Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ensinnäkin perillä ei uhata olla vähemmän aikaa. Todetaan tosiasiana, että viivyttely johtaa siihen, että perillä oloon jää vähemmän aikaa. (Koska perillä ei olla minuuttiakaan kauemmin siksi, että lapsi on viivytellyt.)
Kyllä se sillä hetkellä on uhkaus. Asian toteutuu vasta tulevaisuudessa.
Vaikka lapsi lopulta asian toteuduttua katsoisikin sen ikäväksi (tämä ei ole mitenkään varmaa), niin sitä asiaa ei välttämättä hahmota siinä vaiheessa, kun se vasta odottaa toteutumistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä ehkä haluaisin tuoda esille sen, että en todellankaan ajattele, että vain täydellinen vanhempi on hyvä vanhempi. On parempi lapselle, että hän näkee vanhemman epätäydellisenä, niin hänen ei itsekään tarvitse kuvitella että vain täydellinen kelpaa. En siis tuomitse ketään esimerkiksi tunnekuohusta, huutamisesta, epäreiluudesta tai vastaavasta. Olennaista on se, pystyykö vanhempi korjaamaan välit lapseen rauhoituttuaan ja osaako hän ottaa vastuun omista teoistaan ja pyytää tarpeen tullen anteeksi.
- se pitkien viestien kirjoittaja
Onko sinulla kaikki hyvin? Mistä tarve päteä?
Tämä on keskustelufoorumi ja täällä on jokaisella lupa sanoa mielipiteensä ja kirjoittaa pitkiäkin tekstejä. Siksi viestisi on asiaton ja henkilöönkäyvä. Se, että kirjoittaa pitkiä, asiallisia ja perusteltuja mielipiteitä ei pitäisi olla syy esittää mainitsemiasi kysymyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tunteiden valtava korostaminen" on puolestaan sinun tulkintaasi. Yleensä ihmiset, varsinkaan lapset, eivät toimi irrallaan tunteistaan. Voi olla, että toisia tunteita on toisten alla "piilossa", mutta täysin tunteeton, faktapohjainen rationaalisuus toiminnassa on erittäin harvinaista sekä lapsilla että aikuisilla.
Lapsi ei ole tyhmä, eli kyllä se faktapohjainen rationaalisuus on melkein aina läsnä ainakin tietyllä tasolla.
Harva lapsi esimerkiksi kovin montaa kertaa peräkkäin polttaa itseään kuumaan nuotioon, koska yleensä oppii heti ensimmäisen kerran tuottamista kovista kivuista varomaan sitä. Rangaistuksella on sama rooli kuin esimerkiksi sillä itsensä polttamisella, vaikka siinä ikävä olo tuotetaankin "keinotekoisesti".
Vaikkapa se, että kokee jonkin "tunneyhteyden aikuiseen" tai sen "tunneyhteyden katkeamisen" olevan jotain mihin tulee suuresti kiinnittää huomiota ja tehdä isoja uhrauksia sen "tunneyhteyden" eteen, on merkki siitä, että on päädytty aivan sivuraiteelle kurinpitotyössä.
Niin, en ole tainnut missään väittää, että lapsilla ei olisi tilanteissa myös rationaalisuutta mukana. Mutta rationaalisuuden mukanaolo ei poista sitä, että tilanteessa on mukana myös tunteita. Vai pystytkö perustelemaan, että rationaalisuus ja tunteet sulkisivat toisensa jotenkin pois?
Ja voisitko perustella tuon viimeisen virkkeen. Millä perusteella tunneyhteys toiseen ihmiseen olisi niin merkityksetöntä kuin väität? Sinähän sanot, jos aikuinen kokee, että tunneyhteys tai sen katkeaminen on tärkeää ja isojen uhrausten (mitä tarkoitat "isoilla uhrauksilla"?) arvoista, se on merkki että on päädytty sivuraiteelle "kurinpitotyössä"? Millä perusteella se olisi merkki sivuraiteelle joutumisesta? Eli millä perusteella tunneyhteys ei kuulu "kurinpitotyöhön"? (Etenkin jos puhutaan vanhemmasta ja lapsesta niin kuin olen itse puhunut)
Ja toisekseen, millä perusteella erottelet "kurinpitotyön" muusta kasvattamisesta ja vuorovaikutuksesta? Jos lapsi nimittelee aikuista eikä lopeta, hän ilmaisee sillä jotain tunnetta. Jos tunnetta ei olisi mukana, hänen ei olisi loogista nimitellä, koska hän tietää, että siitä seuraa jotain ikävyyksiä. Tai jos tietää, että ei seuraa, hän kumminkin hakee teollaan jotain. Ei olisi loogista nimitellä aikuista ilman mitään motiivia. Vaikka motiivi olisi se, että hän haluaa osoittaa valtansa, sekin on itsessään jo iso motiivi.
Eli lyhyesti: Millä perusteella tunneyhteys ei kuulu "kurinpitoon"? Ja miten pystyt erottamaan "kurinpitotyön" muusta kasvattamisesta ja vuorovaikutuksesta?
Rationaalisuus ja tunteet voivat esiintyä samanaikaisesti. Se on itsestäänselvyys. Ne voivat myös sulkea toisensa pois, eli että rationaalisen perusteen vuoksi päättää olla välittämättä tunnetilasta tai tunnetilan vuoksi olla välittämättä rationaalisesta perustelusta. Tämäkin on itsestäänselvyys.
Mitä "tunneyhteyteen" tulee, niin voidaan varmasti miettiä sitäkin, että mitä kyseinen käsite ylipäätään tarkoittaa. Ei ole todellakaan mikään yleinen termi nimittäin. Tai että miksi se on hyvä tai huono asia jossain tilanteessa tai että millä perustein se saattaa eri tilanteissa joko muodostua tai katketa. Ja, että onko tunneyhteyksiä kenties eri asteisia tai eri laatuisia olemassa. Kysymyksiä, kysymyksiä...
En pitäisi kovinkaan selvänä, että tällaisen tunneyhteyden olemassaolo on jotenkin keskeistä kurinpidon onnistumiselle. Enkä siksi myöskään lähtisi tekemään merkittäviä rajoituksia sille, että millaisia kurinpitokeinoja voidaan käyttää sillä perusteella, että katsotaanko niiden olevan eduksi vai haitaksi tunneyhteyden muodostumiselle.
