Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Lasten impulssikontrolli ei ole ollenkaan niin vahva kuin aikuisten. Mun lapsi tekee vaikka mitä lystää, muttei pahalla tai uhmalla. Hänellä on adhd. Ei siihen rangaistukset ja kuritukset auta vaan ennaltaehkäisy ja keskustelu, taulukot ja tsemppaukset ja jokapäiväiset halaukset.
Jokapäiväiset halaukset kuulostaa kamalalta. Äiti joka kuumeisesti yrittää pakkohalata... Yök.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos te ette ymmärrä edes alkeita normaalista vuorovaikutuksesta, niin tutkikaa muiden nisäkkäiden alfojen toimintaa. Kaikki nämä teidän fantasiat miten olette rajuja auktoriteetteja lapsillenne ja etsitte murtumispisteitä kuulostaa vain taas suomalaiselta kyvyttömyydeltä toimia normaalisti ihmisten kanssa.
Ihan vain vinkkinä ettei minkään nisäkäslauman auktoriteetti toimi rajuna rankaisijana, esim. susien urosalfat on nimenomaan lempeitä ja leikkisiä.
No nyt ammuit kyllä itseäsi jalkaan kun veit keskustelun eläinmaailmaan! :D
Eläinpopulaatiossa nimenomaan on hyvin tavallista että poikasia opetetaan/kasvatetaan fyysistä kuritusta käyttämällä.
Jep.
Susipopulaatiossa Alfa-uros on saavuttanut asemansa juurikin siten, että on kukistanut asemansa uhmaamisen äärimmäisen väkivaltaisesti!
Onneaan koetelleet kilpailijat on tyypillisesti päässeet hengestään...Niin, ja jos yritetään nyt vielä selittää teille lasten murtajille tätä asiaa, niin taisteliko alfa asemastaan poikasen kanssa niin kuin te teette?
Voit miettiä tuota nyt ihan rauhassa, ehkä ymmärrät.
Ei sen tarvitse...
Ne poikaset ei missään nimessä lähde kilpasille sen Alfan kanssa, kun ovat omin silmin todistaneet kuinka huonosti käy heitä vanhemmille ja vahvemmillekin.No niin, ja jatketaanko sitten vielä sitä ymmärryksen hakemista.
Minkä takia alfa ei kilpaile asemasta poikasen kanssa, ja te kilpailette? Onko teillä jotain mikä puuttuu, osaatko sanoa?
Ja osaatko sanoa mitä tapahtuu, kun esim. leijonanpoikanen puree oikeasti rajusti ja kipeästi sitä urosta? Lähteekö uros hakemaan sitä murtumispistettä niin kuin sinä tekisit, miksi ei hae?
Nyt voit miettiä noita asioita vähän aikaa rauhassa.
Jatketaan vaan.
Sen alfan ei tarvitse kilpailla, syistä jotka tuossa aiemmin selitin ja kuvasin.Ja se leijona puree takaisin, usko huviksesi...
Ja eläinmaailmassa se uros ei lähde hakemaan sitä murtumispistettä lempeästi pikkuhiljaa otetta koventaen, vaan luulot otetaan pois todella lujasti heti ensimmäisellä kerralla, näin se vaan menee.
Toivottavasti onnistuin lisäämään ymmärrystäsi...
Sä olet täysin väärässä.
Voisit vain myöntää sen, ja sen ettei sinua ole sosialisoitu normaaliksi (suomessa yleistä), siihen voi hakea apua, jos myöntää sen itselleen.
Yksi luontokuvaaja onnistui saamaan kuvan, jossa sellainen poikanen puree lujaa sen uroksen kiveksiä. Ottiko se uros "luulot pois" niin kuin sinä olisit tehnyt?
Se uros irvisteli itsekseen eikä tehnyt mitään. Missään nisäkkäiden parissa ei kilpailla poikasten kanssa, ei etsitä murtumispisteitä poikasille, ei "oteta luuloja pois todella lujasti" niin kuin sinun unelmissa.
Mieti miksi halua ottaa itseäsi pienemmiltä luuloja pois todella rajusti, etsiä murtumispistettä, miksi haluat murtaa toisen, miksi koet lapsen kilpailijaksi, mieti ihan oikeasti.
Huoh...
Jokaisella lapsella on uhmaikä, okei?
Toiset kasvaa tuosta uhmaiästä kevyesti ulos, toiset taas vaatii kovempia otteita, näin se vaan on...Sulle ei kenenkään pitäisi vastata enää mitään, mutta pakko todeta sen verran, että "uhmaiän" samoin kuin murrosiän tarkoituksena on se, että lapsi pystyy irtautumaan vanhemmistaan omaksi erilliseksi itsekseen. Tässä kohtaa ihmisen psyykkinen murtaminen (sillä tavalla kuin tässä ketjussa on mainittu), tuottaa pahimmillaan alistuneen, heikon ja rikkinäisen yksilön, joka kantaa syyllisyyttä ja häpeää aikuisikään saakka.
Eri
Eipäs vaan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen!
-sama
Joo, niin kuin minut. Oon toki yhteiskuntakelpoinen kun en rötöstele mut en paljon yhteiskunnalle tuota vakavan masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia. 40-luvulla syntynyt ja kepillä kasvatettu isä mursi minut lapsena ja sai kyllä tuloksia. Tuli ylikiltti kympin tyttö, joka oli helppo kohde koulukiusaamiselle. Yritin teininä it saria. Sit terapiassa olen käsitellyt näitä loppumattomia syyllisyyden ja häpeän tunteita, joista mainitsin.
Kaikkein surullisinta tässä on että sama ylisukupolvisuus jatkuu veljeni perheessä. Hänkin puhui juuri siitä uhmaikäisen oman tahdon murtamisesta. No nyt sit niittää sitä mitä kylvää.
