Kun taapero riehuu ¿ miten viisas kasvattaja toimii?
Meidän 1v3kk taaperomme on alkanut riehumaan väsyneenä. Läpsii, nipistelee, heittelee kamoja vanhempiaan päin. Lapsi pitäisi siis saada ymmärtämään, että toisia sattuu ja että näin ei saa tehdä. (Eri asia on kuinka iltavilli ylipäätään taltutetaan) Toistaiseksi ollaan tehty niin, että on otettu lapsi tiukasti syliin, ja silmiin katsoen hyvin vakavalla naamalla selitetty, että ei saa läpsiä tms. koska äitiä/isää sattuu. Tiedän kyllä, että perillemeno vaatii toistoa toistoa toistoa toistoa sekä johdonmukaisuutta. Olo on kuitenkin välillä aika neuvoton, kun kaikki kiellot tuntuvat kaikuvan kuuroille korville.
Se mitä tällä avauksella ajan takaa, on näkemyksiä ja vinkkejä siihen, miten sopeuttaa kiellot ja rankaiseminen lapsen ikään ja kehitysvaiheeseen. Että voisi tuntea olevansa johdonmukainen ja viisas kasvattaja¿ Vai voiko sellaista olotilaa ollakaan? :) Koska lapsi ei vielä osaa puhua, ollaan mietitty mm. että kuinka paljon taapero ylipäätään ymmärtää asioiden syistä ja seurauksista, ettei aliarvioida eikä toisaalta yliarvioida lapsen käsityskykyä kieltojen ja rankaisujen suhteen. Lisäksi olisi hyvä, jos meillä vanhemmilla olisi jossain määrin selkeä näkemys siitä, millaisen jatkumon meidän käyttämämme keinot muodostavat. Siis että rankaisemisessakin pysyisimme johdonmukaisina lapsen kasvaessa, esimerkiksi että milloin on aika siirtyä kieltämisestä ja pois viemisestä vaikkapa jäähyn käyttöön tms.
Kommentit (21)
Meillä 1 v 5 kk lapsi tietää, mikä on kiellettyä, sillä hän tekee kiellettyjä asioita (puree, hakkaa patteria, sörkkii pistorasioita, rapussa yrittää kolistaa naapureiden postiluukkuja) vain vihaisena ollessaan tai huomiota kaivatessaan ja katsoo samalla, miten vanhempi reagoi. Olemme nyt ottaneet käyttöön ensin varoituksen ja jos/kun se ei tehoa niin lapsi joutuu minuutiksi nurkkaan rauhoittumaan tai joissain tilanteissa ongelman aiheuttanut lelu tms. otetaan pois. En tiedä, onko siitä apua, mutta pelkkä " ei" ei tunnu riittävän. Aikaisemmin lapsi nostettiin vain kauemmas esim. patterin luota, mutta nyt menee heti takaisin.
Meilläkin lapsi on väsyneenä hankala, mutta yritämme laittaa tämän riittävän aikaisin nukkumaan, ettei riehuminen mene niin pahaksi.
Uskoisin, että tässä on paljonkin lapsikohtaisia eroja, mutta meillä ainakin tunnutaan lapsen kanssa tarvitsevan aika säännöllinen rytmi ja selkeät rajat - tosin kielletyt asiat on pyritty pitämään minimissä ja oikasti vaarallisissa/ muita häiritsevissä.
mutta itse sanoisin, että johdonmukaisuus on tärkeää. Toisaalta en jäisi tuon ikäisen kanssa junnaamaan yhteen asiaan, enkä edes olettaisi, että taapero tottelee. Oman kokemukseni mukaan joskus 1,5-vuoden jälkeen voi jokin asia hyvässä lykyssä mennä ihan oikeasti perille ja taaperon ohjailu onnistuu hyvinä hetkinä. Meillä nuorin tällä hetkellä melkein 1-vuotias ja ei-sanaa käytetään esim. ulkona kun yrittää repiä istutuksia maasta tai laittaa kiviä suuhunsa. Sisällä kaikki vaarallinen ja kielletty on yritetty minimoida. Kieltämään joudutaan esim. astianpesukoneen kanssa, kun yrittää avata luukkua ja kiskoa astioita ulos. Yleensä kiellän, jos ei tehoa, nostan pois tilanteesta ja jos ei vieläkään tehoa, niin kiinnitän huomion johonkin muuhun. Rangaistuksia ei meillä ole kovin pienille koskaan annettu, varmaan joskus 2-vuotiaana uhmaiässä on ruvettu antamaan rangaistuksia.
