta" joukosta, kun itse puhuin juuri siitä että yhteyden puuttumisen kokemus vaivaa ihan kaikenlaisia ihmisiä älykkyyteen katsomatta. Juu, älykkyys voi olla se poikkeava ominaisuus jonka perusteella muut karsastaa tai hyljeksii, mutta niin voivat olla kiinnostuksenkohteetkin.

Itse ihmettelin tätä hyljeksintää ja ilkeilyä, mutta ajan myötä tajusin että ehkä en ole kuin muut. Nyt olen tajunnut että aika usein taustalla on kateus ja epävarmuus, vaikka itse tarkoittaisit hyvää ja haluaisit vain informoida ihmisiä.

En koskaan tämän ketjun aikana väittänyt etteikö tuota kokemusta synny muiden seurassa. Totta maar tunnistan tuon tunteen. Ja kyllä, se saa tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Olen tästä toisessa vanhassa ketjussa aiemmin puhunutkin.. mutta yksinäinen ei silti tarvitse olla. Ystävyyssuhteilta ei kannata odottaa täydellistä matchia, sillä sellaista ei ole käytännössä olemassa. Jokaisessa meissä on huonot puolet emmekä tulisi välttämättä oman itsemmekään kanssa täydellisesti toimeen, emmehän usein tule nytkään.

"Mutta vaikka he viettäisivät loputtoman paljon aikaa kaikkien niiden 90% kanssa, ei heistä tule samalla ajattelevia. Se ei ole kyvyttömyyttä sopeutua, ei sosiaalista taitamattomuutta (jonka määritelmänkin valtaväestö yksinoikeudella muuten pyrkii määrittelemään). Se ei ole pikkumaisuutta, ylimielisyyttä, kyvyttömyyttä ongelmanratkaisuun."

Ei aina, mutta joissain tapauksissa se on juuri sitä. Niinhän se on tavallisillakin ihmisillä, miksi olisit itse "älykkönä" noiden virheiden/vajavaisuuksien yläpuolella? Ei "valtaväestöllekään" aina seuraa löydy.

Ei tässä ole kyse vain siitä, jaksaako se älykäs seuraa, jolle pitää selittää asiat hitaasti. Kyse on usein siitä, että se seura ei jaksa sitä älykästä. Suhtautuminen voi olla hyvinkin vihamielistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tässä ole kyse vain siitä, jaksaako se älykäs seuraa, jolle pitää selittää asiat hitaasti. Kyse on usein siitä, että se seura ei jaksa sitä älykästä. Suhtautuminen voi olla hyvinkin vihamielistä.

En usko, että tällöin kyse olisi niinkään siitä, että suhtauduttaisiin vihamielisesti toisen älykkyyteen. Ehkä joku ei vain jaksa kuunnella sitä, kun toinen kertoilee juurta jaksaen jostain itselleen mielenkiintoisesta ottamatta huomioon kuulijakuntaa. Kyllähän älyköilläkin on keskenään erilaisia erikoistumisaloja, joista toinen ei tiedä mitään. Jotkut asiat kiinnostavat ja toiset eivät. Hyvä, jos yhteistä löytyy, tai valmiutta kuunnella uteliaana.

Epävirallisten testien mukaan korkea, yli 130. Olen loputtoman utelias erilaisten asioiden suhteen ja lukisinkin mielelläni jatkuvasti. Etenkin ihmisaivot kiinnostavat, niisen plastisuus ja esimerkiksi trauman vaikutukset aivoissa ja kehossa. Kävin kouluja ammattikorkeaan saakka enkä ole perusloulussa menestynyt kaksisesti, olisin tarvinnut enemmän perheen kannustusta. Koen tietäväni vain vähän enkä pidä ihmisiä tyhminä. Ihmettelen muutenkin miten muut voidaan mieltää tyhmiksi tietämättä heidän kyvyistään sen enempää. Olen loputon pohtija, en vain löydä ketään kenen kanssa pohtia yhdessä. Koen usein pääni sisäisen maailman rikkaaksi, ei tule yksinkään tylsää.

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Kuten Ron Jeremylla, joka teki uransa juurikin sen esittelemisellä. Pettämätön logiikka.

Koen monesti olevani tyhmä - tai pikemminkin lapsellinen - innostuessani tiedonjyväsistä, joiden tajunnanräjäyttävyys ei tunnu muita hetkauttavan. Minua katsotaan vähän kuin hullua. Ei toki läheskään aina, vaan tilanteesta ja seurasta riippuen.

Randomina esimerkkinä alkuräjähdyksessä tapahtunut kvanttitason fluktuaatio, minkä seurauksena materiaa ja antimateriaa syntyi eri suhteissa, kuin vallitsevan teoreettisen selitysmallin valossa olisi "pitänyt". Ilman tuota epätodennäköistä tapahtumaa ihmistä ei välttämättä olisi edes olemassa.

Tällainen on kuulemma typerää jossittelua. Että kyllä sitten koko ajan saisi olla kaikkea mahdollista ihmettelemässä, tulee vain hulluksi turhuuksia pohtiessaan, ei ole mitään "hyötyä" ajatella tuollaista jne. Mutta en pysty valitsemaan spontaania reaktiotani: aivot lähtevät puskemaan ja assosioimaan, ikään kuin tiedosta humaltuen ja loputtomaan spekulointiin addiktoituen.