Linjasi on siis, että lapsen pitää antaa kiistatilanteissa pitää päänsä, jotta ei tule myöhemmin mt-ongelmia?
Oman lapseni kanssa olen noudattanut seuraavia menetelmiä:
1) Hankalissa tilanteissa yritän tunnistaa omat tunteeni ja erottaa ne lapsen tunteista. Se vähentää provosoitumista. Oma isäni provosoitui mm. itkusta, mikä luonnollisesti hankaloitti rakentavien ratkaisujen löytymistä.2) Yritän ymmärtää lapsen tunteen takana olevaa syytä (mentalisaatio). Jos se onnistuu, ratkaisu löytyy yleensä helposti.
3) Niissä tilanteissa, joissa molempia tyydyttävää ratkaisua ei löydy, pidän kiinni auktoriteetistani, mutta perustelen päätökseni ja osoitan empatiaa lasta kohtaan. Osoitan myös kuulevani ja ymmärtäväni lapsen mielipiteen.
4) Valitsen taisteluni. Aikuisen ei tarvitse "voittaa" kaikkea periaatteen vuoksi.
5) Tilanteen mukaan annan tilaa tai mahdollistan rauhoittumisen niin että olen itse saatavilla. En hylkää tai eristä. En kuitenkaan anna lapsen ylittää omia rajojani (esim lyöminen).
6) Annan lapselle symbolisia välineitä (sanoja, tarinoita) käsitellä hankalia tilanteita ja tunteita. Kuuntelen tarkasti lapsen puheen vihjeitä ja yritän luoda rakentavan keskustelun niiden avulla. Yleensä kyse on siitä että lapsella ei ole välineitä ratkaista hankalia tilanteita itse. Yritän olla apuna, "lapsen puolella" hankalissa tilanteissa.
7) Kiinnitän huomion hyvään niin paljon kuin mahdollista.
8) Juttelen hankalista tilanteista myöhemmin. Pyydän anteeksi itse jos siihen on syytä. Tämä oli omassa lapsuudenkodissani erityinen ongelma, hankalat tilanteet vaiettiin kuoliaaksi. Ne koteloituivat mieleen vuosikausiksi.
En ole täydellinen äiti, en todellakaan. Ja tiedän että kaikki ei ole itsestäni kiinni.
Mutta mulla ei ole harhakuvitelmaa siitä että mä tietäisin mitään asiaa niin hyvin ja täydellisesti että mulla olisi sen perusteella oikeus murtaa lapseni minuus tai puuttua hänen itsemääräämisoikeuteensa tavoilla joita ketjussa on mainittu. Minä näen lapseni erillisenä ihmisenä, en oman itseni jatkeena.
Miten taistelet ja miten pidät kiinni auktoriteetista? Tuskin siten, että keskustelet tunteista?
En usko että saat tältä palstalta kovinkaan järkeviä vastauksia. Monet kommentoivat, vaikka ei ole omaa kokemusta. Minulla on. Olisi hyvä tutkituttaa poika, jos vain siihen suostuu. Oman lapsen kohdalla puhumisesta tai rangaistuksista ei ollut mitään hyötyä. Tuttua myös tuo, ettei kuuntele. Diagnooseista löytyi selitys. Ja valitettavasti tuo todennäköisesti tuosta vielä pahenee, jollette saa ulkopuolista apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos te ette ymmärrä edes alkeita normaalista vuorovaikutuksesta, niin tutkikaa muiden nisäkkäiden alfojen toimintaa. Kaikki nämä teidän fantasiat miten olette rajuja auktoriteetteja lapsillenne ja etsitte murtumispisteitä kuulostaa vain taas suomalaiselta kyvyttömyydeltä toimia normaalisti ihmisten kanssa.
Ihan vain vinkkinä ettei minkään nisäkäslauman auktoriteetti toimi rajuna rankaisijana, esim. susien urosalfat on nimenomaan lempeitä ja leikkisiä.
No nyt ammuit kyllä itseäsi jalkaan kun veit keskustelun eläinmaailmaan! :D
Eläinpopulaatiossa nimenomaan on hyvin tavallista että poikasia opetetaan/kasvatetaan fyysistä kuritusta käyttämällä.
Jep.
Susipopulaatiossa Alfa-uros on saavuttanut asemansa juurikin siten, että on kukistanut asemansa uhmaamisen äärimmäisen väkivaltaisesti!
Onneaan koetelleet kilpailijat on tyypillisesti päässeet hengestään...Niin, ja jos yritetään nyt vielä selittää teille lasten murtajille tätä asiaa, niin taisteliko alfa asemastaan poikasen kanssa niin kuin te teette?
Voit miettiä tuota nyt ihan rauhassa, ehkä ymmärrät.
Ei sen tarvitse...
Ne poikaset ei missään nimessä lähde kilpasille sen Alfan kanssa, kun ovat omin silmin todistaneet kuinka huonosti käy heitä vanhemmille ja vahvemmillekin.No niin, ja jatketaanko sitten vielä sitä ymmärryksen hakemista.
Minkä takia alfa ei kilpaile asemasta poikasen kanssa, ja te kilpailette? Onko teillä jotain mikä puuttuu, osaatko sanoa?
Ja osaatko sanoa mitä tapahtuu, kun esim. leijonanpoikanen puree oikeasti rajusti ja kipeästi sitä urosta? Lähteekö uros hakemaan sitä murtumispistettä niin kuin sinä tekisit, miksi ei hae?
Nyt voit miettiä noita asioita vähän aikaa rauhassa.
Jatketaan vaan.
Sen alfan ei tarvitse kilpailla, syistä jotka tuossa aiemmin selitin ja kuvasin.Ja se leijona puree takaisin, usko huviksesi...