Sitten esim. puremista yritän välttää eli vedän vaikka käteni pois, kun huomaan tytön yrittävän purra. Jos taas puree, en reagoi siihen, vaan käännän vaikka pusutteluksi poskelle tai joksikin muuksi hauskaksi toiminnoksi. Itse uskon, että taaperoa on mahdoton saada lopettamaan puremista, jos kerran keksii, että sillä saa hauskoja ääniä aikaiseksi isoista ihmisistä. Yritänkin toimia niin, ettei taapero keksi siinä olevan minkäänlaista juttua, vaan esim. pusuttelu tai halailu on paljon hauskempaa. Ainakin kahden kanssa on jo toiminut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että aika paljon mennään luovimalla, tilanteen mukaan. Tietyt asiat on kiellettyjä, eikä niistä jousteta, mutta tällaisia on mahdollisimman vähän. Mihinkän eipäs-juupas-taisteluun en myöskään pienen kanssa ryhdy (isompien kanssa saa sitä tehdä ihan tarpeeksi :-)). Jos menee liian vaikeaksi, niin sitten siirrytään vaan tekemään jotain ihan muuta, pieni unohtaa vielä tosi nopeasti kaikki asiat.
Itse koitan saada pojan huomion johonkin muuhun asiaan, esim. jos puree tai nipistää, ja sanotaan rauhallisesti " Noin ei tehdä. Se sattuu." Jos kiljaisee tai muuten reagoi kauhean voimakkaasti, poika tosiaan luulee, että kyseessä on joku leikki, samoin jos kovin ankarasti yrittää kieltää ja olla vakava, niin meitin herrasta se on vaan huvittavaa. Jos poika tekee jotain kiellettyä, kuten hakkaa rumpupalikalla patteria, niin silloin vaan yksinkertaisesti rikosvälineet otetaan pois ja yritetään kiinnittää huomio johonkin muuhun asiaan. Luonnollisesti meiltä on siivottu kaikki kukkaset, koriste-esineet ja kirjat pois alahyllyiltä yms., jotta ei joudu koko ajan kieltämään. Myöhemmin kait sitten voi käyttää jäähyjä ja joitain tarrasysteemeitä tms., mutta siihen menee vielä aikaa. (Poikamme on reilut 1½ v.)
Tuon ikäinen ei tosiaan ymmärrä, että toiseen sattuu. Läpsiminen ja nipistely voi toimia myöskin ainoana kommunikaatiovälineenä, jos puhe puuttuu.
Tuohon iltavilliin ei kai ole oikein lääkettä, kuin sitten ehkä se uni... Kyllä se siittä!
.. itse olen sitä mieltä, että kieltää täytyy siitäkin huolimatta, ettei lapsi siitä varsinaisesti vielä " tajua" tai opikaan muuttamaan käyttäytymistään. Varsinkin jos on kyseessä muiden vahingoittaminen (pureminen, lyöminen jne), on mielestäni tärkeää aina osoittaa, että se on väärin ja niin ei yksinkertaisesti saa tehdä.
Meilläkin kielletyt asiat on pidetty minimissään, ja paljon tyttö saa mennä ja tutkia paikkoja itsekseen (kotona sisällä siis, viitaten taannoiseen " saako lapsenne olla yksin pihalla -keskusteluun). Kiellettyä on lähinnä muiden satuttaminen sekä asiat, jotka ovat lapselle vaarallisia (syöttötuolissa seisominen, nojatuolissa pomppiminen, kynien tms pureskelu..).
Mieleeni tuli vielä, että onko Errj lapsenne iltavilliintymistä helppo tai vaikea ennakoida, ts. olisiko mahdollista ohjata hänet johonkin muuhun puuhaan ennen sitä (esim. että lukisitte kirjaa yhdessä..)?