Huomaan janoavani tietoa, joka horjuttaa vallitsevia ajatusrakennelmiani; minähän en voi tällä hetkellä tietää, mitä en vielä tiedä, joten heti opittuani enemmän ajatteluni myös todennäköisesti muuttuu ja jalostuu. Toisin sanoen, käsitykseni maailmasta ja olevaisuudesta on loputtomasti keskeneräinen, ja haluaisin oppia jo tänään sen minkä tulen oppimaan vasta huomenna.

Valtaosa ihmisistä tuntuu pikemminkin etsivän (tiedostaen tai tiedostamattaan) vallitsevia uskomuksiaan vahvistavaa tietoa eikä kovin hyvin siedä kognitiivista dissonanssia, puhumattakaan että tietoisesti pyrkisivät "kaaosta" kohti. Ja ymmärrän kyllä, ettei se ole arkielämän tai ihmisen mielenterveyden kannalta järkevää tai tarkoituksenmukaistakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Älykkyyden ikävähkönä kylkiäisenä (tai hyödyllisenä, näkökulmasta riippuen) monesti tulee korostunut tietoisuus omista puutteistaan ja vajavaisuuksistaan. Korkea älykkyys ei takaa hyvää itsetuntoa. Uskoisin, että älykäs on yleensä tietoinen älykkyyden "esittelyn" negatiivisista sosiaalisista seuraamuksista, varsinkin Suomen kaltaisessa kulttuurissa, missä mitään poikkeavuuksillaan elvistelyä ei hyvällä katsota. Sikäli kommenttisi motiivi jää hämärän peittoon, ellei sitten kyse ole kateellisen irvailusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Älykkyyden ikävähkönä kylkiäisenä (tai hyödyllisenä, näkökulmasta riippuen) monesti tulee korostunut tietoisuus omista puutteistaan ja vajavaisuuksistaan. Korkea älykkyys ei takaa hyvää itsetuntoa. Uskoisin, että älykäs on yleensä tietoinen älykkyyden "esittelyn" negatiivisista sosiaalisista seuraamuksista, varsinkin Suomen kaltaisessa kulttuurissa, missä mitään poikkeavuuksillaan elvistelyä ei hyvällä katsota. Sikäli kommenttisi motiivi jää hämärän peittoon, ellei sitten kyse ole kateellisen irvailusta. 

Ilmeisesti ylivertainen älykkyytesi pakotti heti ylianalysoimaan tämänkin? Mitäpä jos kyse olikin vain harmittomasta HUUMORISTA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Älykkyyden ikävähkönä kylkiäisenä (tai hyödyllisenä, näkökulmasta riippuen) monesti tulee korostunut tietoisuus omista puutteistaan ja vajavaisuuksistaan. Korkea älykkyys ei takaa hyvää itsetuntoa. Uskoisin, että älykäs on yleensä tietoinen älykkyyden "esittelyn" negatiivisista sosiaalisista seuraamuksista, varsinkin Suomen kaltaisessa kulttuurissa, missä mitään poikkeavuuksillaan elvistelyä ei hyvällä katsota. Sikäli kommenttisi motiivi jää hämärän peittoon, ellei sitten kyse ole kateellisen irvailusta. 

Ilmeisesti ylivertainen älykkyytesi pakotti heti ylianalysoimaan tämänkin? Mitäpä jos kyse olikin vain harmittomasta HUUMORISTA.

Mikä on sitten hauskaa kenellekin. Usein huumoriin sisältyy jokin oivallus, tai sanaleikki. Tilannekomiikka. Mutta se ei riitä, että lisätään sana m*lkku ja juttu on sitten hauska koska peenis.

Älykäs ihminen ei ole yhtä kuin hyvä ihminen, saatika parempi, laadukkaampi, kuin muutkaan.

Monet huippurikolliset omaavat ns. korkean älykkyyden.

Ja jos me ihmiset olisimme niin ihailtavan älykkäitä oikeasti..., niin miksi vallan haluiset ja sitä pitävät, rikkaat tekevät muiden elämän helvetillisiksi monella osa- alueella elämässä?

Miksi tuhoamme mielummin, kuin suojelemme ja säilytämme?

Miksi monet eläimet ja luonto ovat arvokkaampia kuolleina, katkaistuina, leikkattuina, poltettuina jne.??

Miksi haaskaamme miljardeja avaruustutkimukselle mielummin, kuin kehitämme OMAA kotiplaneettaamme?

Miksi raha ja valta on liian monelle se tärkein juttu? Pönkittää egoaan ökyautoilla, taloilla ym. omaisuudella? Ja kun täältä lähdemme, mitään emme saa mukaamme.

Miksi länsimaalaiset lapset ovat masentuneita ja itsetuhoisia ja heillä on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään. Käydä vaikka Mensan testeissä pätemässä miten ihmeellisen ihania ja hyviä ovatkaan!

