Miltä tuntuu lapsesta jos on vanhat vanhemmat

[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 13:25"]

Ei kannata yleistää. Siinä missä joku kokee taloudellisen riippumattomuuden hyvin tärkeänä näkökohtana, arvostan minä yhteisiä vuosia lapseni kanssa. Jos elän elinaikaodotteeni mukaisesti, lapseni on eläkeikäinen minun kuollessani. Hänellä on minuun ja isäänsä ikäeroa 23 vuotta. Hänellä on edelleen elossa kaikki isoisovanhemmat ja kaikki isovanhemmat. Minä olen korkeasti koulutettu kuten koko sukumme. Kaikki isovanhemmat ovat reippaita ja vielä työelämässä kymmenisen vuotta. Omistusasuntoa meillä ei hänen syntyessään ollut eikä ole vieläkään, joskin parin vuoden sisällä varmasti. Minusta sekin on aika arvokasta, että saan ja lapseni saa, elää lähes koko elämämme toistemme kanssa elämänmatkaa kulkien, todennäköisesti :)

[/quote]

Pakko todeta, että aika hassusti asiaa ajattelet. Minun äitini oli 36v, kun minut sai, isäni oli 37v. Minulla oli kaikki isovanhemmat elossa syntyessäni ja ensimmäisen isovanhemman  menetin 19-vuotiaana. Sain oman esikoiseni 32-vuotiaana, lapseni on nyt 10-vuotias ja hänellä on edelleen kaikki isovanhemmat elossa ja terveinä. Lapseni ehti tutustua myös kahteen isoisovanhempaansa, molemmat kuolivat viime vuonna.

Olen nyt 42-vuotias ja kun lapseni täyttää 18 vuotta, täytän minä 50 vuotta. Työelämää on tuolloin jäljellä yli 15 vuotta. Jos lapseni saa lapsia samoihin aikoihin kuin minä eli 32-vuotiaana, olen minä vielä työelämässä. Koska sukuni naiset ovat eläneet huomattavan iäkkäiksi (kaikki yli 90-vuotiaiksi), on paljon mahdollista, että lapseni jäädessä eläkkeelle, olen minä edelleen elossa. En kuitenkaan tiedä, onko se mikään itseisarvo. Tavoitteenani ei ole roikkua lapseni elämässä ikuisuuksiin vaan elää mielekästä elämää ja olla osana hänen elämäänsä niin kauan kuin mahdollsita. Kuka tahansa meistä voi kuolla huomenna eikä siihen vaikuta se, kuinka nuorena on lapsensa tehnyt.

Oli se varhaisteininä ja teininä noloa, kun oli vanhat vanhemmat, mutta silloinhan melkein kaikki on noloa. Äitini oli 39 ja isäni 38 kun synnyin. Eihän sillä noin muuten mitään väliä ollut, minkäikäisiä olivat. Molemmat ovat jo kuolleet vuosia sitten, ei iän vaan, sairauden vuoksi. Ja sairastuminenhan ei katso ikää. Itse olen nyt 31. 

[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 13:58"]

Oli se varhaisteininä ja teininä noloa, kun oli vanhat vanhemmat, mutta silloinhan melkein kaikki on noloa. Äitini oli 39 ja isäni 38 kun synnyin. Eihän sillä noin muuten mitään väliä ollut, minkäikäisiä olivat. Molemmat ovat jo kuolleet vuosia sitten, ei iän vaan, sairauden vuoksi. Ja sairastuminenhan ei katso ikää. Itse olen nyt 31. 

[/quote]

Kyllä sairastuminen siinä mielessä katsoo ikää, että se korreloi suoraan iän kanssa. Mitä vanhempia ihmiset ovat, sitä sairaampia he ovat. Tietenkin nuoretkin sairastuvat, mutta harvemmin kuin vanhemmat. Esim. syöpiin on tosi harvinaista sairastua alle 40-vuotiaana. 