Kurinpitotyö on osa kasvattamista. Se voi esiintyä ja yleensä esiintyykin samanaikaisesti muullaisen kasvattamistyön kanssa.
Mitä nimittelyyn tulee, niin se on usein ihan vallankäyttöä, kuten myös itse toteat. Ei siis voida tehdä sitä tunnekasvatuskeskeistä johtopäätöstä, että nimittely loppuu jos lapsi opetetaan (tunnekasvattajien kielellä) "sanoittamaan tunteensa ja etsimään tunteeseen rakentava reagointitapa". Tuota mainintaasi ikävyyksistä en ihan ymmärrä. Miten lapselle voi koitua varsinaisia ikävyyksiä nimittelystä jos nimittely ei johda kuin keskusteluun?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ensinnäkin perillä ei uhata olla vähemmän aikaa. Todetaan tosiasiana, että viivyttely johtaa siihen, että perillä oloon jää vähemmän aikaa. (Koska perillä ei olla minuuttiakaan kauemmin siksi, että lapsi on viivytellyt.)
Kyllä se sillä hetkellä on uhkaus. Asian toteutuu vasta tulevaisuudessa.
Vaikka lapsi lopulta asian toteuduttua katsoisikin sen ikäväksi (tämä ei ole mitenkään varmaa), niin sitä asiaa ei välttämättä hahmota siinä vaiheessa, kun se vasta odottaa toteutumistaan.
Kirjoitit näin: "perillä uhataan olevan vähemmän aikaa." Kirjoittamasi voi tulkita siten, että esimerkissä vanhempi uhkaisi että me ollaan perillä vähemmän aikaa (kuin piti). Et siis ilmeisesti tarkoittanut sitä niin.
Anyway, jos totean tosiasian: meillä on perillä viiteen asti leikkiaikaa ja nyt sitä meidän leikkiaikaa kuluu tähän viivyttelyyn, se on yhtä vähän uhkaus kuin jos ilmastotieteilijä sanoo, että maapallon lämpötila nousee vuoteen 2100 mennessä x astetta. Se on toteamus siitä, mitä tapahtuu. Lapsi oppii pikkuhiljaa hahmottaman asian juuri noiden loogisten seurausten kautta. Ihan pienille, jotka eivät vielä ymmärrä puhetta, tämä toteamus ei tehoa, mutta 3-4-vuotiaista alkaen erittäin hyvin.
Jos se ei ole lapselle ongelma, voidaan kysyä, täytyykö sen olla vanhemmalle ongelma. Toimiva perhe -nimisessä menetelmässä on keskeistä määritellä kenen ongelmasta on kyse. Hyvin tyypillinen esimerkki omassa perheessäni on se, että lapsi viivyttelee matkalla päiväkodista kotiin. Meillä on leikkiaikaa viiteen asti, sitten alan laittaa ruokaa. Kerron lapselle, että meidän leikkiaika kuluu tähän kävelyyn. Jos lapsi haluaa leikkimään, hän yleensä lopettaa viivyttelyn. Mutta jos lapsi ei haluakaan leikkimään (ja nyt tulee tärkeä kohta), onko sen pakko olla automaattisesti ongelma MINULLE, jos käytämme enemmän aikaa kotimatkaan. Siellä on lapsen näkökulmasta paljon kiinnostavaa katseltavaa, ja kun pysähdyn kuuntelemaan näitä hänen juttujaan, saan kuulla samalla asioita hänen päiväkotipäivästään, ajatuksistaan, tunteistaan - lyhyesti sanottuna lapsesta itsestään.
Tämä oli itsellenikin pieni vallankumous, kun tajusin, että asiat voi ajatella toisella tavalla. Perinteinen suomalainen kasvatus, jonka itsekin olen saanut, kasvattaa jäykkään ajatteluun, jossa asioita tehdään vain siksi että "pitää". Esimerkiksi "pitää" kiirehtiä kotiin päiväkodista, mahdollisimman nopeasti ja lyhintä reittiä.
No, tietysti tämä viivyttely voi olla minulle ongelma. Mulla on esimerkiksi jokin tärkeä asia hoidettavana tai minua palelee. Silloin voin kertoa lapselleni, mitä tämä loogisesti aiheuttaa. "Minua palelee, joten haluan että mennään nopeasti kotiin lämpimään. Jos me ei mennä nopeasti, niin en voi leikkiä sun kanssa legoilla kylmällä lattialla, vaan mun pitää mennä sänkyyn peiton alle." Jo päiväkoti-ikäinen ymmärtää tämän. Voi olla että ymmärtää vaillinaisesti, mutta kun hänelle toistuvasti kertoo ja perustelee, mitä tapahtuu ja miksi, hän alkaa SISÄISTÄÄ sen, mitä seurauksia hänen toiminnallaan voi olla muille ihmisille. Voitko perustella miksi olisi loogisempaa sanoa, että "mennään koska minä olen aikuinen ja määrään niin"?
Minä en väitä, että lapsi tottelee joka kerta tällä menetelmällä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, voi olla, että pakkokeinoja joutuu käyttämään. Niitä ei vain ole tarpeen käyttää aikuisen ylivallan vahvistamiseen. Jos pyrkii vain siihen, että lapsi tottelee aikuisen ylivaltaa, ei synny luottamuksellista suhdetta, joka on aidon auktoriteetin perusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ensinnäkin perillä ei uhata olla vähemmän aikaa. Todetaan tosiasiana, että viivyttely johtaa siihen, että perillä oloon jää vähemmän aikaa. (Koska perillä ei olla minuuttiakaan kauemmin siksi, että lapsi on viivytellyt.)
Kyllä se sillä hetkellä on uhkaus. Asian toteutuu vasta tulevaisuudessa.
Vaikka lapsi lopulta asian toteuduttua katsoisikin sen ikäväksi (tämä ei ole mitenkään varmaa), niin sitä asiaa ei välttämättä hahmota siinä vaiheessa, kun se vasta odottaa toteutumistaan.
Kirjoitit näin: "perillä uhataan olevan vähemmän aikaa." Kirjoittamasi voi tulkita siten, että esimerkissä vanhempi uhkaisi että me ollaan perillä vähemmän aikaa (kuin piti). Et siis ilmeisesti tarkoittanut sitä niin.