Kysymys kuuluukin- mitä teet kaikella tuolla erinomaisuudella, muita "paremmalla" osaamisella ja tiedolla?

NB Vikman kirjoitti:

Älykäs ihminen ei ole yhtä kuin hyvä ihminen, saatika parempi, laadukkaampi, kuin muutkaan.

Monet huippurikolliset omaavat ns. korkean älykkyyden.

Ja jos me ihmiset olisimme niin ihailtavan älykkäitä oikeasti..., niin miksi vallan haluiset ja sitä pitävät, rikkaat tekevät muiden elämän helvetillisiksi monella osa- alueella elämässä?

Miksi tuhoamme mielummin, kuin suojelemme ja säilytämme?

Miksi monet eläimet ja luonto ovat arvokkaampia kuolleina, katkaistuina, leikkattuina, poltettuina jne.??

Miksi haaskaamme miljardeja avaruustutkimukselle mielummin, kuin kehitämme OMAA kotiplaneettaamme?

Miksi raha ja valta on liian monelle se tärkein juttu? Pönkittää egoaan ökyautoilla, taloilla ym. omaisuudella? Ja kun täältä lähdemme, mitään emme saa mukaamme.

Miksi länsimaalaiset lapset ovat masentuneita ja itsetuhoisia ja heillä on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään. Käydä vaikka Mensan testeissä pätemässä miten ihmeellisen ihania ja hyviä ovatkaan!

Kysymys kuuluukin- mitä teet kaikella tuolla erinomaisuudella, muita "paremmalla" osaamisella ja tiedolla?

"Ja jos me ihmiset olisimme niin ihailtavan älykkäitä oikeasti".

Koska suurin osa ei ole. 2%:lla riittäisi työnsarkaa minimoida sen lopun aiheuttama haitta, tai yrittää muuttaa maailmaa mieleisekseen. Ei taida aika riittää. Eikä sekään muuttaisi tilannetta vaikka riittäisikin, koska perustelut kaikuisivat kuuroille korville.

NB Vikman kirjoitti:

Älykäs ihminen ei ole yhtä kuin hyvä ihminen, saatika parempi, laadukkaampi, kuin muutkaan.

Monet huippurikolliset omaavat ns. korkean älykkyyden.

Ja jos me ihmiset olisimme niin ihailtavan älykkäitä oikeasti..., niin miksi vallan haluiset ja sitä pitävät, rikkaat tekevät muiden elämän helvetillisiksi monella osa- alueella elämässä?

Miksi tuhoamme mielummin, kuin suojelemme ja säilytämme?

Miksi monet eläimet ja luonto ovat arvokkaampia kuolleina, katkaistuina, leikkattuina, poltettuina jne.??

Miksi haaskaamme miljardeja avaruustutkimukselle mielummin, kuin kehitämme OMAA kotiplaneettaamme?

Miksi raha ja valta on liian monelle se tärkein juttu? Pönkittää egoaan ökyautoilla, taloilla ym. omaisuudella? Ja kun täältä lähdemme, mitään emme saa mukaamme.

Miksi länsimaalaiset lapset ovat masentuneita ja itsetuhoisia ja heillä on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään. Käydä vaikka Mensan testeissä pätemässä miten ihmeellisen ihania ja hyviä ovatkaan!

Kysymys kuuluukin- mitä teet kaikella tuolla erinomaisuudella, muita "paremmalla" osaamisella ja tiedolla?

Avaruustutkimukseen panostaminen on plan B. Joku Elon Musk ehkä toivoisi ihmisten havahtuvan maapallon tilaan, se olisi ideaalimaailmassa ensimmäinen vaihtoehto. Ja sitten hän katsoo ympärilleen ja toteaa, ei tule tapahtumaan ihmiskunnan elinaikana. Turha tuhlata rahaa kankkulan kaivoon. Käyttöön siis plan B, jotta jokin osa ihmiskunnasta saisi ehkä jonkinlaisen mahdollisuuden. Ehkä heidänkin jälkeläiset, jotka pitävät asiaa nyt turhana haihatteluna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellisen korkea ÄO on samanlainen ominaisuus kuin poikkeuksellisen iso kulli. Jos sitä pitää esitellä, se on tarpeeton.

Kuten Ron Jeremylla, joka teki uransa juurikin sen esittelemisellä. Pettämätön logiikka.

Ainahan sirkuksissa friikkejä tarvitaan. Tämä nyt on melko marginaalinen erikoistapaus kuitenkin. Voidaan sanoa, että ÄÄRIMMÄISEN iso kulli tai korkea ÄO voisi tuoda julkisuushuomiota ja oikeuttaa Guinnessin ennätysten kirjaan, mitä kautta saa ehkä rakennettua jopa uran julkisuudessa. 

Kenestäkään isomunaisesta ei kuitenkaan tule uutta Ron Jeremyä munaa esittelemällä eikä uutta Einsteinia älykkyyttään esittelemällä. Jeremy ja Einstein käyttivät avujaan vain työkaluna, silti menestys on vaatinut paljon muutakin. Melkein kukaan muu ei saavuta samaa koskaan vaikka leuhottaisi kuinka. Vain myötähäpeää.