Ja eläinmaailmassa se uros ei lähde hakemaan sitä murtumispistettä lempeästi pikkuhiljaa otetta koventaen, vaan luulot otetaan pois todella lujasti heti ensimmäisellä kerralla, näin se vaan menee.
Toivottavasti onnistuin lisäämään ymmärrystäsi...
Sä olet täysin väärässä.
Voisit vain myöntää sen, ja sen ettei sinua ole sosialisoitu normaaliksi (suomessa yleistä), siihen voi hakea apua, jos myöntää sen itselleen.
Yksi luontokuvaaja onnistui saamaan kuvan, jossa sellainen poikanen puree lujaa sen uroksen kiveksiä. Ottiko se uros "luulot pois" niin kuin sinä olisit tehnyt?
Se uros irvisteli itsekseen eikä tehnyt mitään. Missään nisäkkäiden parissa ei kilpailla poikasten kanssa, ei etsitä murtumispisteitä poikasille, ei "oteta luuloja pois todella lujasti" niin kuin sinun unelmissa.
Mieti miksi halua ottaa itseäsi pienemmiltä luuloja pois todella rajusti, etsiä murtumispistettä, miksi haluat murtaa toisen, miksi koet lapsen kilpailijaksi, mieti ihan oikeasti.
Huoh...
Jokaisella lapsella on uhmaikä, okei?
Toiset kasvaa tuosta uhmaiästä kevyesti ulos, toiset taas vaatii kovempia otteita, näin se vaan on...Sulle ei kenenkään pitäisi vastata enää mitään, mutta pakko todeta sen verran, että "uhmaiän" samoin kuin murrosiän tarkoituksena on se, että lapsi pystyy irtautumaan vanhemmistaan omaksi erilliseksi itsekseen. Tässä kohtaa ihmisen psyykkinen murtaminen (sillä tavalla kuin tässä ketjussa on mainittu), tuottaa pahimmillaan alistuneen, heikon ja rikkinäisen yksilön, joka kantaa syyllisyyttä ja häpeää aikuisikään saakka.
Eri
Eipäs vaan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen!
-sama
Joo, niin kuin minut. Oon toki yhteiskuntakelpoinen kun en rötöstele mut en paljon yhteiskunnalle tuota vakavan masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia. 40-luvulla syntynyt ja kepillä kasvatettu isä mursi minut lapsena ja sai kyllä tuloksia. Tuli ylikiltti kympin tyttö, joka oli helppo kohde koulukiusaamiselle. Yritin teininä it saria. Sit terapiassa olen käsitellyt näitä loppumattomia syyllisyyden ja häpeän tunteita, joista mainitsin.
Kaikkein surullisinta tässä on että sama ylisukupolvisuus jatkuu veljeni perheessä. Hänkin puhui juuri siitä uhmaikäisen oman tahdon murtamisesta. No nyt sit niittää sitä mitä kylvää.
Linjasi on siis, että lapsen pitää antaa kiistatilanteissa pitää päänsä, jotta ei tule myöhemmin mt-ongelmia?
Oman lapseni kanssa olen noudattanut seuraavia menetelmiä:
1) Hankalissa tilanteissa yritän tunnistaa omat tunteeni ja erottaa ne lapsen tunteista. Se vähentää provosoitumista. Oma isäni provosoitui mm. itkusta, mikä luonnollisesti hankaloitti rakentavien ratkaisujen löytymistä.2) Yritän ymmärtää lapsen tunteen takana olevaa syytä (mentalisaatio). Jos se onnistuu, ratkaisu löytyy yleensä helposti.
3) Niissä tilanteissa, joissa molempia tyydyttävää ratkaisua ei löydy, pidän kiinni auktoriteetistani, mutta perustelen päätökseni ja osoitan empatiaa lasta kohtaan. Osoitan myös kuulevani ja ymmärtäväni lapsen mielipiteen.
4) Valitsen taisteluni. Aikuisen ei tarvitse "voittaa" kaikkea periaatteen vuoksi.
5) Tilanteen mukaan annan tilaa tai mahdollistan rauhoittumisen niin että olen itse saatavilla. En hylkää tai eristä. En kuitenkaan anna lapsen ylittää omia rajojani (esim lyöminen).
6) Annan lapselle symbolisia välineitä (sanoja, tarinoita) käsitellä hankalia tilanteita ja tunteita. Kuuntelen tarkasti lapsen puheen vihjeitä ja yritän luoda rakentavan keskustelun niiden avulla. Yleensä kyse on siitä että lapsella ei ole välineitä ratkaista hankalia tilanteita itse. Yritän olla apuna, "lapsen puolella" hankalissa tilanteissa.
7) Kiinnitän huomion hyvään niin paljon kuin mahdollista.
8) Juttelen hankalista tilanteista myöhemmin. Pyydän anteeksi itse jos siihen on syytä. Tämä oli omassa lapsuudenkodissani erityinen ongelma, hankalat tilanteet vaiettiin kuoliaaksi. Ne koteloituivat mieleen vuosikausiksi.
En ole täydellinen äiti, en todellakaan. Ja tiedän että kaikki ei ole itsestäni kiinni.
Mutta mulla ei ole harhakuvitelmaa siitä että mä tietäisin mitään asiaa niin hyvin ja täydellisesti että mulla olisi sen perusteella oikeus murtaa lapseni minuus tai puuttua hänen itsemääräämisoikeuteensa tavoilla joita ketjussa on mainittu. Minä näen lapseni erillisenä ihmisenä, en oman itseni jatkeena.
Hyvä resepti! :)
Ja toimii valtaosalla lapsista.
ODD-tapausten kanssa pitää vaan muistaa että tämä ”valitse taistelusi”-strategia ei toimi... :-/Näiden kanssa vanhemman auktoriteetin pitää olla järkkymätön!
