Teini erosi eilen. On valvonut ja itkenyt varmaan koko yön. Olenko huono äiti kun pakotin kouluun.

Miksi sille noin paha mieli on tullut? Ei ole normaalia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

Ei mene, jos on työkyvytön, työkyvytön taas voi olla monesta eri syystä, eri ihmiset reagoi asioihin eri tavoin mutta esim. yön valvominen tekee kyllä työkyvyttömäksi ja saa sairaslomaa unettomuuden vuoksi.

Ei ole kyse siitä mitä on tapahtunut vaan siitä, minkälaisessa psyykkisessä tilassa se ihminen on. Tällaisia tapahtumia ihmisen elämässä on niin vähän, ettei se ole kyllä työnantajalle kovin suuri taakka, että työntekijät saa toipua kriiseistään rauhassa.

Eroja tapahtuu nykyään aika paljon. Ja harvemmin työpaikassa on vain yksi työntekijä, useimmiten yritys työllistää tyyliin kymmenen ihmistä. Erot ja surut ei myöskään satu samoihin aikoihin kaikille työntekijöille. Sit on perus sairaslomat, vanhempainvapaat jne. joista tulee kuluja työnantajalle. Ihan kaikista mahdollisista saikuista ei vain voi maksaa. Elämään kuuluu kaikenlaista, iloa ja surua.

Eihän se saikku siitä surusta tulee, vaan unettomuudesta ja psyykkisestä tilasta, se on nyt voivoi, että työnantajat joutuu nämä sairastelut kustantamaan, vaikkeivät haluaisikaan. Lääkärintodistus, niin se on palkallinen sairasloma silloin.

No jos joku menee saikkua tuosta kirjoittamaan, ei läheskään kaikki kirjoita. Eikä kuulukaan kirjoittaa. Yhden yön itkeminen ei ole unettomuutta eikä erosuru masennusta. Oikeasti nuo asiat pitäisi hoitaa sopimalla suoraan työnantajan kanssa muutaman päivän palkattomasta. Älytöntä kuormittaa terveydenhuoltoa tuollaisella.

No siitähän sun ei tarvitse murehtia, se on lääkärin ja potilaan välinen asia, eikä oikeastaan edes kuulu työnantajalle miksi sairaslomaa on myönnetty. Sinähän voit elää ihan rauhassa siinä uskossa, ettei yksikään työntekijäsi sairasloma olisi ikinä johtunut siitä, että on valvottu yötämyöten surusta itkien ja lääkäri on sen vuoksi kirjoittanut saikkua.

Lääkäri kirjoittaa saikkutodistuksen työnantajaa varten. Työnantaja sitten päättää, onko sairausloma palkallinen vai palkaton. Lääkäri ei maksa saikkupalkkaa, eikä vastaa työntekijän poissaolon aiheuttamista muistakaan kustannuksista, joten ei sillä lekurilla myöskään ole sananvaltaa poissaolon palkallisuuteen/palkattomuuteen!

Aika monella alalla on työehtosopimus joka määrittelee sen millaisista sairauksista tulee palkallinen sairausloma. Esim. kvtessissä työuupumus ei ole tällainen, mutta tiedän paljon tapauksia, missä ei ole diagnosoitu työuupumusta, vaan on diagnosoitu unettomuus sairausloman syyksi, nimenomaan siksi, että työuupumus, jostain kierosta syystä ei kuulu näihin sairauksiin mistä työnantajan pitäisi maksaa sairausloman palkkaa.

Tietenkin siellä mansikkatiloilla ja muilla on työnantajalla tyrannimainen valta toimia jumalasta seuraavana ja päättää, että maksaako palkkaa vaikka olis käsi lähtenyt työntekijällä irti työtapaturmasta johtuen. Mutta se nyt onkin sitä suomalaista orjatyötä.

Kaltaistesi takia ei ihmetytä, että työnantajat haluaa tuhota ay-liikkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

MISTÄ työpaikasta tuolla verukkeella saa palkallisen sairauspoissaolon? Tai edes palkatonta, ilman luvaton poissaolo -jälkiseuraamuksia.

