Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Suomessa nyt on tällainen kulttuuri että mikään ei saisi tuntua miltään ja töihin vaan ja sitten voi juoda päänsä täyteen illalla kun ei muuten ole lupa tunteitaan käsitellä.

Itse antaisin jäädä kotiin. Noloa teinille mennä itkuisena kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua. 

Aikuisilla tarkoitat varmaan naisia?

Mun isä jatkoi työntekoa ja sen päälle oman talon rakentamista avioeroprosessin alettuakin kun ero oli varma. Kuihtui silmissä ja harmaantui, kaikki ilo hävisi. Muutaman kuukauden jaksoi ja otti hengen itseltään. Kunpa olisi levännyt ja pyytänyt apua.

Eikä ole ensimmäinen tai viimeinen mies, joka eron takia menettää elämänsä.

Itselle on tullut häneltä tuo herkkyys ja otan asiat todella vakavasti ja tunteet vaan vyöryy yli, äiti on taas viileämpi ja puskee vaikka kiven läpi pää kainalossa.

Kenelle on hyötyä puolikuntoisesta oppilaasta tai työntekijästä, joka ei pysty keskittymään tehtäviinsä?

Tulin surulliseksi tästä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olivat melkein vuoden yhdessä. Ensimmäinen tyttö ja ensimmäinen ero. On aika rikki. Nyt kun näitä kommentteja luin niin en todellakaan tiedä mitä ajattelin. Vastustan tuota ajattelua että työ on elämä ja sinne mennään vaikka pää kainalossa. Minusta on hyvä kuunnella omaa vointiaan. Meillä ei poika ole koskaan lintsannut ja poissaoloja on aina ollut vähän. Kyllä yhden vapaapäivän voi sallia.

Ap

Jos olisit kertonut nuo tiedot jo aloituksessa, olisi suurinosa todennäköisesti sanonut, että poissaolopäivä ok. 

Pyörrän itsekin oman "kouluun" - ehdotukseni noiden tietojen valossa.

Yleensäkään ei kannata tehdä oletuksia ihmisistä. Sinäkin heti oletit, että ap:n poika on joku velttoilija, joka käyttää vaan tilaisuutta hyväkseen. Tuollaisia ihmisiä on työpaikoillakin, kuvitellaan, että tiedetään miksi joku työkaveri ”saikuttaa” ja sitten nuristaan kuinka ihmiset on turhaan töistä pois. Älkää tehkö mitään oletuksia.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Hmmm. jokainen tuntemani eronnut aikuinen on ottanut käytännössä viikon saikkua. 

Aikuisilla tarkoitat varmaan naisia?

No, jos otta puhutaan olen mies ja aika harva nainen on raportoinut minulle, miten eroaan on käsitellyt. Eli puhun lähinnä miehistä. Yllätyksenä voi joillekin tulla, että meilläkin on tunteet. En siis itse ole saikuttanut eron takia, mutten toisaalta ole eronnutkaan työurani aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain kommenteissa paistaa tämä perisuomalainen " töihin ja kouluun mennään vaikka pää kainalossa" asenne  Eli arvotetaan ihminen sen mukaan, kuinka se vaan jaksaa ja jaksaa vaikka olo olisi mikä. 

Sitten käydäänkin kohta psykologilla ja terapiassa, koska oma jaksaminen on jätetty jo heti alkuun toisarvoiseksi ja ryhmäpaineen takia vaan jaksetaan vaikka ei jaksaiskaan.

Ihmisten painostaminen, arvostelu ja sormella osoittaminen siitä kuinka olet huono ihminen, kun suret jotain asiaa etkä tee niitä velvollisuuksia. Ei saa levätä ja toipua.

Pitää jaksaa.  Loppuun saakka. Vaikka toisella suhtautumisella ja empatialla varmaan terapian tarve tässä maassa vähenis ja ihmiset voisivat paremmin. Ja näin olisivat kyvykkäämpiä hoitamaan velvollisuuksiaan. Täällä kun arvioidaan ihmiset pelkkien soritusten kautta ja kirkkaimman kruunun saa se, joka menee töihin tai kouluun vaikka tekis kuolemaa.

Muuten samaa mieltä, mutta ei nämä tyypit mihinkään terapiaan mene. Terapian tarve syntyy vasta kun ymmärtää oman rajallisuutensa ja sen, ettei välttämättä jaksa. 

Tämä puurtajatyypit potevat lopulta tunteensa somaattisina oireina, sortuvat päihteisiin tai muuten itsetuhoiseen käytökseen. Osa toki painaa läpi elämän ihmeemmin oirehtimatta, mutta joskus se sitten iskee takaisin. 