Anyway, jos totean tosiasian: meillä on perillä viiteen asti leikkiaikaa ja nyt sitä meidän leikkiaikaa kuluu tähän viivyttelyyn, se on yhtä vähän uhkaus kuin jos ilmastotieteilijä sanoo, että maapallon lämpötila nousee vuoteen 2100 mennessä x astetta. Se on toteamus siitä, mitä tapahtuu. Lapsi oppii pikkuhiljaa hahmottaman asian juuri noiden loogisten seurausten kautta. Ihan pienille, jotka eivät vielä ymmärrä puhetta, tämä toteamus ei tehoa, mutta 3-4-vuotiaista alkaen erittäin hyvin.
Jos se ei ole lapselle ongelma, voidaan kysyä, täytyykö sen olla vanhemmalle ongelma. Toimiva perhe -nimisessä menetelmässä on keskeistä määritellä kenen ongelmasta on kyse. Hyvin tyypillinen esimerkki omassa perheessäni on se, että lapsi viivyttelee matkalla päiväkodista kotiin. Meillä on leikkiaikaa viiteen asti, sitten alan laittaa ruokaa. Kerron lapselle, että meidän leikkiaika kuluu tähän kävelyyn. Jos lapsi haluaa leikkimään, hän yleensä lopettaa viivyttelyn. Mutta jos lapsi ei haluakaan leikkimään (ja nyt tulee tärkeä kohta), onko sen pakko olla automaattisesti ongelma MINULLE, jos käytämme enemmän aikaa kotimatkaan. Siellä on lapsen näkökulmasta paljon kiinnostavaa katseltavaa, ja kun pysähdyn kuuntelemaan näitä hänen juttujaan, saan kuulla samalla asioita hänen päiväkotipäivästään, ajatuksistaan, tunteistaan - lyhyesti sanottuna lapsesta itsestään.
Tämä oli itsellenikin pieni vallankumous, kun tajusin, että asiat voi ajatella toisella tavalla. Perinteinen suomalainen kasvatus, jonka itsekin olen saanut, kasvattaa jäykkään ajatteluun, jossa asioita tehdään vain siksi että "pitää". Esimerkiksi "pitää" kiirehtiä kotiin päiväkodista, mahdollisimman nopeasti ja lyhintä reittiä.
No, tietysti tämä viivyttely voi olla minulle ongelma. Mulla on esimerkiksi jokin tärkeä asia hoidettavana tai minua palelee. Silloin voin kertoa lapselleni, mitä tämä loogisesti aiheuttaa. "Minua palelee, joten haluan että mennään nopeasti kotiin lämpimään. Jos me ei mennä nopeasti, niin en voi leikkiä sun kanssa legoilla kylmällä lattialla, vaan mun pitää mennä sänkyyn peiton alle." Jo päiväkoti-ikäinen ymmärtää tämän. Voi olla että ymmärtää vaillinaisesti, mutta kun hänelle toistuvasti kertoo ja perustelee, mitä tapahtuu ja miksi, hän alkaa SISÄISTÄÄ sen, mitä seurauksia hänen toiminnallaan voi olla muille ihmisille. Voitko perustella miksi olisi loogisempaa sanoa, että "mennään koska minä olen aikuinen ja määrään niin"?
Minä en väitä, että lapsi tottelee joka kerta tällä menetelmällä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, voi olla, että pakkokeinoja joutuu käyttämään. Niitä ei vain ole tarpeen käyttää aikuisen ylivallan vahvistamiseen. Jos pyrkii vain siihen, että lapsi tottelee aikuisen ylivaltaa, ei synny luottamuksellista suhdetta, joka on aidon auktoriteetin perusta.
Totta kai lapselle kannattaa mahdollisuuksien mukaan perustella asioita, mm. jotta hän voi oppia syy- ja seuraussuhteita. Mutta ei kannata odottaa valtavia siitä, että lapsi ymmärtää tai hyväksyy perustelun tai päättää reagoida perusteluun aikuisen näkökulmasta loogisella tavalla. Ei edes lukuisten toistojen jälkeen. Siksi tarvitaan myös sitä vahvaa ylivaltaa usein, jotta asiat saadaan sujumaan käytännössä.
Mitä päiväkotikävelyihin tulee, niin suurimmat ongelmat yleensä ilmenevät matkalla sinne, jolloin lapsi ei millään ehdolla halua päiväkotiin (vaikka tosiasiassa tykkääkin päiväkodista sitten, kun hänet on sinne jätetty). Tämä usein aiheuttaa akuuttia tarvetta kantaa lasta tai pakottaa lapsi rattaisiin. Toisaalta on myös pidettävä mielessä se mahdollisuus, että lapsi saattaa ainakin ajoittain teeskennellä vastahakoisuutta, jotta häntä kannettaisiin tai työnnettäisiin rattaissa eikä siis tarvitsisi kävellä itse. Mahdollinen voikukkien ihmettely yms. toiminta paluumatkalla on toki söpöä ja usein hyvää yhdessäoloa lapsen kanssa, mutta harvoin siihen on mahdollisuutta johtuen siitä, että lapsi ei rajattomasti voi sanella perheen tekemisiä ja aikatauluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Viimeisimmät kommenttisi riittävät kertomaan, että sinun kanssasi on turha jatkaa, koska väitteidesi perusteet ovat tasoa mutu. Esimerkinomaisesti: “yksinkertaisin määritelmä keskustelulle” kertoo aika paljon. Samoin “en pitäisi kovin selvänä”, “ei ole todellakaan mikään yleinen termi”. Lisäksi tuo perustelusi rationaalisuudesta ja tunteista on epälooginen, koska “olla välittämättä” ei tarkoita sitä, etteikö toinen olisi kuitenkin olemassa lapsen mielessä. Pakkokeinoista puhuttaessa et taida huomioida, että ei se rangaistu lapsikaan tottele sataprosenttisesti sitten kun se tosipaikka tulee.
Sinulle tuntuu olevan tärkeintä aikuisen ylivalta lapseen, koska puhut jatkuvasti kurinpidon onnistumisesta ja tottelemisesta. Ylivalta päättyy kuitenkin (ainakin lain silmissä) viimeistään sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Sitten voidaan katsoa, miten valmis kunkin kasvattama lapsi on aikuisuuteen.