[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 13:41"]

[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 13:25"]

Ei kannata yleistää. Siinä missä joku kokee taloudellisen riippumattomuuden hyvin tärkeänä näkökohtana, arvostan minä yhteisiä vuosia lapseni kanssa. Jos elän elinaikaodotteeni mukaisesti, lapseni on eläkeikäinen minun kuollessani. Hänellä on minuun ja isäänsä ikäeroa 23 vuotta. Hänellä on edelleen elossa kaikki isoisovanhemmat ja kaikki isovanhemmat. Minä olen korkeasti koulutettu kuten koko sukumme. Kaikki isovanhemmat ovat reippaita ja vielä työelämässä kymmenisen vuotta. Omistusasuntoa meillä ei hänen syntyessään ollut eikä ole vieläkään, joskin parin vuoden sisällä varmasti. Minusta sekin on aika arvokasta, että saan ja lapseni saa, elää lähes koko elämämme toistemme kanssa elämänmatkaa kulkien, todennäköisesti :)

[/quote]

Pakko todeta, että aika hassusti asiaa ajattelet. Minun äitini oli 36v, kun minut sai, isäni oli 37v. Minulla oli kaikki isovanhemmat elossa syntyessäni ja ensimmäisen isovanhemman  menetin 19-vuotiaana. Sain oman esikoiseni 32-vuotiaana, lapseni on nyt 10-vuotias ja hänellä on edelleen kaikki isovanhemmat elossa ja terveinä. Lapseni ehti tutustua myös kahteen isoisovanhempaansa, molemmat kuolivat viime vuonna.

Olen nyt 42-vuotias ja kun lapseni täyttää 18 vuotta, täytän minä 50 vuotta. Työelämää on tuolloin jäljellä yli 15 vuotta. Jos lapseni saa lapsia samoihin aikoihin kuin minä eli 32-vuotiaana, olen minä vielä työelämässä. Koska sukuni naiset ovat eläneet huomattavan iäkkäiksi (kaikki yli 90-vuotiaiksi), on paljon mahdollista, että lapseni jäädessä eläkkeelle, olen minä edelleen elossa. En kuitenkaan tiedä, onko se mikään itseisarvo. Tavoitteenani ei ole roikkua lapseni elämässä ikuisuuksiin vaan elää mielekästä elämää ja olla osana hänen elämäänsä niin kauan kuin mahdollsita. Kuka tahansa meistä voi kuolla huomenna eikä siihen vaikuta se, kuinka nuorena on lapsensa tehnyt.

[/quote]

Peukutin vahingossa sinua, vaikka ei pitänyt. Mitäs hassua siinä on? Totesin vain, että pidän arvokkaana sitä, että saan elää tämän elämäni yhdessä lapseni kanssa, mahdollisimman pitkään ja hän saa tuntea kaikki sukulaisensa mahdollisimman kauan. Jos olisin saanut lapseni nelikymppisenä, olisi hänellä tuskin ollut elossa isoisovanhempia, tai ainakaan he eivät olisi kovin hyvässä kunnossa, ja meillä olisi tilastojen mukaan parikymmentä vuotta vähemmän aikaa yhdessä. Minulle se on arvo siinä missä jollekin se, että saa elää elämää ilman lapsia.

No joskus vitosluokalla en ollut ajatellut asiaa mitenkään kunnes kaverini sanoin että ompas vanhan näköne isä sulla.. 45 taisi silloin olla

[quote author="Vierailija" time="12.04.2014 klo 19:14"]

Mulla oli vanhat vanhemmat, olen iltatähti; äitini ainoa ja isäni toisesta liitosta. Hyvät vanhemmat oli, nyt on isä jo kuollut. Jotenkin äitini tuntui aina paljon viisaammalta, kuin muiden kavereiden parikymppiset äidit. Tämä kyllä saattoi johtua siitäkin, että äitini oli korkeasti koulutettu. Hänellä oli myös sellaista laajempaa myötätuntoa ja avarakatseisuutta, esim. vaikeina nuoruuden aikoina äitini luokse saattoi tulla minun hieman huonoille teille joutuneita kavereita, joilla oli kotona väkivaltaa. Äitini toimi näille jonkinlaisena turvana ja sovittelijana. Ehkä ikä sai aikaan jonkin elämänvarmuuden ja sellaisen, että ei pienistä hätkähdä, kun on nähnyt jo paljon. Nuoret ovat kiihkeitä ja nopeasti kimmastuvia, vanhemmat vanhemmat (=)) ei.