Vai tuleeko se vaihde päälle kaikesta huolimatta? Meillä tyttö alkaa yleensä villiintyä vasta iltasatua lukiessa, ja ihan viime päivinä olen huomannut, että ristiriitaisesti se taitaakin olla hänelle juuri oikea hetki mennä nukkumaan. Mutta sen verran olen paininut nukkumisasioiden kanssa, etten uskalla suin surminkaan väittää, että juuri tässä olisi ratkaisu iltojen villiin menoon! : )
Ompunäiti
Minun mielestäni on tärkeintä, että 1-vuotias ei ala lyödä, purra tms. toisia ihmisiä. Keinot, millä siihen päästään, saa jokainen varmasti itse päättää. Kieltäminen ei auta tuon ikäiselle eli asian huomiotta jättäminen toimii huomattavasti paremmin. 1-vuotiaalle pitää minun mielestäni opettaa ei-sanan merkitystä, mutta ei niin että odottaisi lapsen aina tottelevan. Niin pienen ymmärrys ei vaan riitä siihen. Mieluummin harjoittelen ei-sanaa jollakin muulla tavoin kuin purevan lapsen kanssa. Kun lapsi myöhemmin alkaa ymmärtää asioita enemmän ja ehkä yrittää joskus purra, on tietenkin tehtävä selväksi, ettei niin saa tehdä. Meillä eivät kyllä lapset taaperoiän jälkeen ole edes yrittäneet purra.
Ap:lle piti vielä sanomani, että meillä asiat usein käännetään " nurinkurin" . Eli jos lapsi availee kiellettyjen kaappien ovia, pyydetään häntä sulkemaan ovi ja kiitetään siitä. Tai jos hän yrittää syödä jotakin roskikseen kuuluvaa, viedäänkin roska roskikseen yhdessä, ei kielletä syömistä. Tämä toimii mielestäni monissa kohdin todella hyvin eikä tarvitse turhan takia kieltää lasta. Lapsi päin vastoin on ylpeä, kun osaa esim. viedä roskan roskikseen.
Ompunäiti:
.. itse olen sitä mieltä, että kieltää täytyy siitäkin huolimatta, ettei lapsi siitä varsinaisesti vielä " tajua" tai opikaan muuttamaan käyttäytymistään. Varsinkin jos on kyseessä muiden vahingoittaminen (pureminen, lyöminen jne), on mielestäni tärkeää aina osoittaa, että se on väärin ja niin ei yksinkertaisesti saa tehdä.Meilläkin kielletyt asiat on pidetty minimissään, ja paljon tyttö saa mennä ja tutkia paikkoja itsekseen (kotona sisällä siis, viitaten taannoiseen " saako lapsenne olla yksin pihalla -keskusteluun). Kiellettyä on lähinnä muiden satuttaminen sekä asiat, jotka ovat lapselle vaarallisia (syöttötuolissa seisominen, nojatuolissa pomppiminen, kynien tms pureskelu..).
Mieleeni tuli vielä, että onko Errj lapsenne iltavilliintymistä helppo tai vaikea ennakoida, ts. olisiko mahdollista ohjata hänet johonkin muuhun puuhaan ennen sitä (esim. että lukisitte kirjaa yhdessä..)?
Vai tuleeko se vaihde päälle kaikesta huolimatta? Meillä tyttö alkaa yleensä villiintyä vasta iltasatua lukiessa, ja ihan viime päivinä olen huomannut, että ristiriitaisesti se taitaakin olla hänelle juuri oikea hetki mennä nukkumaan. Mutta sen verran olen paininut nukkumisasioiden kanssa, etten uskalla suin surminkaan väittää, että juuri tässä olisi ratkaisu iltojen villiin menoon! : )Ompunäiti
tässä me ollaan Elliinan kanssa eri mieltä mutta sehän on fine. En minäkään oleta aina taaperoni " tottelevan" , ei varmasti tottelekaan, mutta siitäkin huolimatta kerron hänelle (kieltämällä), jos jokin asia (tehty tai parhaillaan käynnissä oleva) on väärin ja siksi kielletty.
Mutta toi kiittämis- ja kehumisidea onkin varmasti tosi hyvä! Sitä pitääkin ajatella täällä meidän päässä.