Jos työntekijä ei ole kyvykäs hoitamaan työtehtäviään sairauden tai muun traagisen tapahtuman takia, niin mitä sellaisella työntekijällä tekee? Antaa jäädä kotiin edes pariksi päiväksi. Pahimmillaan väsyneenä ja itkuisena mokaa jonkun tärkeän tapaamisen, ja jättää firmasta pitkäksi aikaa huonon maineen. Ei ihmiset ole mitään koneita, ketkä pystyvät napinpainalluksesta vaihtamaan elämään kuuluvat surut täydelliseen työtehoon.

Ero deittikumppanista ei ole sellainen trauma, josta voi antaa palkallista sairauslomaa. Pitää käyttää lomapäiviä. Vaikka toisaalta on kyllä niinkin, että on parempi tehdä jotain muuta (vaikka töitä) kuin velloa kotona märehtimässä seurustelun päättänyttä eroa.

Sairaus tai oikeasti traumaattinen kokemus (esim. läheisen kuolema) on sitten asia erikseen, niihin on perusteltu syy myöntää palkallista saikkua!

Miten sinä voit ulkopuolelta määritellä, mikä on toiselle ihmiselle "oikeasti" traumaattinen kokemus?

Vierailija kirjoitti:

Miksi sille noin paha mieli on tullut? Ei ole normaalia

Kun menettää jotain itselleen tärkeää ei ole oikeutta olla surullinen? Okei

Huomaa ettei täällä ole yrittäjiä langoilla. Jos mun työntekijä olisi valvonut koko yön, mä lähettäisin hänet takas himaan ja se siitä. Hän todennäköisesti ottaisi päivän palkatonta ja se siitä. On ollut tapauksia että on haettu sairauspoissaolokorvauksiakin, jopa psykologille menty. Ja se siitäkin. Minä en hyvästä työntekijästä luovu sen takia, että häntä elämä välillä kolhii. Kahta lojaalimpi hän on, kun hetken levähdettyään palaa toimistolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oo itellä lapsia ja hämmentää tää keskustelu. Mitä jos seuraavanakin päivänä haluaisi vaan jäädä nukkumaan? Kuinka monta päivää antaisitte teinin olla pois koulusta tuollaisessa tilanteessa? Tai jos noita eroja olisi vaikka joka toinen kuukausi, kuten joillakin teineillä on.

Tämä! Lapset/teinit on todella hyviä "pelaamaan vanhempiaan". Kun kerran antaa periksi, esim. antaa olla eron takia poissa koulusta, pian pyydetäänkin olla kotona kun tuli katsottua lätkää myöhään yöhön ja väsyttää. Johdonmukaisuutta ja rajoja ne lapset/teinit kaipaa, ei pumpulissa kasvattamista. 

No mutta eikö ne johdonmukaisuus ja rajat tule asetettua sitten, kun ei anna lupaa pelkän yöllisen tv:n katsomisen takia jäädä pois koulusta? Vai oletko sitä mieltä, että teinin ei pidä koskaan eikä minkään syyn takia olla pois koulusta, koska hän saattaisi myöhemmin joskus ehkä yrittää olla pois jonkin tekosyyn varjolla?

Pointtini oli ajatus, että jos teinille antaa pikkusormen, se vie kohta koko käden. Eli jos antaa olla kotona esim eron takia, kohta se teini rupeaa venyttämäään rajoja ja jää vaan sen telkkarin katsomisen takia kotiin. Eli rupeaa aina vaan keksimään enemmän tekosyitä, joiden takia jäädä kotiin. Vanhemman on tehtävä selväksi, että kouluun mennään, ellei ole fyysisesti sairas (kuumetta tai oksennustauti). Muuten sitä teiniä ei saa ikinä kouluun, eikä myöhemmin päiväksikään työelämään, kun kiinnostaa vaan se kotona makailu

- Tuo kenelle vastasit

Aha, kiitos täsmennyksestä. Sinulla oli siis juuri sellainen asenne, jota pelkäsinkin. Mielestäni elämässä voi olla hieman joustavuutta, eikä se tarkoita sitä, että sitten ei enää millään ole koskaan mitään väliä. Mutta ilmeisesti olet eri mieltä, eikä asiasta varmaan kannata vääntää sen enempää kättä.

Pidän myös vähän kummallisena, että vain pidät vain fyysisiä sairauksia riittävänä syynä poissaoloon. Miksi mielenterveyttä ei pitäisi huomioida? Vai ajattelitko, että mielenterveys tulee ottaa huomioon vasta teini-iän ohittaneilla?