Tämä keskustelu alkaa vaatia jo sen verran ammatillista otetta, etten aio käyttää siihen enää vapaa-aikaani. Sen sijaan suosittelen muutamia lähteitä, joissa kirjoittajalla on ollut tilaa ilmaista itseään perusteellisemmin kuin av-keskustelijalla on mahdollisuus (lisäksi he saavat siitä korvauksen).
Edellinen viesti lipsahti ennen aikojaan ja palsta menikin sitten kiinni. Tuossa oli siis kirjallisuutta, jota olen itse kokenut hyödylliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Tuo otsikko "Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan" kuvaa aika hyvin sitä, mikä useimpien tällaisten kasvatusoppaiden idea on. Yleensä kirjailija on jonkin tietyn kasvatusaatteen elähdyttämä (saattaa jopa olla itse sen aatteen keksijä) ja kirja on hänelle keino markkinoida sitä aatetta. Kyseinen kasvatusaate pyritään esittämään kokonaisratkaisuna joko kasvatukseen yleensä tai ainakin johonkin sen osa-alueeseen, ja siitä mikä on "perinteinen kasvatuslinja" kuten myös kilpailevista kasvatusaatteista annetaan tahallisen karikatyyrimäinen kuva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Tuo otsikko "Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan" kuvaa aika hyvin sitä, mikä useimpien tällaisten kasvatusoppaiden idea on. Yleensä kirjailija on jonkin tietyn kasvatusaatteen elähdyttämä (saattaa jopa olla itse sen aatteen keksijä) ja kirja on hänelle keino markkinoida sitä aatetta. Kyseinen kasvatusaate pyritään esittämään kokonaisratkaisuna joko kasvatukseen yleensä tai ainakin johonkin sen osa-alueeseen, ja siitä mikä on "perinteinen kasvatuslinja" kuten myös kilpailevista kasvatusaatteista annetaan tahallisen karikatyyrimäinen kuva.
Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen, siksi kannattaakin mieluummin lukea kirjoja kuin kirja. Harva kirjailija (tai yleensäkään henkilö joka jakaa neuvojaan tms) kai edes nykyään olettaa että sitä pitäisi noudattaa kirjaimellisesti ja pilkulleen. Niin kasvatusasioissa kuin vaikka kirjojen lukemisessa kannattaa tulla viime vuosituhannen alusta nykypäivään, tietoa saa sieltä täältä mutta se pitää itse soveltaa omaan elämäänsä sopivaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Viimeisimmät kommenttisi riittävät kertomaan, että sinun kanssasi on turha jatkaa, koska väitteidesi perusteet ovat tasoa mutu. Esimerkinomaisesti: “yksinkertaisin määritelmä keskustelulle” kertoo aika paljon. Samoin “en pitäisi kovin selvänä”, “ei ole todellakaan mikään yleinen termi”. Lisäksi tuo perustelusi rationaalisuudesta ja tunteista on epälooginen, koska “olla välittämättä” ei tarkoita sitä, etteikö toinen olisi kuitenkin olemassa lapsen mielessä. Pakkokeinoista puhuttaessa et taida huomioida, että ei se rangaistu lapsikaan tottele sataprosenttisesti sitten kun se tosipaikka tulee.
Sinulle tuntuu olevan tärkeintä aikuisen ylivalta lapseen, koska puhut jatkuvasti kurinpidon onnistumisesta ja tottelemisesta. Ylivalta päättyy kuitenkin (ainakin lain silmissä) viimeistään sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Sitten voidaan katsoa, miten valmis kunkin kasvattama lapsi on aikuisuuteen.
Tämä keskustelu alkaa vaatia jo sen verran ammatillista otetta, etten aio käyttää siihen enää vapaa-aikaani. Sen sijaan suosittelen muutamia lähteitä, joissa kirjoittajalla on ollut tilaa ilmaista itseään perusteellisemmin kuin av-keskustelijalla on mahdollisuus (lisäksi he saavat siitä korvauksen).
Edellinen viesti lipsahti ennen aikojaan ja palsta menikin sitten kiinni. Tuossa oli siis kirjallisuutta, jota olen itse kokenut hyödylliseksi.
Jos käytännön kokemus ja jokin teoria ovat ristiriidassa, niin itse tapaan luottaa käytännön kokemukseen.
Tietenkään rangaistus ei ole mikään 100% takuu sille, että lapsi tottelee. Niin kuin ei mikään muukaan kasvatuskeino ole sitä. Mutta usein rangaistus tai sen uhka kuitenkin lisää tottelun todennäköisyyttä merkittävästi verrattuna siihen, että esimerkiksi vain keskusteltaisiin lapsen kanssa.
Kurinpidon idea on saada ihminen tottelemaan sääntöjä ja auktoriteettien määräyksiä. Tässä ketjussa on puhuttu kurinpidosta, joten on luonnollista, että se näissä viesteissä painottuu. Tietenkään tarkoitus ei ole se, että lasta jotenkin epäterveesti alistettaisiin (siihen viitannet tuolla 18 vuoden iästä puhumisella) vaan sääntöjen ja määräysten on oltava perustellut ja kohtuulliset. Mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä enemmän omaa harkintavaltaa hänelle voidaan antaa.
Ammatillisuuteen viittaamalla ilmeisesti tarkoitat, että sinun linjasi näissä asioissa sisältyisi jotenkin siihen, että joku on ammatillinen. Mitä itse olen huomannut, niin kasvatusammattilaisilla on näistä kurinpitoasioista kuitenkin hyvin monenlaisia käsityksiä. Yleisintä tuntuu olevan se, että lapsilta nimenomaan vaaditaan ja edellytetään sangen tarkkaa tottelevaisuutta esimerkiksi päivähoidossa, koulussa ja iltapäiväkerhossa. Mikä on luonnollista, koska muuten niin sanotusti pakka hajoaa kasaan siinä toiminnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Tuo otsikko "Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan" kuvaa aika hyvin sitä, mikä useimpien tällaisten kasvatusoppaiden idea on. Yleensä kirjailija on jonkin tietyn kasvatusaatteen elähdyttämä (saattaa jopa olla itse sen aatteen keksijä) ja kirja on hänelle keino markkinoida sitä aatetta. Kyseinen kasvatusaate pyritään esittämään kokonaisratkaisuna joko kasvatukseen yleensä tai ainakin johonkin sen osa-alueeseen, ja siitä mikä on "perinteinen kasvatuslinja" kuten myös kilpailevista kasvatusaatteista annetaan tahallisen karikatyyrimäinen kuva.
Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen, siksi kannattaakin mieluummin lukea kirjoja kuin kirja. Harva kirjailija (tai yleensäkään henkilö joka jakaa neuvojaan tms) kai edes nykyään olettaa että sitä pitäisi noudattaa kirjaimellisesti ja pilkulleen. Niin kasvatusasioissa kuin vaikka kirjojen lukemisessa kannattaa tulla viime vuosituhannen alusta nykypäivään, tietoa saa sieltä täältä mutta se pitää itse soveltaa omaan elämäänsä sopivaksi.
Tuota kyseistä kirjallisuuden genreä tulisi lukea aivan laidasta laitaan ja suuri määrä, jotta olisi mahdollisuus saada edes kutakuinkin tasapuolinen kuva asioista. Monikaan ei sellaiseen luku-urakkaan ymmärrettävästi rupea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Tuo otsikko "Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan" kuvaa aika hyvin sitä, mikä useimpien tällaisten kasvatusoppaiden idea on. Yleensä kirjailija on jonkin tietyn kasvatusaatteen elähdyttämä (saattaa jopa olla itse sen aatteen keksijä) ja kirja on hänelle keino markkinoida sitä aatetta. Kyseinen kasvatusaate pyritään esittämään kokonaisratkaisuna joko kasvatukseen yleensä tai ainakin johonkin sen osa-alueeseen, ja siitä mikä on "perinteinen kasvatuslinja" kuten myös kilpailevista kasvatusaatteista annetaan tahallisen karikatyyrimäinen kuva.
Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen, siksi kannattaakin mieluummin lukea kirjoja kuin kirja. Harva kirjailija (tai yleensäkään henkilö joka jakaa neuvojaan tms) kai edes nykyään olettaa että sitä pitäisi noudattaa kirjaimellisesti ja pilkulleen. Niin kasvatusasioissa kuin vaikka kirjojen lukemisessa kannattaa tulla viime vuosituhannen alusta nykypäivään, tietoa saa sieltä täältä mutta se pitää itse soveltaa omaan elämäänsä sopivaksi.
Tuota kyseistä kirjallisuuden genreä tulisi lukea aivan laidasta laitaan ja suuri määrä, jotta olisi mahdollisuus saada edes kutakuinkin tasapuolinen kuva asioista. Monikaan ei sellaiseen luku-urakkaan ymmärrettävästi rupea.
Ei sitä kaikesta tarvitse kaikkea tietää ja nykypäivänä se olisi mahdottomuuskin. Onnistui ehkä joiltakin vielä 1900-luvun alussa mutta ei enää. Aina voi oppia sieltä täältä ja soveltaa sitä mikä tuntuu sopivalta ja toimivammalta omassa tilanteessa. Täydellistä lastenkasvatusta tms. Ei ole. Arvosanoja kirjojen lukemisesta ei jaeta. Pikemmin arviointina toimii se että siitä kasvatuksesta on suoriutunut niin että lapsista kasvaa aikuisia jotka selviävät nyt ja tulevaisuuden yhteiskunnassa. Kaikkea vastustava ja kaikkea uhmaava selviää siitä ainakin hyvin heikosti jos selviää ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Viimeisimmät kommenttisi riittävät kertomaan, että sinun kanssasi on turha jatkaa, koska väitteidesi perusteet ovat tasoa mutu. Esimerkinomaisesti: “yksinkertaisin määritelmä keskustelulle” kertoo aika paljon. Samoin “en pitäisi kovin selvänä”, “ei ole todellakaan mikään yleinen termi”. Lisäksi tuo perustelusi rationaalisuudesta ja tunteista on epälooginen, koska “olla välittämättä” ei tarkoita sitä, etteikö toinen olisi kuitenkin olemassa lapsen mielessä. Pakkokeinoista puhuttaessa et taida huomioida, että ei se rangaistu lapsikaan tottele sataprosenttisesti sitten kun se tosipaikka tulee.
Sinulle tuntuu olevan tärkeintä aikuisen ylivalta lapseen, koska puhut jatkuvasti kurinpidon onnistumisesta ja tottelemisesta. Ylivalta päättyy kuitenkin (ainakin lain silmissä) viimeistään sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Sitten voidaan katsoa, miten valmis kunkin kasvattama lapsi on aikuisuuteen.
Tämä keskustelu alkaa vaatia jo sen verran ammatillista otetta, etten aio käyttää siihen enää vapaa-aikaani. Sen sijaan suosittelen muutamia lähteitä, joissa kirjoittajalla on ollut tilaa ilmaista itseään perusteellisemmin kuin av-keskustelijalla on mahdollisuus (lisäksi he saavat siitä korvauksen).
Edellinen viesti lipsahti ennen aikojaan ja palsta menikin sitten kiinni. Tuossa oli siis kirjallisuutta, jota olen itse kokenut hyödylliseksi.Jos käytännön kokemus ja jokin teoria ovat ristiriidassa, niin itse tapaan luottaa käytännön kokemukseen.
Tietenkään rangaistus ei ole mikään 100% takuu sille, että lapsi tottelee. Niin kuin ei mikään muukaan kasvatuskeino ole sitä. Mutta usein rangaistus tai sen uhka kuitenkin lisää tottelun todennäköisyyttä merkittävästi verrattuna siihen, että esimerkiksi vain keskusteltaisiin lapsen kanssa.
Kurinpidon idea on saada ihminen tottelemaan sääntöjä ja auktoriteettien määräyksiä. Tässä ketjussa on puhuttu kurinpidosta, joten on luonnollista, että se näissä viesteissä painottuu. Tietenkään tarkoitus ei ole se, että lasta jotenkin epäterveesti alistettaisiin (siihen viitannet tuolla 18 vuoden iästä puhumisella) vaan sääntöjen ja määräysten on oltava perustellut ja kohtuulliset. Mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä enemmän omaa harkintavaltaa hänelle voidaan antaa.