Öitä!
Ompunäiti
joiden mielestä noin pientä ei vielä voi varsinaisesti kasvattaa vaan lähinnä ohjata tekemään oikein. Eli tiukat kiellot ja rangaistukset eivät oikein toimi alle 2-vuotiaalla, tai jos toimivat, niin tod. näk. lapsi ei niitä tarvitse. Rauhallinen ja mukautuva lapsi kun varmaan käyttäytyisi hyvin johdonmukaisella ohjauksellakin, ja vilkas ja omapäinen tapaus taas venyttää joka tapauksessa vanhempien hermoja.
Kivahan se on, jos lapsen saa lopettamaan patterin paukuttamisen tai kukkamullan kaivamisen pelkällä tiukalla " eillä" , mutta kasvatuksen kannalta on ihan yhtä hyvä jos se loppuu sillä että houkutellaan lapsi johonkin muuhun hommaan. Pääasia että touhu loppuu ja mieluiten niin, että aikuisen hermoja koetellaan mahdollisimman vähän. Itse muistan, että kaikkein raisttavinta oli, jos yritti kieltää pientä ja hän vain nauroi tai ryntäsi takaisin kiellettyyn hommaan. Siinä tuli helposti hermostuttua lapselle, ja se on se kaikkein huonoin reaktio, kun kyse on vielä perusturvallisuuttaan rakentavasta, ymmärrykseltään hyvin vajavaisesta ihmisenalusta :-) Kokemuksen rintaäänellä, kaksi lasta yli tuon vaiheen kasvattaneena sanoisin siis, että pyrkikää vaan saamaan kielletty tekeminen loppumaan. Lapsen ei vielä tarvitse ymmärtää, miksi eikä hänen tarvitse varsinaisesti muistaa, mikä on kiellettyä. Kunhan siitä kielletystä ei tule tapaa, tai keinoa saada huomiota, kaikki on kunnossa ja n. vuoden päästä pääsette sitten tosissanne kasvattamaan.
... sillä sen verran kiinnostava tämä aihe on!
Itseäni on jäänyt vähän hämmentämään se, että ilmeisesti osa ihmisistä pitää kieltämistä ja huomion siirtämistä muihin asioihin toisensa poissulkevina menetelminä. Minusta molemmat toimivat hyvin, yhdessä! Edelleen olen sitä mieltä, että kieltäminen on luontevaa ja myös tärkeää siinä tilanteessa, kun lapsi tekee jotain kiellettyä. Samassa yhteydessä on varmaan ihan hyvä ja toimiva juttu siirtää lapsi tai hänen huomionsa toisaalle. Jos taas vain huomio siirretään muualle, lapsi ei saa tietoa siitä, että se toinen asia oli tai olisi ollut väärin. Ainakin itsestäni tuntuu nimenomaan luontevalta " jakaa" lapselle tätä tietoa oikeasta ja väärästä (eli sanoa " EI" tai vaikka " Laura KÄY istumaan, ET SAA pomppia sillä nojatuolilla) siihen tarkoitetussa yhteydessä) ihan alusta saakka, vaikken mitenkään oletakaan hänen sitä sen syvällisemmin vielä sisäistävän.
Rankaisemiseen en sen sijaan usko oikeastaan ollenkaan vielä tämänikäisen kanssa. Tällä tarkoitan siis sitä, että laittaisin tytön esim. " miettimään" tekemäänsä itsekseen. Tämänikäisen lapsen ajattelukyky ei varmastikaan ole riittävällä tasolla sentyyppisten syy-seuraussuhteiden osalta.
Näistä ajatuksistani huolimatta en pidä itseäni yhtään tiukkiksena, en ole koko ajan kieltämässä tyttöä, enkä todellakaan oleta kieltämisen (varsinkaan ennalta) muuttavan lapsen toimintaa juuri miksikään sillä hetkellä. Voi tietysti olla, että lapsemme on rauhallisempaa tyyppiä kuin joku toinen, ja siksi en ole vielä itse joutunut kovalle koetukselle näine periaatteineni! Uhmaikä on varmaan sitten taas toinen juttu, ja silloin kai sitä johdonmukaisuutta varsinkin tarvitaan.