Totta kai mielenterveys tulee ottaa huomioon. Tässä pointtini oli, että jokainen eron aiheuttama alakuloisuus / ahdistus ei ole kliinistä masennusta. Totta kai jos on oikea diagnosoitu masennus on oikeus jäädä kotiin, mutta jokainen pieni alakuloisuuden tunne / ahdistus ei ole niin vakavaa, että pitäisi jäädä kotiin. Jokaisella meillä on alakuloisia/surullisia päiviä, mutta ei niiden takia kotiin jäädä

- Tuo kenelle vastasit

Koko yön itkeminen on siis mielestäsi pientä alakuloisuutta?

Se on ohimenevää alakuloisuutta, joka ei kestä päiviä. Kommentissani kirjoitin, että meillä jokaisella on alakuloisia JA surullisia päiviä. Yksi itkuinen päivä / pari itkuista päivää ei tarkoita, että olisi esimerkiksi kliinisesti masentunut, mikä on vakavaa. 

- Tuo kenelle vastasit

Mistä sinä tiedät ettei sydänsurut kestä kuin päiviä? Ei kukaan ole väittänytkään että olisi kliinisesti masentunut, kyllä ne ihan normaalitkin tunteet voivat hetkellisesti saada ihmisen niin poissa tolaltaan, ettei tämä pysty esim. oppimaan uutta, jolloin on aivan typerää ja järjetöntä pakottaa jonnekkin kouluun menemään. Voi myös olla teinille äärimmäisen noloa mennä sinne kouluun itkemään toisten nähden, sekä jos se ihastuskin on vielä siellä koulussa, niin aivan kamalaa varmasti.

Sano vielä, että olet joku psykiatrian alan ammattilainen, noiden kliinisten masennustesi kanssa.

En ole psykiatrian ammattilainen, mutta olen kyllä aikoinani käynyt vakavan masennuksen takia terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kolmen vuoden masennuksen aikana olin saikulla yhteensä kaksi viikkoa. Ihminen pystyy yllättävän hyvin toimimaan, vaikka olisi henkisesti sekaisin. 

- Tuo kenelle vastasit

Osa ihmisistä pystyy toimimaan yllättävän hyvin, vaikka olisi todella sekaisin henkisesti. Osa ihmisistä taas ei pysty toimimaan kunnolla, vaikka olisi vain vähän poissa tolaltaan. Kumpikaan ryhmä ei ole huonompi, ihmiset nyt vaan on erilaisia. Mutta mitä se hyödyttää näitä jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä patistaa töihin tai kouluun, jos he eivät siitä suoriudu tai pahimmillaan haittaavatkin muidenkin työskentelyä/oppimista? Varsinkin jos tuo toimimaan pakottaminen vie sen ihmisen vielä pahempaan jumiin, kun ei saa käsiteltyä tilannettaan rauhassa?

Omasta mielestäni patistaminen olisi hyväksi, koska, oman kokemukseni perusteella, rutiinit auttavat hurjasti henkisistä vaikeuksista selviytymisessä. Se, että herää vaikka tiettyyn aikaan ja lähtee tiettyyn aikaan lenkille/töihin antaa elämään tiettyä säännöllisyyttä, mikä on tutkitustikin masentuneille hyväksi. Tämän takia rutiinit, ja jopa tietynlainen pakottaminen, ovat hyväksi, koska ne pitävät elämän kahvassa kiinni paremmin kuin sängynpohjalla makaaminen. 

- Tuo kenelle vastasit

Tästä jotenkin kuultaa pelko siitä, että normaali suru muuttuukin masennukseksi, jos sille tunteelle antaa yhtään enempää tilaa/valtaa. Ihan ymmärrettävää ihmiselle joka on kokenut masennuksen, tunnistan tämän jopa itsessänikin, miten herää se pelko masennuksen uusimisesta jos on vähänkään synkempää, hoen jopa samaa mantraa että "tunteet on normaaleja, joskus on synkkiä aikoja, eikä se aina ole masennusta", ihan vain rohkaistakseni itseäni.