No mulla ei ole noista ODD-lapsista kokemusta, joten en kommentoi sitä asiaa. Vastasin kommentoijalle, jonka mielestä tietynlaisen uhmaikäisen murtaminen tuottaa "yhteiskuntakelpoisen kansalaisen". Eipä noille uhmaikäisille (n 2-4 v) yleensä mitään lopullisia diagnooseja voi vielä antaa (ylipäätään nuo diagnoosit ei ole mitään lopullisia totuuksia, itselläkin muuttunut useamman kerran).
Joten ei kenelläkään vanhemmalla voi olla kompetenssia tietää varmasti, että tämän uhmiksen kohdalla yhteiskuntakelpoisuuden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan muuttamalla hänet vaikkapa nurkassa seisottamalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos te ette ymmärrä edes alkeita normaalista vuorovaikutuksesta, niin tutkikaa muiden nisäkkäiden alfojen toimintaa. Kaikki nämä teidän fantasiat miten olette rajuja auktoriteetteja lapsillenne ja etsitte murtumispisteitä kuulostaa vain taas suomalaiselta kyvyttömyydeltä toimia normaalisti ihmisten kanssa.
Ihan vain vinkkinä ettei minkään nisäkäslauman auktoriteetti toimi rajuna rankaisijana, esim. susien urosalfat on nimenomaan lempeitä ja leikkisiä.
No nyt ammuit kyllä itseäsi jalkaan kun veit keskustelun eläinmaailmaan! :D
Eläinpopulaatiossa nimenomaan on hyvin tavallista että poikasia opetetaan/kasvatetaan fyysistä kuritusta käyttämällä.
Jep.
Susipopulaatiossa Alfa-uros on saavuttanut asemansa juurikin siten, että on kukistanut asemansa uhmaamisen äärimmäisen väkivaltaisesti!
Onneaan koetelleet kilpailijat on tyypillisesti päässeet hengestään...Niin, ja jos yritetään nyt vielä selittää teille lasten murtajille tätä asiaa, niin taisteliko alfa asemastaan poikasen kanssa niin kuin te teette?
Voit miettiä tuota nyt ihan rauhassa, ehkä ymmärrät.
Ei sen tarvitse...
Ne poikaset ei missään nimessä lähde kilpasille sen Alfan kanssa, kun ovat omin silmin todistaneet kuinka huonosti käy heitä vanhemmille ja vahvemmillekin.No niin, ja jatketaanko sitten vielä sitä ymmärryksen hakemista.
Minkä takia alfa ei kilpaile asemasta poikasen kanssa, ja te kilpailette? Onko teillä jotain mikä puuttuu, osaatko sanoa?
Ja osaatko sanoa mitä tapahtuu, kun esim. leijonanpoikanen puree oikeasti rajusti ja kipeästi sitä urosta? Lähteekö uros hakemaan sitä murtumispistettä niin kuin sinä tekisit, miksi ei hae?
Nyt voit miettiä noita asioita vähän aikaa rauhassa.
Jatketaan vaan.
Sen alfan ei tarvitse kilpailla, syistä jotka tuossa aiemmin selitin ja kuvasin.Ja se leijona puree takaisin, usko huviksesi...
Ja eläinmaailmassa se uros ei lähde hakemaan sitä murtumispistettä lempeästi pikkuhiljaa otetta koventaen, vaan luulot otetaan pois todella lujasti heti ensimmäisellä kerralla, näin se vaan menee.
Toivottavasti onnistuin lisäämään ymmärrystäsi...
Sä olet täysin väärässä.
Voisit vain myöntää sen, ja sen ettei sinua ole sosialisoitu normaaliksi (suomessa yleistä), siihen voi hakea apua, jos myöntää sen itselleen.
Yksi luontokuvaaja onnistui saamaan kuvan, jossa sellainen poikanen puree lujaa sen uroksen kiveksiä. Ottiko se uros "luulot pois" niin kuin sinä olisit tehnyt?
Se uros irvisteli itsekseen eikä tehnyt mitään. Missään nisäkkäiden parissa ei kilpailla poikasten kanssa, ei etsitä murtumispisteitä poikasille, ei "oteta luuloja pois todella lujasti" niin kuin sinun unelmissa.
Mieti miksi halua ottaa itseäsi pienemmiltä luuloja pois todella rajusti, etsiä murtumispistettä, miksi haluat murtaa toisen, miksi koet lapsen kilpailijaksi, mieti ihan oikeasti.
Huoh...
Jokaisella lapsella on uhmaikä, okei?
Toiset kasvaa tuosta uhmaiästä kevyesti ulos, toiset taas vaatii kovempia otteita, näin se vaan on...Sulle ei kenenkään pitäisi vastata enää mitään, mutta pakko todeta sen verran, että "uhmaiän" samoin kuin murrosiän tarkoituksena on se, että lapsi pystyy irtautumaan vanhemmistaan omaksi erilliseksi itsekseen. Tässä kohtaa ihmisen psyykkinen murtaminen (sillä tavalla kuin tässä ketjussa on mainittu), tuottaa pahimmillaan alistuneen, heikon ja rikkinäisen yksilön, joka kantaa syyllisyyttä ja häpeää aikuisikään saakka.
Eri
Eipäs vaan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen!
-sama
Joo, niin kuin minut. Oon toki yhteiskuntakelpoinen kun en rötöstele mut en paljon yhteiskunnalle tuota vakavan masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia. 40-luvulla syntynyt ja kepillä kasvatettu isä mursi minut lapsena ja sai kyllä tuloksia. Tuli ylikiltti kympin tyttö, joka oli helppo kohde koulukiusaamiselle. Yritin teininä it saria. Sit terapiassa olen käsitellyt näitä loppumattomia syyllisyyden ja häpeän tunteita, joista mainitsin.