Ompunäiti : )
Paljon on fiksuja konsteja ja neuvoja jo annettukin :-)
itse olen sitä mieltä, että kyllä 1v3 kk jo " tajuaa" Ei sanan merkityksen, on sitten aivan eri asia muistaako asian ja varsinkaan tajuaako syyn ei:lle .....ei tajua ;-)
Esim. meillä on kiellettyä koskea video/dvd laitteeseen. Kun lapsi menee sen luo, ojentaa kätensä ja katsoo minua, lopettaa hän tekemisensä, kun sanon EI. Aika paljon tätä jankattiin ja nyt se on mennyt perille, itse asiassa jättää nykyään videot rauhaan aika kivasti.
Itse olen kanssa samaa mieltä, että kieltäminen ja huomion muualle suuntaaminen eivät sulje toisiaan pois, vaan kulkevat kivuttomasti käsi kädessä.
Työssäni ikävä kyllä näen aika paljon lapsia, joiden vanhemmille on ilmeisesti ihan alusta asti ollut tuskaa aiheuttaa lapselleen mielipahaa rajoittamalla tämän mitään tekemistä. Sitten ollaankin ihmeissään, kun jo 5 vuotias keulii täysillä nenille, eikä kunnioita esim. toisen ihmisen koskemattomuutta. ( siis ei satuteta toista ;-))
Itse en usko rankaisuun tässä taapero vaiheessa. Rankaisu astuu kuvioon vasta kun lapsi tajuaa syy-seuraus suhteita. Mutta sanoisin, että kaiken A ja O on JOHDONMUKAISUUS oli sitten miten löysällä/tiukalla kasvatuslinjalla tahansa. Toinen tärkeä asia on se, että molemmat vanhemmat ovat samoilla linjoilla (ainakin lapsen edessä) ja vetävät yhtä köyttä. Meillä ainakin isommat pojat testasivat aikanaan hyvin järjestelmällisesti, että saako jonkun asian periksi paremmin äidiltä vai isältä. Meillä onkin miehen kanssa tapana huudella toisillemme, että " mitä sä sanoit ?" ennenkuin vastaamme lapselle.
Välillä olemme eri mieltä toisen ratkaisusta, mutta silloin asia puidaan vasta, kun lapsi ei ole enää tilannetta näkemässä/kuulemassa. Toista ei dumata, eikä toisen päätöksille " astuta" lapsen nähden.
Meillä kotona asustaa 14kk ikäinen, HYVIN ITSEPÄINEN taapero, hänen huomiotaan ei voi kääntää pois, kun jonkin idean pieneen päähänsä saa.PEriaatteessa olen sitä mieltä, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois, meillä vaan ei toimi huomion kääntäminen muuhun. Meillä käytetään kieltämistä ja samaan aikaa nostan taaperon pois kielletystä paikasta. Minä kyllä selitän, miksi ei jotain saa tehdä, eli kiellä ja sanon vaikka " ei saa purra veljeä, veljelle tulee pipi" enkä katso, tekeväni mitään väärää, siinä että selitän, esikosellekkin olen selittänyt ihan pienestä. On meille tullut tilanteita, että joku kielletty asia on liian vaikea selittää ymmärrettävästi ja silloin vaan kielletään.
Meidän kuopus kyllä ei sanan ymmärtää, mutta ei sitä tottele, enkä todellakaan sitä vielä odota. Minä käytän myös sitä, jos poika availee kaappeja, niin pyydän laittamaan kiiinni (kovin hyvin ei toimi)
Samoilla linjoilla Vaakamomin kanssa, johdonmukaisuus on tärkeintä ja juuri niin, ettei isi sitten salli jo kiellettyä asiaa, meilläkin miehen kanssa huudellaan, että " mitäs tästä ajattelet/olet sanonut" Esikonen (5v)sen hyvin tietää, eikä pyydä toiselta jo kiellettyö asiaa, kokeilltu on, mutta kun ei onnistunut niin jätti siihen.
Errj: nyt en muista, tarkkaan mitä kirjoitit, mutta voisiko riehumiseen auttaa aikaisempi nukkumaan meno aika?