Kuitenkin, sinun lapsesi on erillinen olento sinusta ja tulisi irottaa ne omat tuntemukset ja kokemuksesta hänen vastaavistaan. Se että lapsi suree ja saa rauhan surra ei johda siihen että hän masentuisi, vaan päinvastoin, normaalien tunteiden ollessa kyseessä ei voida käyttää samoja metodeja kuin sairauden hoidon kohdalla, kun ne eivät ole verrannollisia keskenään. Suru lähtee suremalla ja joskus ihmiset tarvitsevat siihen aikaa ja rauhaa, vaikka sinä ja minä emme tarvitsisikaan.

Hyvä pointti, mutta eikö sitä surua voi käsitellä myös illalla, rauhassa hyvin syöneenä? Ja mites ne kaverit:  eikös siellä koulussa ole kavereita, joiden kanssa voisi asiaa puida ja käsitellä? 

- Tuo kenelle vastasit

No tottakai, olisithan sinäkin voinut siirtää sen masennuksesi käsittelyn vaikka 5 vuoden päähän, oliko sekin pakko juuri silloin käsitellä? Olisit painanut vain pause-nappulasta, kyllähän noin järjestelmällinen ihminen nyt sen verran olisi voinut tehdä?

No kyllähän pari tuntia on ihan eri asia, kuin monta vuotta! Tuo kyllä oli vain turhaa saivartelua. Ei missään nimessä olisi vuosikausia voinut ongelmaa sivuuttaa, mutta kyllä sitä töissä jaksoi sen muutaman tunnin keskittyä, että pääsi illalla/aamulla (teen vuorotyötä) kotiin ajattelutyötä tekemään :D

- Tuo kenelle vastasit

Niin, sinun mielestäsi, sinun elämänkokemuksellasi. Normaalit tunteensa hyväksyvät ihmiset, eivät voi laittaa suuria tunteita hyllylle säilöön ja jatkaa niiden käsittelyä myöhemmin. Muistutan, että tässä puhutaan sen luokan tunteesta, että lapsi on valvonut koko yön itkien ja jatkanut itkemistä vielä aamullakin.

Onkohan sillä kusihätä?

Muistan vielä, kun olin teini ja poikaystävä jätti mut meidän kotikadun päässä. Multa lähti jalat alta ja sydän oli ihan yhtä särkynyt kuin myöhemmin aikuisena.

Naapurin poika käveli junan alle alkukeväästä, n. 10v sitten.

Suhteen päättyminen oli sitten se viimeinen pisara ja päätyi ratkaisuunsa. Jostain syystä tuli tuo poika tästä mieleen.

Teini-ikäinen, joka eroaa ensimmäisestä vakituisesta seurustelusuhteestaan, on, anteeksi vain, varmasti paljon traumatisoituneempi kuin vaikkapa 38-vuotias perheenäiti, joka on jo vuosia seurannut miehensä etääntymistä parisuhteesta ja lastenhoidosta, lukenut aiheesta, hankkinut vertaistukea ja keskusteluapua, käynyt ehkä terapiassa, valmistellut eroa mielessään, laskeskellut taloudellista pärjäämistään ja selvitellyt huoltajuusjärjestelyjä. Teinin tapauksessa koko maailma luhistuu. Perheenäidin tapauksessa kyse on vain yhden elämänosa-alueen käytännön järjestelyistä.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan sillä kusihätä?

Ja miksihän niin?

Vierailija kirjoitti:

Teini-ikäinen, joka eroaa ensimmäisestä vakituisesta seurustelusuhteestaan, on, anteeksi vain, varmasti paljon traumatisoituneempi kuin vaikkapa 38-vuotias perheenäiti, joka on jo vuosia seurannut miehensä etääntymistä parisuhteesta ja lastenhoidosta, lukenut aiheesta, hankkinut vertaistukea ja keskusteluapua, käynyt ehkä terapiassa, valmistellut eroa mielessään, laskeskellut taloudellista pärjäämistään ja selvitellyt huoltajuusjärjestelyjä. Teinin tapauksessa koko maailma luhistuu. Perheenäidin tapauksessa kyse on vain yhden elämänosa-alueen käytännön järjestelyistä.

No mutta eikö sen teinin, aikuisuutta ajatellen, pidä oppia, että parisuhteen päättyminen ei ole maailmanloppu? Pitäähän aikuisen silti laskut maksaa ja mahdollisesti huolehtia lapsista, vaikka ero tulisikin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan sillä kusihätä?

Ja miksihän niin?

On varmaan ollut itse kusipää, nyt tullut jätetyksi niin alkaa kusi valumaan sinne minne kuuluukin eli rakkoon..