Ammatillisuuteen viittaamalla ilmeisesti tarkoitat, että sinun linjasi näissä asioissa sisältyisi jotenkin siihen, että joku on ammatillinen. Mitä itse olen huomannut, niin kasvatusammattilaisilla on näistä kurinpitoasioista kuitenkin hyvin monenlaisia käsityksiä. Yleisintä tuntuu olevan se, että lapsilta nimenomaan vaaditaan ja edellytetään sangen tarkkaa tottelevaisuutta esimerkiksi päivähoidossa, koulussa ja iltapäiväkerhossa. Mikä on luonnollista, koska muuten niin sanotusti pakka hajoaa kasaan siinä toiminnassa.
Selvennykseksi: kasvatuslinjaukseeni ei sisälly missään nimessä oletusta (saati sitten edellytystä) "jonkun" ammattilaisuudesta. Viittasin vain ja ainoastaan tähän keskusteluun. Kun pitkä perustelu siitä, miksi keskustelu on muutakin kuin mielipiteen vaihtoa, kuitataan käyttämällä käsitettä "yksinkertaisin määritelmä", keskustelun jatkaminen alkaa tuntua lähinnä siltä työltä mitä ammattilaiset tekevät perustellessaan, miksi jotkut asiat eivät ole yksinkertaisia. - Ja tämänkin joudun sinulle tässä rautalangasta vääntämään.
Yksi motiivini tässä keskustelussa pysymiseen on ollut aito kiinnostus siihen, pystyistikö tuomaan jonkun aidosti uuden näkökulman tai perustelun rangaistusten käyttämiseen kasvattamisessa. Nyt kun on selvää, että näin ei käy, keskustelu loppuu osaltani tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ja mikä tärkeintä, keskustelu on paljon muutakin kuin mielipiteiden vaihtoa. Siihen voi kuulua mm. tosiasioiden läpikäyntiä, omien tunteiden sanoittamista, toisen tunteiden sanoittamista (kuunnellen, ei sanellen), omien motiivien kertomista, toisten motiivien kysymistä, eri näkökulmien toteamista, eri näkökulmien kunnioittamista, ja asioista sopimista. Voit kuitata nämä asiat semantiikkana, mutta jos perehdyt yhteenkään sosiaalipsykologian teokseen, huomaat että keskustelu mukaan lukien nämä asiat sisältää paljon enemmän kuin "mielipiteen vaihtoa".
Jos asia on tärkeä, aikaa löytyy keskusteluun joko sillä hetkellä tai myöhemmin. On totta, että niissä tilanteissa, joissa vaikka pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa tai on käsillä vaaratilanne tms., voidaan käyttää pakkoa, mikä on pienen lapsen kohdalla helpompaa kuin isomman. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näissäkään tilanteissa välttämätöntä rangaista lasta "kostoksi", vai riittääkö pakkokeinojen käyttäminen painostamiseksi ja loogisen syy-seuraussuhteen ymmärtämisen tuottajaksi.
- edellisten kirjoittaja
Mielipiteiden vaihto on se yksinkertaisin määritelmä keskustelulle.
Rangaistus ei ole käsitteenä ja sisällöltään läheskään sama asia kuin kosto.
Pakkokeinoja taas ei voi aina käyttää. Jos nyt vaikka palataan tähän nimittelyasiaan, niin teoriassa mahdollisia pakkokeinoja sen (tilapäiseksi) estämiseksi voisivat olla lähinnä suukapula, nimittelijän eristäminen joko etäisyyden tai ääntä pitävän esteen avulla tai nukutuslääkkeen anto. Aika käyttökelvottomia pakkokeinoja nämä.
Raisa Cacciatoren Kiukkukirja (löytyy googlaamalla pdf-tiedostona, joten voit lukea sen vaikka heti.)
Janna Rantalan kaikki kirjat
Väestöliiton nettisivut (siellä puhutaan ymmärrettävällä kielellä tunneyhteydestä, jos se oli sinulle vieras käsite)
Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan
Riikka Riihosen Kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus.
Thomas Gordonin Toimiva perhe (on tylsää luettavaa, mutta hyviä tiivistelmiä löytyy netistä)
Viimeisimmät kommenttisi riittävät kertomaan, että sinun kanssasi on turha jatkaa, koska väitteidesi perusteet ovat tasoa mutu. Esimerkinomaisesti: “yksinkertaisin määritelmä keskustelulle” kertoo aika paljon. Samoin “en pitäisi kovin selvänä”, “ei ole todellakaan mikään yleinen termi”. Lisäksi tuo perustelusi rationaalisuudesta ja tunteista on epälooginen, koska “olla välittämättä” ei tarkoita sitä, etteikö toinen olisi kuitenkin olemassa lapsen mielessä. Pakkokeinoista puhuttaessa et taida huomioida, että ei se rangaistu lapsikaan tottele sataprosenttisesti sitten kun se tosipaikka tulee.
Sinulle tuntuu olevan tärkeintä aikuisen ylivalta lapseen, koska puhut jatkuvasti kurinpidon onnistumisesta ja tottelemisesta. Ylivalta päättyy kuitenkin (ainakin lain silmissä) viimeistään sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Sitten voidaan katsoa, miten valmis kunkin kasvattama lapsi on aikuisuuteen.
Tämä keskustelu alkaa vaatia jo sen verran ammatillista otetta, etten aio käyttää siihen enää vapaa-aikaani. Sen sijaan suosittelen muutamia lähteitä, joissa kirjoittajalla on ollut tilaa ilmaista itseään perusteellisemmin kuin av-keskustelijalla on mahdollisuus (lisäksi he saavat siitä korvauksen).
Edellinen viesti lipsahti ennen aikojaan ja palsta menikin sitten kiinni. Tuossa oli siis kirjallisuutta, jota olen itse kokenut hyödylliseksi.Jos käytännön kokemus ja jokin teoria ovat ristiriidassa, niin itse tapaan luottaa käytännön kokemukseen.
Tietenkään rangaistus ei ole mikään 100% takuu sille, että lapsi tottelee. Niin kuin ei mikään muukaan kasvatuskeino ole sitä. Mutta usein rangaistus tai sen uhka kuitenkin lisää tottelun todennäköisyyttä merkittävästi verrattuna siihen, että esimerkiksi vain keskusteltaisiin lapsen kanssa.