[/quote]

Mulla ihan sama kokemus. "Vanhoilla" vanhemmillani oli jotenkin sellaista malttia ja jaksamista, jota ei kavereiden nuoremmilla vanhemmilla ollut. Tuntuu myös, että olivat kanssani paljon enemmän kuin kavereiden vanhemmat. Kaverit olivat tosi paljon mummoloissa hoidettavana. Mekin käytiin isovanhempieni luona, mutta yleensä koko perhe yhdessä.

Hei. .. kai nyt tajuatte, että meidän lapsuudessa äidit oli keskimäärin paljon nuorempia kuin nykyään! Synnyttäjien keski-ikä on kasvanut koko ajan ja nykyään mm. Pk-seudulla on enemmänyli 40-vuotiaita ensisynnyttäjiä kuin alle 20-vuotiaita!

Koska lapset jäpeävät ennemminkin poikkeamaa kuin ympäristössä yleistä asiaa voi olla, että lapset nykyään ennemminkin häpeävät kkeskimääräistä nuorempia vanhempia.

Ei ole ollenkaan harvinaista sairastua syöpään alle 40- vuotiaana. Itse sain lapsen 45-vuotiaana. Nyt lapsi on koululainen ja omat vanhempani edelleen elossa ja asuvat omassa kodissaan. Mistäpä lapsi ymmärtäisi ihmetellä toisen vanhempien ikää ellei ole kuullut kotonaan asiasta mainittavan.

Eipä tuo mitenkään erikoista ole ollut. Joissain asioissa tietysti huomaa sen, miten paljon maailma on muuttunut vanhempieni elinaikana, he kun muistavat sodan. Isä oli vähän päälle kymmenvuotiaasta eteenpäin miesten kanssa savotassa ja äiti karjakkona ja heidän lapsuudenkotinsa ovat kuin suoraan museosta. Uusin tekniikka on vähän hankalaa mutta harjoittelemalla selviää. Mikäs tässä muuten on elellessä.

Up

No näin opena voin sanoa ettei vanhempien iällä noin pääpiirteissään ole väliä. Ainoa haaste on yli 40 vuotiaat yhden lapsen vanhemmat, jostain syystä juuri he usein paapovat ainokaistaan niin että tämä ei meinaa pärjätä kavereidensa kanssa. Mutta toki tämä ei ole aina näin, useimmiten tosin

Aitini oli 35 ja isani 40 kun minut saivat. Pikkukylassa missa vartuin, suurimmalla osalla luokkakavereistani oli tosi nuoret vanhemmat, useat tehneet lapset ennen kahtakymppia. 

Vanhempani oli kouluttuneita, elamaa nahneita ja varakkaita ja kun olivat jo niin kauan elaneet kahdestaan itsenaista elamaa niin olivat tosi innoissaan perhe-elamasta. Tehtiin ja touhuttiin perheena paljon, Joskus havetti sanoa kavereille vanhempien ika, koska sain aina kummastelua osakseni, olihan joillakin samanikaiset isovanhemmat ! Itse en kokenut karsineeni millaan tapaa "vanhoista" vanhemmistani, painvastoin. 