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma sinulla kyllä on, kun tosissasi kyselet tällaisia anonyymeiltä netissä

En ole ap, mutta minäkin olisin saattanut kysyä. Vaikka oma sydän sanoo, että pitäisi antaa aikaa tuntea tunteensa, niin selkärankaan on iskostunut lapsuudessa opittu toimintamalli, jossa kaikki tunteet pitää sivuuttaa ja velvollisuudet hoitaa.

Tämä on ollut tosi hyvä ketju. :) Suorastaan terapeuttinen ketju, koska minun vanhempieni mielestä esim. seksuaalinen hyväksikäyttö ei olisi saanut johtaa minkäänlaiseen avuntarpeeseen tai poissaoloihin koulusta. Olis pitänyt vain painaa eteenpäin. Ja niin painoinkin, kunnes sitten kolmikymppisenä tuli seinä vastaan.

Kun jätin 16-vuotiaana poikaystäväni, hän yritti itsemurhaa. Viilsi ranteet auki kylpyammeessa, äitinsä ehti onneksi murtautua oven läpi. Äiti oli tajunnut ottaa palkatonta vapaata ja seurata poikansa vointia, koska pojan kokema murhe erosta oli huolestuttavaa. Ennen itsemurhayritystä exäni ei ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen ahdistuksen ja itkun takia, ja oli itsemurhayrityksen aikana jo psykoosissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet. Menisitkö itse töihin?

Kyllä aikuiset menee töihin vaikka olisi eilen erottu tai vaikka 5min sitten. On hyvä oppia elämässään ylittämään itsensä. Jos ei ole spykoosiin joutunut ja sairaalahoitoon niin vastuunsa on hoidettava. Ei kai nyt kukaan oikeasti ota vapaata töistä jonkun eron takia! 

Ei mene, jos on työkyvytön, työkyvytön taas voi olla monesta eri syystä, eri ihmiset reagoi asioihin eri tavoin mutta esim. yön valvominen tekee kyllä työkyvyttömäksi ja saa sairaslomaa unettomuuden vuoksi.

Ei ole kyse siitä mitä on tapahtunut vaan siitä, minkälaisessa psyykkisessä tilassa se ihminen on. Tällaisia tapahtumia ihmisen elämässä on niin vähän, ettei se ole kyllä työnantajalle kovin suuri taakka, että työntekijät saa toipua kriiseistään rauhassa.

Eroja tapahtuu nykyään aika paljon. Ja harvemmin työpaikassa on vain yksi työntekijä, useimmiten yritys työllistää tyyliin kymmenen ihmistä. Erot ja surut ei myöskään satu samoihin aikoihin kaikille työntekijöille. Sit on perus sairaslomat, vanhempainvapaat jne. joista tulee kuluja työnantajalle. Ihan kaikista mahdollisista saikuista ei vain voi maksaa. Elämään kuuluu kaikenlaista, iloa ja surua.

Eihän se saikku siitä surusta tulee, vaan unettomuudesta ja psyykkisestä tilasta, se on nyt voivoi, että työnantajat joutuu nämä sairastelut kustantamaan, vaikkeivät haluaisikaan. Lääkärintodistus, niin se on palkallinen sairasloma silloin.

No jos joku menee saikkua tuosta kirjoittamaan, ei läheskään kaikki kirjoita. Eikä kuulukaan kirjoittaa. Yhden yön itkeminen ei ole unettomuutta eikä erosuru masennusta. Oikeasti nuo asiat pitäisi hoitaa sopimalla suoraan työnantajan kanssa muutaman päivän palkattomasta. Älytöntä kuormittaa terveydenhuoltoa tuollaisella.

En minä ainakaan sopisi, jos ei saikkua saa, niin sitten menisin sinne työpaikalle itkemään ja tekisin mitä pystyisin, eli en paljon mitään. Jos se nyt sitten on työnantajalle kuitenkin tärkeää, että olen läsnä työpaikalla, vaikka en töihin kykenisi, niin fine, varmasti tuolla tavalla olisin vain vielä pidempään työkyvytön, mutta ilmeisesti se on parempi kuin se, että pitäisi maksaa sairausloman palkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma sinulla kyllä on, kun tosissasi kyselet tällaisia anonyymeiltä netissä

En ole ap, mutta minäkin olisin saattanut kysyä. Vaikka oma sydän sanoo, että pitäisi antaa aikaa tuntea tunteensa, niin selkärankaan on iskostunut lapsuudessa opittu toimintamalli, jossa kaikki tunteet pitää sivuuttaa ja velvollisuudet hoitaa.

