"Ihmisammatissa" työskentelevät - onko teistä tullut kyynisiä?

Olen juristi ja päivittäin ihmisten kanssa tekemisissä puhelimitse ja sähköpostitse. Mikään koulutuksessa ei valmenna tällaiseen työhön. Ja kyllä olen kyynistynyt, mutta en onneksi niin pahasti kuin jotkut toiset. Harmin paikka, sillä tahtoisin auttaa ihmisiä, mutta haluaisin ottaa asiat asioina, ilman sitä kaikkea muuta avautumista, jota saan niskaani. 

[quote author="Vierailija" time="20.04.2014 klo 22:49"]

En tiedä lasketaanko apteekkityö ihmisammatiksi, mutta en ole kyynistynyt. Olen saattanut olla hiukan kyyninen jo alun alkaenkin ennemminkin. 

Pikemminkin työtä tehdessä on empaattisuus tietyllä tavalla kasvanut, tosin apteekissa asiakaskontaktit ovat niin lyhyitä, että samanlaista ongelmakohtelua ei kerkeä saamaan, kuin opettajana, sossuna jne. 

[/quote]

Olet ihana ihminen :)

Sellainen ohimenevä kommentti tässä, että minä en ole saanut apua ennenkuin aloin riehumaan. Pätee sekä sossuun että mielenterveyshoitajiin.

Näissä asioissa osa voisi katsoa peiliin; miksi ei kuunnella ja oteta vakavasti? Miksi asiakkaan pitää öykkäröidä, saadakseen itselleen apua?

Oikeastaan olen enemmän hämmästynyt miten ihmiset vuodattavat omaa pahaa oloaan vieraille ihmisille ja kertovat kaiken, ihmistyössä olen ollut nuorena opiskelijana 90-luvun lamassa kioskinluukulla, jossa kuulin vakioasiakkaiden kaikki ongelmat. 

Seuraavat 10v vietin ei ihmisammatissa ja nyt viimeiset 10v olen taas tehnyt ihmistyötä vanhainkodissa, jossa tietysti vanhukset vievät oman osansa, mutta omaisilta kuulee koko oman lapsuuden traumat vierailujen yhteydessä, minusta aika outoa mutta kuultelen sujuvasti ja myötätunnolla.

Ehkä se että "vaadin" itselleni ainakin tunnin päivässä ihan omaa aikaa estää kyynisyyden ja työasioiden jättö töihin.

En ehkä osaa pukea ajatuksiani täysin sanoiksi, mutta yritetään. Luulen, että monelle on tullut muutama ongelma-asiakas vastaan, ja sitä alkaa kuvittelemaan että kaikki ovat sellaisia. Esimerkkinä: olen jo vuosia vihannut mopoautoja (olen meinannut viimeisen vuoden aikana ajaa 12 kertaa kolarin mopoauton kanssa mopoauton virheen takia, kerran auton kanssa) . Tiedän, etteivät kaikki mautoilijat ole mulkkuja ajokortti-muropaketista -tyyppejä, mutta koska muutamat käyttäytyvät idioottimaisesti, leimataan kaikki huonoiksi kuskeiksi ja rällääjiksi.

Sama varmaan tapahtuu monille asiakkaidenkin kanssa. Itse olen tarjoilija, eli asiakaskohtaamiseni ovat lyhyitä, mutta kyllä sitä silti on alkanut luomaan mielikuvia ihmisistä jo ennen kuin kumpikaan ehtii suutaan aukaisemaan. Pidän kuitenkin työstäni, enkä anna negatiivisten mielikuvieni koskaan näkyä asiakkaille :)

Mahtavaa lukea av:llä kerrankin täysin asiallista ketjua :) kiitos!

Ap jatkaa. Onneksi kuitenkin olen tiedostanut tämän kyynistymiseni eli tällöin se ei vaikuta asiakastilanteisiin. Karmeampaa olisi, jos vain antaisin mennä ajattelematta. Mutta kun näen uusia ihmisiä siis työkuvioiden ulkopuolella, siinä näen eron! Ennen olin innoissani tutustumaan uuteen. Nykyään en, vaan käännyn takaisin niiden luottoihmisten luokse, jotka olen tuntenut "aina".

up

Mennessäni työkkäriin töihin, en todellakaan uskonut, että esim. osoitteen perusteella voi päätellä jo ihmisen aseman, ulkonäön ja ne tulevaisuuden näkymät. Pidin ystäviäni, jotka viljelivät sanontoja jostain asuinaluuesta tai lähiöstä törkeen rajoittuneina.

5 vuotta myöhemmin: allekirjoitan justiins sen, että jos osoite on joku rupulähiö, kaupungin asuntola, tai mökkiperä jossain, niin se ihminen on kans tietyn elämänsunnan eläjä. Harvapa sieltä pois ponnistaa. Ja tosiaankin sukupolvet toistaa samaa kaavaa. Mullakin ikiasiakaana äiti ja poika. Pojalle hommasin hienon ja kiinnostavan kaupungin tukipaikan vuodeksi. Jätti vapun jälkeen tulematta paikalle "ku meni pitkäksi".Ilmiottamatta tietysti.  Justiinsa joo. Sitten ihmettelee että kas kun ei enää ollakaan ovet auki ottamassa takas töihin. Ja juhannuksena sama taas olisi edessä. Mikä mättää?

Käsittämättömiä ketkuja ja paskanpuhujia on paljon. Siis joka viikko useita sellaisia ikiasiakkaita, joilla ei aikomustakaan töihin. Tekevät tietysti pimeesti koko ajan. Ja ovat sitä mieltä, että heille ehdottomasti kuuluu kaikki korvaukset, avustukset, sähköt ja lämmitä vettä hanasta vaikka vuorokauden lorottaisi. Itse ei panna tikkua ristiin.

Mielenterveys vippaa yllättävän monella. Varsin moni on sellainen "hullut joukossamme"-tyyppi. Eli menee horjuen ja kompastelen läpi systeemien, voi huonosti, levittää sitä huonoa oloa ympärilleen ja lisääntyy tietysti eteenpäin. Mitään hoitoa ei haeta eikä köyhät tietysti saakaan. Siinä vaan räpiköidään.

Mua yllätti ihmisten tietämättömyys, osaamattomuus hoitaa omia asioita, tai että hoitais ylipäätään asiansa kuntoon. Edes normaalin rajoihin, että töissä kävisi.

Sitten välillä ramppaa ovesta joku entinten yrittäjä, joka on sitä mieltä että me ollaan kommunisteja kaikki ja kaikki on perseestä. Tukea pitäisi saada, mutta mikään ei kelpaa eikä käy kuitenkaan. Mahtavia tyyppejä. Yksikin erittäin varakas entinen yrittäjä roikottaa itteensä kelan korvauksilla ja tappelee vastaan jokaisesta pienestäkin yrityksestä hommata hänelle jotain työtä tai kurssia. Korvauksia pitää saada mutta mitään ei voi tehdä. Ja kaiken lisäksi myi firmansa pojilleen jo aikaa sitten hyvästä summasta. Kuhan aikansa kuluksi eläkikää odotellessa vittuilee meidän toimiston johtajalle ja leikkii työtöntä.

Oishan noita. Uskomattomia. En olisi itsestäni vanhana sosiaalidemokraattina ja yhteisen hyvän puolustajana uskonut, että musta tulee ihan täys kokkari.