Kaikkein surullisinta tässä on että sama ylisukupolvisuus jatkuu veljeni perheessä. Hänkin puhui juuri siitä uhmaikäisen oman tahdon murtamisesta. No nyt sit niittää sitä mitä kylvää.
Linjasi on siis, että lapsen pitää antaa kiistatilanteissa pitää päänsä, jotta ei tule myöhemmin mt-ongelmia?
Oman lapseni kanssa olen noudattanut seuraavia menetelmiä:
1) Hankalissa tilanteissa yritän tunnistaa omat tunteeni ja erottaa ne lapsen tunteista. Se vähentää provosoitumista. Oma isäni provosoitui mm. itkusta, mikä luonnollisesti hankaloitti rakentavien ratkaisujen löytymistä.2) Yritän ymmärtää lapsen tunteen takana olevaa syytä (mentalisaatio). Jos se onnistuu, ratkaisu löytyy yleensä helposti.
3) Niissä tilanteissa, joissa molempia tyydyttävää ratkaisua ei löydy, pidän kiinni auktoriteetistani, mutta perustelen päätökseni ja osoitan empatiaa lasta kohtaan. Osoitan myös kuulevani ja ymmärtäväni lapsen mielipiteen.
4) Valitsen taisteluni. Aikuisen ei tarvitse "voittaa" kaikkea periaatteen vuoksi.
5) Tilanteen mukaan annan tilaa tai mahdollistan rauhoittumisen niin että olen itse saatavilla. En hylkää tai eristä. En kuitenkaan anna lapsen ylittää omia rajojani (esim lyöminen).
6) Annan lapselle symbolisia välineitä (sanoja, tarinoita) käsitellä hankalia tilanteita ja tunteita. Kuuntelen tarkasti lapsen puheen vihjeitä ja yritän luoda rakentavan keskustelun niiden avulla. Yleensä kyse on siitä että lapsella ei ole välineitä ratkaista hankalia tilanteita itse. Yritän olla apuna, "lapsen puolella" hankalissa tilanteissa.
7) Kiinnitän huomion hyvään niin paljon kuin mahdollista.
8) Juttelen hankalista tilanteista myöhemmin. Pyydän anteeksi itse jos siihen on syytä. Tämä oli omassa lapsuudenkodissani erityinen ongelma, hankalat tilanteet vaiettiin kuoliaaksi. Ne koteloituivat mieleen vuosikausiksi.
En ole täydellinen äiti, en todellakaan. Ja tiedän että kaikki ei ole itsestäni kiinni.
Mutta mulla ei ole harhakuvitelmaa siitä että mä tietäisin mitään asiaa niin hyvin ja täydellisesti että mulla olisi sen perusteella oikeus murtaa lapseni minuus tai puuttua hänen itsemääräämisoikeuteensa tavoilla joita ketjussa on mainittu. Minä näen lapseni erillisenä ihmisenä, en oman itseni jatkeena.
Hyvä resepti! :)
Ja toimii valtaosalla lapsista.
ODD-tapausten kanssa pitää vaan muistaa että tämä ”valitse taistelusi”-strategia ei toimi... :-/Näiden kanssa vanhemman auktoriteetin pitää olla järkkymätön!
No mulla ei ole noista ODD-lapsista kokemusta, joten en kommentoi sitä asiaa. Vastasin kommentoijalle, jonka mielestä tietynlaisen uhmaikäisen murtaminen tuottaa "yhteiskuntakelpoisen kansalaisen". Eipä noille uhmaikäisille (n 2-4 v) yleensä mitään lopullisia diagnooseja voi vielä antaa (ylipäätään nuo diagnoosit ei ole mitään lopullisia totuuksia, itselläkin muuttunut useamman kerran).
Joten ei kenelläkään vanhemmalla voi olla kompetenssia tietää varmasti, että tämän uhmiksen kohdalla yhteiskuntakelpoisuuden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan muuttamalla hänet vaikkapa nurkassa seisottamalla.
*Murtamalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Av parhaimmillaan. Normaali hyvin pärjäävä poika, jonka ongelma on äidin höyryäminen ja jo on kommenteissa sijoitustakin jo väläytetty.
Mitäpä jos äiti hakisi apua omiin ongelmiinsa ja kehittäisi vuorovaikutustaitojaan?
Normaali? No ei kyllä pojan käytös ihan normaalia ole. Tai ehkä sinulle on, en tiedä. Jos valehtelemista ja varastamista katsotaan läpi sormien niin se on kyllä lapselle haitallista.
Ei äitiä syyttelemällä asia ratkea. Toivottavasti ap saa apua.
Itse olisin laittanut tuollaisen lapsen HUOSTAAN jo viimeistään 10-vuotiaana. Siis ilmoittanut sossutantoille, että täällä on ongelmalapsi, jota en halua enää kasvattaa. Jatkuva valehtelu, epäluotettavuus ja sääntöjen rikkominen ovat selviä merkkejä siitä, että lapsi ei ole kehittynyt oman ikäistensä tasolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos te ette ymmärrä edes alkeita normaalista vuorovaikutuksesta, niin tutkikaa muiden nisäkkäiden alfojen toimintaa. Kaikki nämä teidän fantasiat miten olette rajuja auktoriteetteja lapsillenne ja etsitte murtumispisteitä kuulostaa vain taas suomalaiselta kyvyttömyydeltä toimia normaalisti ihmisten kanssa.
Ihan vain vinkkinä ettei minkään nisäkäslauman auktoriteetti toimi rajuna rankaisijana, esim. susien urosalfat on nimenomaan lempeitä ja leikkisiä.
No nyt ammuit kyllä itseäsi jalkaan kun veit keskustelun eläinmaailmaan! :D
Eläinpopulaatiossa nimenomaan on hyvin tavallista että poikasia opetetaan/kasvatetaan fyysistä kuritusta käyttämällä.