Heidän lapsensa menevät, koska puurtajat ovat itsensä lisäksi rikkoneet lapsensa. Äiti pyöritteli silmiään, kun menin terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmetyttää että 16v poika itkee ja vieläpä rutiinieron takia

Mikä ihme on rutiiniero ja miten tämä eroaa muista eroista? Onko muiden ihmisten erot rutiinieroja ja omat erot uniikkieroja vai mikä juttu tämä on?

Vierailija kirjoitti:

Olen tuon robottikasvatuksen tulos. Töissä annettiin aina vaan lisää ja lisää enkä osannut pitää puoliani vaan oletin, että pitää venyä, kun sitä odotetaan. Lopulta aivot lakkadivat toimimasta kokonaan. Onneksi ne palautuivat kuuden viikon lomalla, vaikka eivät koskaan täysin ennalleen.

Kun myöhemmin koin valtavan menetyksen ja jäin täysin yksin maailmassa, en osannut kohdata surua, koska ei sitä ollut saanut aiemminkaan tuntea. Tein töitä lähes kaiken liikenevän ajan arjet, viikonloput ja lomat viisi vuotta, koska se oli ainoa olomuoto, missä ei tuntunut liian pahalta.

Että tosi terve malli elää....

Joo osa ei oikein tunnu ymmärtävän, että se yhden kahden päivän lepo ja palautuminen voi jopa estää näitä viikkojen tai jopa kuukausien sairauslomia. Kumpi on loppupeleissä parempi?

Älä missään nimessä pakota kouluun. Saattaa tulla yhtäkkiä itku ja sen voi teini kokea noloksi.

Nämä "töihin vaikka mikä olisi" tyypit. eikö teitä yhtään vaivaannuttaisi jos työkaveri itkisi koko päivän hortoillen ympäriinsä. Asiakaspalvelutilanteeseenhan tuossa tilassa olevaa ihmistä ei voi laittaa ja saati tekemään mitään vaativaa. Teettekö itse työtä, jossa voi tehdä täyttä sekundaa ( tai vaan möllöttää yksi jossain nurkassa), vai oletteko tunnepuoleltanne niin kieroon kasvaneita, ettette edes tajua, mitä voimakkaat tunteet ovat ja miten ihminen käyttäytyy yrittäessään pärjätä niiden kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Koulusta/töistä ollaan pois vasta silloin, jos ollaan oikeasti sairaita. Yhden yön valvominen ei ole sairaus, joten kouluun ja heti. Aivan liian helposti nykyään jäädään kotiin makaamaan. Erilaisia on sitten se, että aiheuttaako tuo ero masentuneisuutta, johon on syytä hakea apua ennenkuin tilanne pahenee.

Olet varmasti työnantaja?

Milloin on teidän vuoroa venyä,kun työntekijöiltä aina sitä vaaditaan?

Ja sitten ihmetellään, kun tuleva vaimo itkee av-palstalla kuinka hänen miehensä on niin tunteeton eikä ole mitään empatiaa. Näin heistä sellaisia sitten tulee. Kaikki tunteet pois ja elämässä vaan eteenpäin. 

Täällä osa laittaa aikuisen kokemat vastoinkäymiset teini-ikäisen kanssa samalle linjalle. 

 "Minä kyllä menin töihin vaikka erosin. Minulla oli syöpä mutta menin kyllä töihin." 

Nyt on kyse nuoresta joka tarvitsee ensinnäkin unta jaksaakseen, ja hän on valvonut koko yön itkiessä. Hänelle suotakoot yksi päivä toipumiseen. Ei hän vähillä unilla mitään muutenkaan oppisi, menisi sumussa suorittamaan koulupäivän ja pakolla jaksamaan ja joutuisi vielä pidättälemään tunteitaan muiden edessä. 

Onneksi annoit pojan jäädä kotiin lepäämään. Varmasti muistaa tämän, kuinka äiti välitti ja antoi armoa ja hän sai rauhassa surra.  Huominen koulupäivä tulee menemään paljon paremmin kun on saanut yhden päivän itsensä kokoamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Okei, saitte ylipuhuttua. Annoin jäädä nukkumaan. Ap

Hyvä sä!

Kaikki nämä "mies voi menettää henkensä eron seurauksena"- ylikierroksilla kävijöille... kannattaako niin alavireisenä jäädä kotiin vai kentiea hakeutua kavereiden pariin ja normaaliin elämään?

Kyllä, eroja on tullut koettua ja ne ovat sattuneet. Empatiakykyni on normaali ja koen, että menee aika laukalle draama tässä ketjussa.