Kurinpidon idea on saada ihminen tottelemaan sääntöjä ja auktoriteettien määräyksiä. Tässä ketjussa on puhuttu kurinpidosta, joten on luonnollista, että se näissä viesteissä painottuu. Tietenkään tarkoitus ei ole se, että lasta jotenkin epäterveesti alistettaisiin (siihen viitannet tuolla 18 vuoden iästä puhumisella) vaan sääntöjen ja määräysten on oltava perustellut ja kohtuulliset. Mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä enemmän omaa harkintavaltaa hänelle voidaan antaa.
Ammatillisuuteen viittaamalla ilmeisesti tarkoitat, että sinun linjasi näissä asioissa sisältyisi jotenkin siihen, että joku on ammatillinen. Mitä itse olen huomannut, niin kasvatusammattilaisilla on näistä kurinpitoasioista kuitenkin hyvin monenlaisia käsityksiä. Yleisintä tuntuu olevan se, että lapsilta nimenomaan vaaditaan ja edellytetään sangen tarkkaa tottelevaisuutta esimerkiksi päivähoidossa, koulussa ja iltapäiväkerhossa. Mikä on luonnollista, koska muuten niin sanotusti pakka hajoaa kasaan siinä toiminnassa.
Selvennykseksi: kasvatuslinjaukseeni ei sisälly missään nimessä oletusta (saati sitten edellytystä) "jonkun" ammattilaisuudesta. Viittasin vain ja ainoastaan tähän keskusteluun. Kun pitkä perustelu siitä, miksi keskustelu on muutakin kuin mielipiteen vaihtoa, kuitataan käyttämällä käsitettä "yksinkertaisin määritelmä", keskustelun jatkaminen alkaa tuntua lähinnä siltä työltä mitä ammattilaiset tekevät perustellessaan, miksi jotkut asiat eivät ole yksinkertaisia. - Ja tämänkin joudun sinulle tässä rautalangasta vääntämään.
Yksi motiivini tässä keskustelussa pysymiseen on ollut aito kiinnostus siihen, pystyistikö tuomaan jonkun aidosti uuden näkökulman tai perustelun rangaistusten käyttämiseen kasvattamisessa. Nyt kun on selvää, että näin ei käy, keskustelu loppuu osaltani tähän.
Vastavuoroisesti voisin todeta, että eipä sinulta ole tullut vastausta siihen peruskysymykseen, että mitä tehdään jos lapsi ei vaan halua toimia sen mukaisesti mitä on keskusteltu. Sen sijaan tarjoat semantiikkaa siitä, että mitä eri keskustelunaiheita keskusteluun voi sisältyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voivoi. Kai otit yhteyttä päiväkodin johtajaan tai häntä ylempään henkilöön? Ei sitä Jesseä voi siltikään pahoinpidellä, vaikka sinua kuinka harmittaisi.
No mitähän se johtaja pystyy asialle tekemään, kun ei tilanteessa ollut hoitajakaan mitään voinut? :D
No tässähän tämä koko dilemma ja villakoiran ydin...
Päivittäin ikätovereitaan muksiva ja tönivä Jesse saa rauhassa jatkaa ympäristönsä terrorisointia, koska kukaan aikuisista ei voi puuttua, koska ne Jessen ihmisoikeudet...
Tunnustan olevani tuon ODD-jankkaajan kanssa siinä mielessä hengen heimolainen, että mielestäni aikuisilla pitäisi olla myös pelkkää puhuttelua ja torumista kovempia keinoja käytettävissään, näille tapauksille jotka ei puhetta usko...
Niin ajattelet siihen suuntaan että pitäisi etsiä Jessen murtumispiste niin aggressio loppuisi? Eikö? No rangaistaanko Jesseä pistämällä "koirankoppiin" niin kuin ennen tehtiin? Mutta entä jos aggressiivisuus jatkuu?
Lasten aggressiivisuus ei ole yksinkertainen ja yksiselitteinen asia, johon on olemassa helppo ratkaisu (rankaiseminen). Esimerkiksi pureminen on yleistä tietynikäisillä eikä välttämättä kerro syvemmistä ongelmista. Kielletään tiukasti ja säännönmukaisesti ja annetaan apuvälineeksi silikoninen purukoru. Osalla ongelma ratkeaa näin. Osalla pureminen jatkuu ja käyttäytymiseen liittyy muutakin aggressiivisuutta ja levottomuutta.
Tällöin voi olla kyse esimerkiksi vuorovaikutussuhteet ongelmista, aistisäätelyn häiriöistä, autisminkirjon piirteistä jne. Auttaako näihin rankaisu? Ei. Vuorovaikutuksen muuttaminen, tunnekasvatus, toimintaterapia, apuvälineet, joissain tapauksissa lääkitys auttavat. Kasvatuksessa käytetään myös loogisia ja kohtuullisia seurauksia.
Monet näistä asioista vaativat resursseja (aikuisia) eli rahaa. Eli loppujen lopuksi nämä asiat ovat arvovalintoja. Päiväkotiin riittäisi kurinpitäjäksi yksi aikuinen, jos hän saisi käyttää risua apunaan. Mutta onko se yhteiskuntamme arvojen mukaista? Taivaan kiitos, ei ole.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, että uskotaanko lasten kurittomuuden johtuvan vain siitä, että lapsilla on ongelmia vaiko myös siitä, että lapsi voi olla ilkeä ja itsekäs. Niissä maissa joissa uskotaan jälkimmäiseen käytetään risua ym. rangaistuksia. Pohjoismaissa hyvinvointivaltioissa sen sijaan vannotaan tunnekasvatuksen, opetuksen ja erityislasten terapian ja lääkityksen nimiin.
Minun alkoholistiäitini uskoi, että me lapset olemme itsekkäitä ja ilkeitä. Oikeasti oireilimme äitini alkoholismin takia. Veljeäni mm. seisotettiin pakkasella ulkona ilman kenkiä ja ulkovaatteita, sai myös risusta jne. Nämä päästään vinksallaan olevat vanhemmat ja aikuiset keksii kyllä syitä lapsesta johtuen oli tilanne mikä vaan,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voivoi. Kai otit yhteyttä päiväkodin johtajaan tai häntä ylempään henkilöön? Ei sitä Jesseä voi siltikään pahoinpidellä, vaikka sinua kuinka harmittaisi.