Jep.
Susipopulaatiossa Alfa-uros on saavuttanut asemansa juurikin siten, että on kukistanut asemansa uhmaamisen äärimmäisen väkivaltaisesti!
Onneaan koetelleet kilpailijat on tyypillisesti päässeet hengestään...Niin, ja jos yritetään nyt vielä selittää teille lasten murtajille tätä asiaa, niin taisteliko alfa asemastaan poikasen kanssa niin kuin te teette?
Voit miettiä tuota nyt ihan rauhassa, ehkä ymmärrät.
Ei sen tarvitse...
Ne poikaset ei missään nimessä lähde kilpasille sen Alfan kanssa, kun ovat omin silmin todistaneet kuinka huonosti käy heitä vanhemmille ja vahvemmillekin.No niin, ja jatketaanko sitten vielä sitä ymmärryksen hakemista.
Minkä takia alfa ei kilpaile asemasta poikasen kanssa, ja te kilpailette? Onko teillä jotain mikä puuttuu, osaatko sanoa?
Ja osaatko sanoa mitä tapahtuu, kun esim. leijonanpoikanen puree oikeasti rajusti ja kipeästi sitä urosta? Lähteekö uros hakemaan sitä murtumispistettä niin kuin sinä tekisit, miksi ei hae?
Nyt voit miettiä noita asioita vähän aikaa rauhassa.
Jatketaan vaan.
Sen alfan ei tarvitse kilpailla, syistä jotka tuossa aiemmin selitin ja kuvasin.Ja se leijona puree takaisin, usko huviksesi...
Ja eläinmaailmassa se uros ei lähde hakemaan sitä murtumispistettä lempeästi pikkuhiljaa otetta koventaen, vaan luulot otetaan pois todella lujasti heti ensimmäisellä kerralla, näin se vaan menee.
Toivottavasti onnistuin lisäämään ymmärrystäsi...
Sä olet täysin väärässä.
Voisit vain myöntää sen, ja sen ettei sinua ole sosialisoitu normaaliksi (suomessa yleistä), siihen voi hakea apua, jos myöntää sen itselleen.
Yksi luontokuvaaja onnistui saamaan kuvan, jossa sellainen poikanen puree lujaa sen uroksen kiveksiä. Ottiko se uros "luulot pois" niin kuin sinä olisit tehnyt?
Se uros irvisteli itsekseen eikä tehnyt mitään. Missään nisäkkäiden parissa ei kilpailla poikasten kanssa, ei etsitä murtumispisteitä poikasille, ei "oteta luuloja pois todella lujasti" niin kuin sinun unelmissa.
Mieti miksi halua ottaa itseäsi pienemmiltä luuloja pois todella rajusti, etsiä murtumispistettä, miksi haluat murtaa toisen, miksi koet lapsen kilpailijaksi, mieti ihan oikeasti.
Huoh...
Jokaisella lapsella on uhmaikä, okei?
Toiset kasvaa tuosta uhmaiästä kevyesti ulos, toiset taas vaatii kovempia otteita, näin se vaan on...Sulle ei kenenkään pitäisi vastata enää mitään, mutta pakko todeta sen verran, että "uhmaiän" samoin kuin murrosiän tarkoituksena on se, että lapsi pystyy irtautumaan vanhemmistaan omaksi erilliseksi itsekseen. Tässä kohtaa ihmisen psyykkinen murtaminen (sillä tavalla kuin tässä ketjussa on mainittu), tuottaa pahimmillaan alistuneen, heikon ja rikkinäisen yksilön, joka kantaa syyllisyyttä ja häpeää aikuisikään saakka.
Eri
Eipäs vaan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen!
-sama
Joo, niin kuin minut. Oon toki yhteiskuntakelpoinen kun en rötöstele mut en paljon yhteiskunnalle tuota vakavan masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia. 40-luvulla syntynyt ja kepillä kasvatettu isä mursi minut lapsena ja sai kyllä tuloksia. Tuli ylikiltti kympin tyttö, joka oli helppo kohde koulukiusaamiselle. Yritin teininä it saria. Sit terapiassa olen käsitellyt näitä loppumattomia syyllisyyden ja häpeän tunteita, joista mainitsin.
Kaikkein surullisinta tässä on että sama ylisukupolvisuus jatkuu veljeni perheessä. Hänkin puhui juuri siitä uhmaikäisen oman tahdon murtamisesta. No nyt sit niittää sitä mitä kylvää.
Linjasi on siis, että lapsen pitää antaa kiistatilanteissa pitää päänsä, jotta ei tule myöhemmin mt-ongelmia?
Oman lapseni kanssa olen noudattanut seuraavia menetelmiä:
1) Hankalissa tilanteissa yritän tunnistaa omat tunteeni ja erottaa ne lapsen tunteista. Se vähentää provosoitumista. Oma isäni provosoitui mm. itkusta, mikä luonnollisesti hankaloitti rakentavien ratkaisujen löytymistä.2) Yritän ymmärtää lapsen tunteen takana olevaa syytä (mentalisaatio). Jos se onnistuu, ratkaisu löytyy yleensä helposti.
3) Niissä tilanteissa, joissa molempia tyydyttävää ratkaisua ei löydy, pidän kiinni auktoriteetistani, mutta perustelen päätökseni ja osoitan empatiaa lasta kohtaan. Osoitan myös kuulevani ja ymmärtäväni lapsen mielipiteen.
4) Valitsen taisteluni. Aikuisen ei tarvitse "voittaa" kaikkea periaatteen vuoksi.
5) Tilanteen mukaan annan tilaa tai mahdollistan rauhoittumisen niin että olen itse saatavilla. En hylkää tai eristä. En kuitenkaan anna lapsen ylittää omia rajojani (esim lyöminen).