16-vuotias serkkuni teki vastaavassa tilanteessa lopullisen ratkaisun, mikä on valitettavasti yleisin kuolinsyy nuorilla miehillä Suomessa. On tärkeää osoittaa myötätuntoa ja viestiä nuorelle, että vaikka kuinka pahalta tuntuu, paha olo helpottaa lopulta ajan kuluessa. Itse pyrkisin pitämään etäpäivän ja olemaan teinin tukena, jos vain mahdollista. Tunnelmaa voi yrittää keventää vaikka tilaamalla 10 pizzaa ja 20 levyä suklaata. Oikeastaan aivan sama mitä tekee, kunhan ei vähättele nuoren tunteita ja nuori ei koe jäävänsä yksin. Vuosi on nuoren seurustelusuhteeessa pitkä aika, ja epätoivo voi olla musertava.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tää keskusteluketju ole todellinen? Näenkö vielä unta?

Olen elämässäni kovia kokenut, kuitenkin myllystä selvinnyt ja paljon oppinut ihminen. Olen niin herkkä, että itken ilosta ja liikutuksesta harva se päivä. Silti mielipiteeni on tämä:

Töistä ja koulusta ollaan pois vain silloin, kun ollaan sairaana. Ei toisen ihmisen sairauden takia, ei eron, ei kissan tai mummon kuoleman, ei elämän aiheuttamien pettymyksien takia.

Jos teinillä tai aikuisella vaikeutuu normaalin elämän yrittäminen eron vuoksi, kannattaisi hakea apua mielenterveysongelmiin. Toisaalta jos kotona on tällainen asenne, että surut surraan pois sängyssä makaamalla ja velvollisuudet saavat odottaa, ei siinä varmaan mitkään ammattilaiset voi auttaa.

Terapia olisi hyvä sinullekin. Minäkin olin itkuherkkä ja herkkä ja yliherkkä, kun olen kokenut ja kantanut ihan liikaa. Nyt olen tasapainoisempi. Ihan klassinen oire sinulla, että olet vaatinut tai muut vaatineet sinulta liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tää keskusteluketju ole todellinen? Näenkö vielä unta?

Olen elämässäni kovia kokenut, kuitenkin myllystä selvinnyt ja paljon oppinut ihminen. Olen niin herkkä, että itken ilosta ja liikutuksesta harva se päivä. Silti mielipiteeni on tämä:

Töistä ja koulusta ollaan pois vain silloin, kun ollaan sairaana. Ei toisen ihmisen sairauden takia, ei eron, ei kissan tai mummon kuoleman, ei elämän aiheuttamien pettymyksien takia.

Jos teinillä tai aikuisella vaikeutuu normaalin elämän yrittäminen eron vuoksi, kannattaisi hakea apua mielenterveysongelmiin. Toisaalta jos kotona on tällainen asenne, että surut surraan pois sängyssä makaamalla ja velvollisuudet saavat odottaa, ei siinä varmaan mitkään ammattilaiset voi auttaa.

Oletpa sankarillinen. Kruunusi kimmeltää tänne asti. Kuolemasi jälkeenkin muistellaan, kuinka sinä et ainakaan jäänyt pois töistä jonkun joutavanpäiväisen mummon kuoleman takia. Ei väliä, vaikka se mummo olisi ollut elämässä tiivisti mukana etkä pystyisi muuta kuin itkemään. Hampaita vaan yhteen ja töihin! Heikot ne sängyn pohjalla itkee jotain suruja.

Nyt monet vastaajat eivät tajua, että kyse on yhdestä päivästä. Ei kenenkään ole kivaa katsella koulussa oppilasta, jonka silmät ovat melkein turvonneet umpeen itkun takia ja joka saattaa alkaa itkeä tunnilla. Kärryiltä ei yhden päivän takia putoa, eikä tuossa mielentilassa nuori pystyisi edes keskittymään.

Lisäksi joskus aikuisten kannattaisi miettiä omaa jaksamista myös. Kaverini menehtyi leikkauspöydälle, kun kirurgi tuli töihin seuraavana päivänä äitinsä kuoltua yöllä. Kirurgi ei varmaan paljon ollut nukkunut, joten teki rutiinileikkauksessa todella pahan hoitovirheen ja ystäväni maksoi siitä hengellään.

Joskus on vain parempi jäädä kotiin.

T. Lukion opettaja, N34

Onko teini edes kypsä seurustelemaan, jos äiti tekee päätökset kotiin jäämisestä tai kouluun lähtemisestä?