Voiko yksinäisyyden oppia hyväksymään ja elämään sen kanssa?

Ei sitä hyväksymään pysty mutta jotenkin sen kanssa pystyy päivä kerrallaan elämään. Mitä enemmän ikää tulee, sitä pelottavampaa yksinäisyys on.

Olen toki oppinut elämään yksin, koska en minä muusta tiedäkään. Muutin omilleni 16 vuotiaana ja täytin äskettäin 32. Nuorena olisi ollut paljonkin vientiä, mutta ujous, typeryys ja suuri oman rauhan tarve pilasi kaiken. Nyt kolmekymppisenä olisi jo ainakin itsevarmuutta, älliäkin vähän ja olen avoin suhteelle, mutta en saa naisiin enää kontaktia. En tosin murehdi sitä ja jos olen loppuikäni yksin, niin olkoot sitten niin, olisi tässä elämässä voinut paljon paskemminkin käydä. Joku syntyy halvaantuneena kuten eräs sukulaispoikani, toisella voi olla joku paha krooninen sairaus jonka takia elämä on kuin kidutusta, ja joku joutuu elämään keskellä perhehelvettiä. Tuollaisiin verrattuna omat ongelmani on niin pieniä etten niistä kehtaa edes valittaa.

Helpottaa ajan myötä kun kiinnostus seksiinkin lopahtaa. Mulla on nyt jostain syystä ollut muutaman viikon ajanjakso, ettei ole ollut mitään kiinnostusta niihin touhuihin ja yllättäen ei tunne itseäni yksinäiseksi. Enkä ole masentunut. Itseasiassa olo on todella hyvä!

Ystäviä olisi toki hyvä olla. Mulla on pari ikisunkkua miestä ystävänä ja tehdään yhdessä kaikkea hauskaa. Meditoi ja pidä itsestäsi huolta. Suosittelen YouTubesta katsomaan Einzelgänger-tubettajan videoita. Tsemppiä!

Yksinäisyydellä läimäistiin naamalle jo elämäni ensimetreillä, kun vanhempani olivat kykenemättömiä emotionaaliseen läheisyyteen. Tiedostamattani päätin, ettei yhteyden puute toiseen ihmiseen enää koskaan tuhoaisi mua kuten silloin. Yksin ja yksinäinen olen ollut koko elämäni, mutta se ei ole saanut musertavan suurta sijaa elämässäni, koska olen ollut niin päättäväinen tavoittelemaan kaikkea muuta hyvää ja nauttimaan siitä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydellä läimäistiin naamalle jo elämäni ensimetreillä, kun vanhempani olivat kykenemättömiä emotionaaliseen läheisyyteen. Tiedostamattani päätin, ettei yhteyden puute toiseen ihmiseen enää koskaan tuhoaisi mua kuten silloin. Yksin ja yksinäinen olen ollut koko elämäni, mutta se ei ole saanut musertavan suurta sijaa elämässäni, koska olen ollut niin päättäväinen tavoittelemaan kaikkea muuta hyvää ja nauttimaan siitä.

Olisi hienoa jos jokaiselle yksinäiselle olisi tuollaista sisäistä voimaa jaossa.

Vielä jaksaa 13 vuoden yksin olon jälkeen välillä asia vaivata, mutta alkaa jo huomaamaan miten siihenkin pikku hiljaa tottuu... Kunhan ei vain jatku syrjäytyminen ja saisi siitä huolimatta enemmän aikaiseksi.

nostan.

No munn isän veliihän on auutisti, rukit käyny laiivastosssa, diplomi inssi, ydinnvoimalasssa ja vett llä työööskennellyt.

Hmm..  Kyllä yksinäisyyteen varmaan moni tottuu tai itse ainakin totuin.