Nyt olen itse 25-vuotias, naimisissa, tyoelamassa ja en halua viela lapsia. Ehka parin vuoden paasta. Vanhemmat ovat viela reippaita, matkustelevat ja nahdaan usein vaikka asutaankin eri puolella maapalloa :D

Oma siskoni jää aina miettimään äidin vanhuutta kun näkee 'normaali ikäisiä' (normaaleja!! Valitettavan moni ls asiakas ystävistä) vanhempia. Ei se kuitenkaan kauheasti vaikuta. Ainoa mitä huomaa on se, että kasvatukseen ei enää ole jaksettu niin panostaa. Pikkusisko 11 vuotta nuorempi, eli 13-vuotias. Vanhempani olivat 39 ja 37 kun syntyi.

Up

Nelikymppisenä esikoista odottava äitinä on mieltä lämmittävää lukea, että vanhojen vanhempien lapset ovat pääsääntöisesti kokeneet vanhat vanhemmat positiivisena asiana. Alle 30v  kuolemattomuuden illuusiossa vielä elelevät tai sen puhkeamisen kanssa kipuilevat nuoret aikuiset ”kauhistuvat”, mutta heitähän asia ei koske millään muotoa, jos oma perhe on jo perustettuna. (Jos ei ole, niin sitten se jatkuva kellon tikutys  tosin voi viedä  yöunet, siihen asti kunnes kolmen kympin kriisi on lusittu)

Oon 14v. Äiti on 58 ja iskä on 57. Ku luen näitä viestejä missä kerrotaan, että "kuoli kun kaveri oli 20v" mulle tulee kauhee paniikki. Etenki iskä on mulle ihan hem me tin tärkee, ja oon tosissani harkinnu itsemurhaa, jotta mun ei tarttis kokea sitä tuskaa, kun mun vanhemmat kuolee. Mut sitte toisaalta tuntuu todella epäkunnioittavalta etten menis heidän hautajaisiinsa. Oon ihan hukassa.

Musta ois kyllä kurjaa jos vanhemmat olisi nyt mun ollessa 19 jo luokkaa yli kuuskymppisiä. Tahdon kuitenkin heidän näkevän tulevaisuudessa lapsenlapsensa ja olevan mukana myös heidän elämässään mahdollisimman pitkään. Toki se on aina mahdollista, että jompi kumpi kuolisi vaikka huomenna, mutta todennäköisempää esimerkiksi 65-vuotiaan kuolema on kuin vaikka 45-vuotiaan.

Vanhempani ovat nyt siis 47 (äiti, syntynyt 1969) ja 44 (isä, syntynyt 1972.) Itse olen lapsista vanhin eli 19; veljeni täyttää viikon kuluttua 17 ja siskoni on 11. Mulla taitaa itseasiassa olla ystäväpiirini nuorimmat vanhemmat, suurimmalla osalla ne on 50 ylöspäin, osalla peräti kuusikymppisiä.

Olemme itse vanhoja vanhempia, toivottavasti hyviä. Omat vanhempani olivat nuoria minun ja sisarusten syntyessä. Isä sairastui syöpään 39-vuotiaana ja kuoli, kun olimme alle ja hiukan yli 20-vuotiaita. Kova paikka niin nuorille. Ei elämästä voi tietää, miten paljon aikaa kenelläkin on jäljellä.

Olen nyt 15-vuotias ja äitini on 59 sekä isäni 58. Isäni varsinkin on kovin leppoisa ja ymmärtäväinen ja kiltti. Äitiini välit eivät ole koskaan olleet erityisen hyvät, mutta en kanna kaunaa yms. ja kykenemme silti olemaan yhdessä.  N. 10 vuotiaana aloin pelätä vanhempieni kuolemaa tolkuttomasti. Vuodet 2015-2016 olivat erityisen raskaat pelon kannalta, ja aika meni suurimmalta osalta pelkäämiseen. 2016 kesällä vaarini kuoli 74 vuotiaana, joka ei helpottanut pelkoani yhtään. Tänäkin vuonna, 2017, olen edelleen todella kuolemanpelkoinen. Käyn onneksi psyklogilla puhumassa asiasta, ja saan tukea. Yritän ottaa ilon irti heidän kanssa olemisesta, ja murehtia vähemmän. <3

Hävetti.