6) Annan lapselle symbolisia välineitä (sanoja, tarinoita) käsitellä hankalia tilanteita ja tunteita. Kuuntelen tarkasti lapsen puheen vihjeitä ja yritän luoda rakentavan keskustelun niiden avulla. Yleensä kyse on siitä että lapsella ei ole välineitä ratkaista hankalia tilanteita itse. Yritän olla apuna, "lapsen puolella" hankalissa tilanteissa.
7) Kiinnitän huomion hyvään niin paljon kuin mahdollista.
8) Juttelen hankalista tilanteista myöhemmin. Pyydän anteeksi itse jos siihen on syytä. Tämä oli omassa lapsuudenkodissani erityinen ongelma, hankalat tilanteet vaiettiin kuoliaaksi. Ne koteloituivat mieleen vuosikausiksi.
En ole täydellinen äiti, en todellakaan. Ja tiedän että kaikki ei ole itsestäni kiinni.
Mutta mulla ei ole harhakuvitelmaa siitä että mä tietäisin mitään asiaa niin hyvin ja täydellisesti että mulla olisi sen perusteella oikeus murtaa lapseni minuus tai puuttua hänen itsemääräämisoikeuteensa tavoilla joita ketjussa on mainittu. Minä näen lapseni erillisenä ihmisenä, en oman itseni jatkeena.
Miten taistelet ja miten pidät kiinni auktoriteetista? Tuskin siten, että keskustelet tunteista?
No itse asiassa joo. Mutta silleen vastuuttamalla, ei lässyttämällä. Että lapsen pitää ottaa vastuu tekemisistään ennen kuin päästään asioissa, vaikkapa kivoissa viikonloppusuunnitelmissa eteenpäin. Loogiset seuraukset - jos mun lapsi söisi jotain mitä on kielletty niin kävisi itse ostamassa lähikaupasta uuden tilalle. Se tunnepuhe tulee siinä mukana.
Ongelma tässä keskustelussa on se, että helppojen lasten äitylit jakaa kasvatusohjeita ja viisauksia ODD-lapsen kasvatukseen... :-|
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADD, ADHD....
Tyttärelläni ADD ja on ollut lapsesta asti samanlainen. Nuorempi tosin.
Kaivaa kaapit löytääkseen herkkuja, jos sanon, että laitetaan joulukoristeet yhdessä, ne on laitettu esiin, kun tulen töistä, jos sanon, että syödään yhdessä kun tulen töistä, niin hän on syönyt jo mitä kaapista löytyy. Jos sanon, että lettuja ja smoothieta tehdään kun vanhemmat paikalla hän on tehnyt niitä kaverinsa kansa kahdestaan. Kaupungille lähtee shoppailemaan heti kun kaveri kysyy.
Onneksi hänellä on hyviä tapoja eli ei puhelimessa roikkumista vaan ulkoilua.
Mentaliteetti on tehdä ja toimia kun ajatus tulee päähän.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä9631 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla luotettava jos et koskaan ole häneen luottanut?
Miten voin luottaa,kun aina tekee toisin? Poika ei ole osoittanut, että häneen voisi luottaa.
Ap
Ei voi odottaa sitä että kasvava lapsi osoittaisi ensin luotettavuutensa ja vasta sen jälkeen voi luottaa. Kasvatuksessa asia menee valitettavasti toisin päin. Toki 13 vuotias on jo sen verran iso että sinun osaltasi luottamus on jo menetetty.
Kyllä itse asiassa voi. Lapsen pitäisi tehdä mallista eli matkia aikuista, totta kai jokainen lapsi alkaa kokeilla huijaamista jossain vaiheessa kun älyää, mutta ojentamalla ja rangaistuksilla yleensä palaavat normaaliin käytäntöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etkö voi kurittaa jotenkin muuten kuin etuuksia poistamalla, jos se kerran ei toimi?
Nyt on jo ollut kaikki pelilaitteet ja puhelin takavarikoitu puolitoista kuukautta.
Mitä enemmän annan rangaistuksia, sitä enemmän uhmaa. Ja taas tulee lisää rangaistusta ja uhmaa entistä enemmän. Tuntuu, että välimme on niin tulehtuneet, etten halua olla kotona samaan aikaan lapsen kanssa. Keksin Vaikka Mitä menoa ja pitkiä ulkoiluja ollakseni pois mahdollisimman paljon kotoa ja etten näkisi häntä.
Ap
Juuri näinhän se menee. Kovemmat keinot käyttöön -> lisää uhmaa -> vielä kovemmat keinot -> vielä lisää uhmaa -> lopulta ollaan täysiä vihollisia. Mutta voisiko tilanteen katkaisemiseksi saada apua esim perheneuvolasta? Siellä ollaan totuttu auttamaan tällaisissa asioissa. Ja noin yleisesti, kaikkein eniten auttaa tällaisissa asioissa yleensä, että saadaan luotua taas hyvä YHTEYS lapseen, ei kova kuri (perheneuvolassa voidaan miettiä niitä keinoja, joilla yhteys saataisiin taas luotua). Jokainen voi miettiä mielessään, tottelisiko mieluummin pomottavaa, kovaa käskyttäjää, joka katsoo inhoten (siinä tilanteessa), vai ihmistä, joka katsoo lämmöllä, kuuntelee, arvostaa siinä tilanteessakin ihmisenä?