Olin nuorempana aina menossa ja ystäviä oli paljon mutta sitten kävi paha asia minulle ja sitten syrjäydyin ja ajauduin yksinäisyyteen. Alkuun tietenkin oli vaikeaa kun ei voi mennä ulos juhlimaan vaikka uutenavuotena mutta nyt siitä nauttii että saa olla yksin koko ajan.

Kylllä sitä kun ihminen tulee tietttyyyn ikään niin siellä pitäis varmaan olla jo se punanen tupa ja peruna maa, farmarivollvo, kultaiiinen noutaja, vaimo ja mukulat. Kaverit on sittten taaa sitä teini iän ja nuoruuden aikaaa enemmmänkin varmaaan.

Oma seura on paras seura :) Tosin mulla on takana pari pidempää ja huonohkoa parisuhdetta joten tiedän että on paljon pahempi olla yhdessä väärän ihmisen kanssa kuin yksin. Mutta nyt nelikymppisenä oikeasti nautin yksinolosta. Pari ystävää on mutta he asuvat kaukana ja nähdään harvakseltaan, varsinkin nyt korona-vuonna olen nähnyt ystäviäni kesällä kerran. En enää jaksa ihmisten seuraa tai kaipaa sitä kuten ennen, mulle riittää se että töissä näkee ihmisiä ja on ihanaa työpäivän jälkeen päästä kotiin ihan yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Kylllä sitä kun ihminen tulee tietttyyyn ikään niin siellä pitäis varmaan olla jo se punanen tupa ja peruna maa, farmarivollvo, kultaiiinen noutaja, vaimo ja mukulat. Kaverit on sittten taaa sitä teini iän ja nuoruuden aikaaa enemmmänkin varmaaan.

Rahaaa pystyy tekemääään sillä että kykenee hankkimaan koulutuksen eli tiedot ja taiidot sekä myyymään ne sittten jos ajattelee että muualla maaailmassa on se 10 miljardia ihmistä niiin mahdolllsimman monille maksukykyisillle tuottteesi. Se onn mikä ihhmistä kiinnostaa että onko suorittaja, haaveilija vai mikäää nyt sitten onkaaan.

Kyllä, yksinäisyyteen tottuu ja siitä tulee normaalia elämää. Ihmissuhteet alkaa tuntua pidempään yksin olleena jollakin tavalla vaikeilta. Haluaisin esim.parisuhteen mutta toiseen ihmiseen tottuminen vaikuttaa hankalalta. Ehkä se ajan myötä helpottuisi.

Tulevaisuus lähtee siitä että hyväksyy menneisyyden ja nykytilanteen sellaisina kuin ne ovat eikä koita rakentaa tulevaa sen varaan mitä olisi voinut olla tai voisi olla jos asiat olisivat toisin.

Omassa elämässä ja maailmassa on tapahtunut sen verran yllättäviä käänteitä joita en olisi voinut mitenkään ennakkoon arvata niin olen luopunut siitä ajatuksesta että ”näin tämä varmasti tulee aina olemaan”. Turhaa pilaan tämän hetkistä elämääni ajattelemalla negatiivisesti kymmenen vuoden päässä olevasta elämästäni.

Jos sinulle on masennusta niin se on vielä sellainen asia että hormonit ja aivot kun saa kuntoon niin maailma näyttää niin erilaiselta kun masentuneena että turha miettiä että elämä tulee olemaan sellaista loppuun asti kuin masentuneen elämä on. Sitten kun valo pääsee elämään se masentuneen elämä tuntuu yhtä kaukaiselta kuin nyt ehkä tyydyttävä elämä tuntuu.

Sosiaalisia taitojakin voi kehittää läpi elämän ja ajatusmallejakin (hermoyhteyksiä) pystyy muokkaamaan läpi elämän.

Johonkin kuulumisen tarve on yksi ihmisen syvimpiä perustarpeita sen takia että ennen se on tarkoittanut hengissä selviämistä. Yksinäisyyden tunteita ei kannata hävetä.

Kyllä voi. Tosin aika pystyynkuollutta meininkiä saattaa välillä olla.