Tämä on ollut tosi hyvä ketju. :) Suorastaan terapeuttinen ketju, koska minun vanhempieni mielestä esim. seksuaalinen hyväksikäyttö ei olisi saanut johtaa minkäänlaiseen avuntarpeeseen tai poissaoloihin koulusta. Olis pitänyt vain painaa eteenpäin. Ja niin painoinkin, kunnes sitten kolmikymppisenä tuli seinä vastaan.

Samaa mieltä :)

Vierailija kirjoitti:

Aluksi pidin näitä kommentteja hassuina, mutta sitten alkoi mietyttää. Taustalla on kai ajatusmaailma, että koskaan ei saa pysähtyä, koska jos kerrankin kohtaa omat tunteensa, sitten koko maailma kaatuu? Jos on koko elämänsä paennut tunteitaan ja padonnut kaiken sisälle, niin siltä se varmaan saattaa tuntuakin. Todella surullista.

Hei te kaikki pää kainalossa eteenpäin puskevat, velvollisuudentuntoisena vaikka hautaan asti painavat! Toivon, että pystytte vähän avautumaan ja antamaan itsellenne siimaa. Se ei ole maailmanloppu, vaan paremmin elämän rakentamista teille itsellenne ja meille kaikille.

Ihan mielenkiintoista ajatuksenjuoksua, mutta suunta oli nyt väärä.

Itse en sanoisi lapsilleni, jotka tosin eivät vielä ole teinejä, että ei sinne kouluun tarvi mennä jos harmittaa ero X-ystävästä. Olen myös läheltä seurannut sukulaisteinien elämää perheessä, jossa kuitenkin toimittaisiin varmaankin juuri kuvatulla tavalla.

Totuus on, että lapset luonnostaan koettelevat vanhempien ja muun ympäristön rajoja. Tasan niin paljon kuin sitä siimaa annetaan, se otetaan ja takaisinkelaus on vaikeampaa. Kyse ei ole omien tunteidensa tukahduttamisesta, jos ei halua jälkikasvustaan marisevaa velttoilijasakkia. Lasten kanssa voi ihan hyvin myös pitää hauskaa, hullutella, olla epäkorrekti ja kasvatusoppaiden vastainenkin kun sen hetki on. Mutta heitä pitää opettaa vastuullisiksi. Tässä syy ihmettelyyni myötäilijäkommenttien määrästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma sinulla kyllä on, kun tosissasi kyselet tällaisia anonyymeiltä netissä

En ole ap, mutta minäkin olisin saattanut kysyä. Vaikka oma sydän sanoo, että pitäisi antaa aikaa tuntea tunteensa, niin selkärankaan on iskostunut lapsuudessa opittu toimintamalli, jossa kaikki tunteet pitää sivuuttaa ja velvollisuudet hoitaa.

Tämä on ollut tosi hyvä ketju. :) Suorastaan terapeuttinen ketju, koska minun vanhempieni mielestä esim. seksuaalinen hyväksikäyttö ei olisi saanut johtaa minkäänlaiseen avuntarpeeseen tai poissaoloihin koulusta. Olis pitänyt vain painaa eteenpäin. Ja niin painoinkin, kunnes sitten kolmikymppisenä tuli seinä vastaan.

Olen todella pahoillani kokemastasi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kuitenkin, se on huikean paljon vakavampaa, kun ero parisuhteesta. Toivottaasti voit nyt paremmin :) 

Vierailija kirjoitti:

Kun jätin 16-vuotiaana poikaystäväni, hän yritti itsemurhaa. Viilsi ranteet auki kylpyammeessa, äitinsä ehti onneksi murtautua oven läpi. Äiti oli tajunnut ottaa palkatonta vapaata ja seurata poikansa vointia, koska pojan kokema murhe erosta oli huolestuttavaa. Ennen itsemurhayritystä exäni ei ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen ahdistuksen ja itkun takia, ja oli itsemurhayrityksen aikana jo psykoosissa.

Joo ap tarkkaile pojan vointia. On nimittäin vissiin aika rikki