No mitähän se johtaja pystyy asialle tekemään, kun ei tilanteessa ollut hoitajakaan mitään voinut? :D
No tässähän tämä koko dilemma ja villakoiran ydin...
Päivittäin ikätovereitaan muksiva ja tönivä Jesse saa rauhassa jatkaa ympäristönsä terrorisointia, koska kukaan aikuisista ei voi puuttua, koska ne Jessen ihmisoikeudet...
Tunnustan olevani tuon ODD-jankkaajan kanssa siinä mielessä hengen heimolainen, että mielestäni aikuisilla pitäisi olla myös pelkkää puhuttelua ja torumista kovempia keinoja käytettävissään, näille tapauksille jotka ei puhetta usko...
Niin ajattelet siihen suuntaan että pitäisi etsiä Jessen murtumispiste niin aggressio loppuisi? Eikö? No rangaistaanko Jesseä pistämällä "koirankoppiin" niin kuin ennen tehtiin? Mutta entä jos aggressiivisuus jatkuu?
Lasten aggressiivisuus ei ole yksinkertainen ja yksiselitteinen asia, johon on olemassa helppo ratkaisu (rankaiseminen). Esimerkiksi pureminen on yleistä tietynikäisillä eikä välttämättä kerro syvemmistä ongelmista. Kielletään tiukasti ja säännönmukaisesti ja annetaan apuvälineeksi silikoninen purukoru. Osalla ongelma ratkeaa näin. Osalla pureminen jatkuu ja käyttäytymiseen liittyy muutakin aggressiivisuutta ja levottomuutta.
Tällöin voi olla kyse esimerkiksi vuorovaikutussuhteet ongelmista, aistisäätelyn häiriöistä, autisminkirjon piirteistä jne. Auttaako näihin rankaisu? Ei. Vuorovaikutuksen muuttaminen, tunnekasvatus, toimintaterapia, apuvälineet, joissain tapauksissa lääkitys auttavat. Kasvatuksessa käytetään myös loogisia ja kohtuullisia seurauksia.
Monet näistä asioista vaativat resursseja (aikuisia) eli rahaa. Eli loppujen lopuksi nämä asiat ovat arvovalintoja. Päiväkotiin riittäisi kurinpitäjäksi yksi aikuinen, jos hän saisi käyttää risua apunaan. Mutta onko se yhteiskuntamme arvojen mukaista? Taivaan kiitos, ei ole.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, että uskotaanko lasten kurittomuuden johtuvan vain siitä, että lapsilla on ongelmia vaiko myös siitä, että lapsi voi olla ilkeä ja itsekäs. Niissä maissa joissa uskotaan jälkimmäiseen käytetään risua ym. rangaistuksia. Pohjoismaissa hyvinvointivaltioissa sen sijaan vannotaan tunnekasvatuksen, opetuksen ja erityislasten terapian ja lääkityksen nimiin.
Minun alkoholistiäitini uskoi, että me lapset olemme itsekkäitä ja ilkeitä. Oikeasti oireilimme äitini alkoholismin takia. Veljeäni mm. seisotettiin pakkasella ulkona ilman kenkiä ja ulkovaatteita, sai myös risusta jne. Nämä päästään vinksallaan olevat vanhemmat ja aikuiset keksii kyllä syitä lapsesta johtuen oli tilanne mikä vaan,
Mikä sitten on sinun näkökulmasi kasvatukseen?Lapsi on täysin vapaa itsekkyyden ja ilkeyden piirteistä eikä koskaan tee harkistusti pahaa vaan kaikki huono käytös johtuu siitä, että lapsi on pieni ja ymmärtämätön?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos täsmennyksestä. Käynkö tänään vähän hitaalla, vai miksiköhän en vieläkään tajua... Mitä sitten, kun inhokkiruoan tarjoaminen ei auta? Jätetäänkö lapsi kokonaan ruokkimatta? jne.
Haen siis tällä sitä, että kai lapsellakin on ihmisoikeudet, ja häntä pitää niiden mukaan kohdella. Mitä sitten, kun kaikki etuudet on otettu pois ja lapsi ei vieläkään tottele? Kun jäljellä on enää ne ihmisoikeudet. Sittenkö todetaan, että ei ihmisoikeuksia kuitenkaan voi ottaa pois ja on aika kokeilla jotakin muuta keinoa?
Onkohan oma diagnoosisi juuri tämä ODD, kun jaksat jankuttaa tuota "no mutta mitä sen jälkeen?"-mantraa? :D
Jopa ODD-lapsi alkaa jossakin vaiheessa ynnäillä plussia ja miinuksia, eli sitä, onko sen oman pään pitäminen niin nautinnollista, että kaikki tämä kärsimys (paskaa ruokaa joka päivä, nolot vaatteet, ei mitään huveja) on sen arvoista?
"tahtojen taistelu" pitää vaan vanhemman kyetä viemään voittajana maaliin.
...Eli vastauksena kysymykseesi, mikäli inhokkiruoan tarjoaminen ei auta, seuraavaksi tarjotaan eteen pelkät raaka-aineet (inhokkiruoan tottakai), ja todetaan että tee itse ruokasi.
Minä olen mummoikäinen viiden lapsen äiti , joka hankalaan esikoiseen käytti jopa fyysistä rankaisemista, Mutta myös valtavasti läsnäoloa, rakkautta ja keskustelua. Kaikki lapset aikuisia tolkun ihmisiä. Tuosta kuvailemastasi kasvatustavasta sanoisin, että jos olisin nuorena joutunut tuollaisen kasvatuksen uhriksi, niin vaihtoehtoja olisi ollut kolme:
1) itsemur ha
2) isän- ja äidinmu rha
3) pakeneminen mahdollisimman kauas, mahdollisesti yhdistettynä edelliseen.
Siis oikeasti: kuka suostuisi asumaan keskitysleirissä psykopaattien kidutettavana, jos on muitakin vaihtoehtoja?
Siksi koska lapsillakin on oma tahto ja omat edut. Sekä varsinkin paljon aikuisia heikompi kyky ymmärtää asiaperusteita. Aikuisillakaan perusteellinen keskustelu ei läheskään aina aikaansaa tottelemista.