Viimeistään nyt voisi olla tarpeen käydä ensi yhdessä perheterapiassa ja purkaa tilannetta siellä. Ehkä poika voisi myös jatkaa terapiaa pidempäänkin. Tällä menolla hänestä tuskin tulee yhteiskuntakelpoista miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojasta on hyvää vauhtia kasvamassa mies, joka ei usko kun nainen sanoo Ei. Kokeilkaa vaikka perheterapiaa, parempi kuitenkin puuttua pian :D
Minulla oli tuollainen 13v. Lisänä että uhmasi kaikkia kieltoja ei mennyt kouluun edes lastensuojelun saattamana. Hermot ja mielenterveys meni, parisuhde kärsi ja olin kokoajan mustelmilla yrittäessäni raastaa nuorta ylös sängystä.
Nyt 3v. myöhemmin minulla on fiksu lukiolaistyttö ja hyvä äiti-tytärsuhde. Jälkeenpäin ajatellen kasvatin aivan liian kovilla keinoin ja nuori vastasi siihen kapinoimalla. Tsemmpiä ap, älä rajoita liikaa vaan luota lapseesi.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on kyllä itselläsi mt-ongelmia. Kannattaa mennä juttelee jollekin, mistä tuo äärimmäinen kontrollintarve ja alistava luonteesi johtuu.
Onpa täällä paljon liikkeellä taas näitä oman elämänsä sankareita... Älä välitä ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitäon kirjoitti:
Laittaisin niin rajut rangaistukset että tuntuu. Sanoo laki mitä hyvänsä niin teet karhunpalveluksen lapsellesi jollet nin tee. Tosin tiedän yhden tapauksen josta jo 7v näki että nyt on toivoton tapaus ilm jonkinlaista psykopatiaa kyseessä. Esim. Jos tämä lapsi ei saanut jossain asiassa tahtoaan läpi aloitti hän nälkälakon, siis 7v aloitti nälkälakon joka myös piti!
Miten ajattelet, että rangaistukset poistaa epärehellisyyden?
Tuntuvat rangaistukset auttavat siihen, että se jälkeen ei pahemmin tee mieli rikkoa sääntöjä jos on kohtuullinen kiinnijäämisriski olemassa. Lisäksi ne tarjoavat keinon sovittaa tehdyt vääryydet. Vrt. mietipä yhteiskuntaa yleisemmin: mitä tapahtuisi jos vaikkapa vankilat lakkautettaisiin?
Nimeä sellainen yhteiskunta, jossa tuntuvat rangaistukset ovat lakkauttaneet sääntöjen rikkomisen.
Kuolemanrangaistus estää tehokkaasti rikoksen uusimisen. Joku toinen tietty voi rikkoa lakia, mutta kuolleet eivät rötöstele.
Lapsesi on psykopaatti. Ihan oikeasti ei tollanen käytös ole normaalia ja tervettä.
Olette lapsen kanssa kumpikin tuollaisessa epäonnistumisen kierteessä.
Hae ulkopuolista apua.
Se kuulumattomia on sitä, ettei enää kuule, kun on vaan negatiivista.
Olisi hyvä päästä onnistumisen kierteeseen. Se on mahdollista. Siihen tarvitsette apuja.
Lääkärin kautta.
Tai Koulupsykologi, kuraattori?
Toisaalta, jos tuo ei näy koulussa eikä vaikuta opiskeluun... mutta ehkä kuitenkin voisivat auttaa. Soita sinne.
Ei kuulosta hyvältä. Rangaistukset ei auta. Puhe ei auta.
Minä laittaisin pienemmät tavoitteet ja kiittäisin kun onnistuu.
Tavoitteiden olisi hyvä olla sellaisia, että on mahdollista onnistua.
Miltä lapsestasi tuntuu, kun hän huijaa?
Tiedätkö miksi?
Ehkä olisi hyvä osoittaa oma voimattomuutensakin.. Että lapsella on valta omaan käyttäytymiseensä. Hän se loppuviimeksi ne valinnat tekee.
Ja kun tekee hyvän valinnan, niin kehu ja tee lapselle tietoiseksi, että hienoa. Miltä tuntuu? Minusta tuntuu tältä.
Ole ihminen omalle lapsellesi.
Ole itsellesi armollinen.
Edelleen voit aloittaa uudestaan. Ei se lapsi pilalla ole. Teillä on haaste. Hieno haaste.
Onhan isänsä
Mukana.
Puhu miehesi kanssa. Tarvitsette nyt kaiken tuen toisiltanne.
On tärkeää lapselle näyttää, että puhallettu yhteen hiileen ja, että lapsi on teille se tärkeä.
Kerro lapselle huolesi hänen käyttäytymisestään.
Joka päivä on hyvä puhua lapsen kanssa ja miehesi kanssa.
Ja pitäkää perhepalavereita.
Kyllä sinäkin voit lapselle näyttää, että välillä menet kohtuuttomuuksiin. Sinäkin opettelet. On tärkeää uskaltaa näyttää esimerkkiä.
Sulla alkaa olla Noi rangaistustien keinot vähissä.
Ota käyttöön porkkana.
Ole avoin lapsellesi. Kerro, että kokeillaan tämmöistä... ja tavoite on tämä... ja sinä lapseni, olet niin arvokas ja rakas ja tärkeä, että haluan ja haluamme isäsi kanssa löytää tähän hommaan ja tekemiseen hyvän, joka kantaa. Tämä tie ei nyt toimi. Nyt muutetaan kurssia. Me vanhemmat olemme tulleet tällaiseen tulokseen nyt.
Te vanhemmat siinä päätätte kurssin.
Toki se ei-sana on tärkeä silloin, kun homma ei toimi. Rajat tuo turvan.
Lasta ei tarvitse eikä pidä pelätä. Aikuisen vahvuus/jämäkkyys tuo turvan. Jämäkkäkin voi olla lempeä.
Hyvä resepti! :)
Ja toimii valtaosalla lapsista.
ODD-tapausten kanssa pitää vaan muistaa että tämä ”valitse taistelusi”-strategia ei toimi... :-/
Näiden kanssa vanhemman auktoriteetin pitää olla järkkymätön!