Mareila+Pojat 1v ja 5v
kiltti taihi rauhallinen lapsi, vaan meillä ei-sanan ahkera käyttö on kyllä tehonnut. Kukat, telkkari ja muu kielletty jäävät enimmäkseen rauhaan, kun jo ihan pienestä pitäen niihin on kielletty koskemasta. Ja ikää on vasta 13 kuukautta.
Minä myös vannon ei-sanan ja huomion poissuuntaamisen -yhdistelmän nimeen :-).
Et voi rangaista tuon ikäistä siitä että alkaa väsyneenä riehumaan, tai pitää hänelle mitään tiukkoja " puhutteluja" ja odottaa hänen ymmärtävän. Huolehdi että hän saa tarpeeksi unta.
Meillä on erittäin vilkas 2,5-vuotias, jonka kanssa näitä asioita on pitänyt miettiä jo pitemmän aikaa. Itse olen sitä mieltä, että yli yksivuotias ymmärtää jo paljon enemmän, kuin suurin osa vanhemmista kuvitteleekaan. Meillä lapselle on ihan vauvasta asti kerrottu ja selitetty asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ja uskokaa tai älkää, mutta hän on jo hyvin varhain oppinut kuuntelemaan, kun hänelle jotakin asiaa selitetään. Tästä oli sitten helppo edetä seuraavalle tasolle. Kun lapsi noin 1,5-vuotiaana alkoin todenteolla kokeilla rajojaan, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, koin saavani paljon apua siitä, että meillä oli jo valmiiksi tällainen " perustelun ja selityksen perinne" . Eli, kun häntä kielletään menemästä autotielle, selitetään sen jälkeen lapselle ymmärrettävästi, miksi sinne ei saa mennä (voi jäädä auton alle ja siitä tulee iso pipi). Tämä ei tietenkään poista vanhemman vastuuta lapsen valvomisesta ja asia pitää toistaa joka ikinen päivä, kun mennään lähelle autotietä, mutta jossakin vaiheessa lapsi sen sisäistää ja oppii itsekin varomaan.
Vaikka pidämme rajoja ja ohjaavaa kasvatusta tärkeänä, vältämme suuria tahtojen taisteluja ja periaatekeskusteluja silloin, kun lapsen kiukku, rajojen rikkominen tai villittely johtuvat selkeästi väsymyksestä. Tiukkuuden ja ein sijasta parasta meillä ovat syli, läheisyys, kirjan lukeminen, iltalaulujen laulaminen jne. - eli huomion keskittäminen (ei kiukkuun vaan) itse asiaan, väsymykseen ja sen ymmärtämiseen. Lapsen hankalimmat hetket johtuvat meillä ainakin nimenomaan väsymyksestä (mitä väsymystä lapsi ei osaa ilmaista muuten kuin kiukkuamalla), ja parhaiten auttavat lempeys, läheisyys ja yhteinen rauhoittuminen. Päivä- tai yöunien jälkeen maailma näyttää taas aurinkoiselta ja virkeämpinä hetkinä rajojakin voidaan opetella kärsivällisemmin ja perusteellisemmin.
On se ihana kuulla, että minunlaisiakin kasvattajia löytyy..Sain täällä kerran kunnon naurut, kun kerroin ottavani kiukkuisen lapsen syliini ja laulavani ja heijaavani häntä.. Minäkin yhdyn todella tuohon lapsen ymmärtämiseeen.
Minusta tärkein on ITKUUN REAGOINTI. Liian usein näkee vanhempia, jotka eivät tee elettäkään kun lapsi itkee, ja se sattuu ainakin minua syvältä. Lapsi kun ei itke turhaan, vaan siihen on AINA joku syy (väsy, märkä vaippa, nälkä, huomion tai sylin puute tms.) SAMA PÄTEE KIUKUTTELUUN ; TYYTYVÄINEN LAPSI EI KIUKUTTELE. Jos edellä mainitut asiat (väsy, märkä vaippa, nälkä, huomion tai sylin puute tms.) on kunnossa, ei lapsi todennäköisestikään kiukuttele. Moni vanhempi tuntuu kokevan lapsen kiukun ILKEILYNÄ, mutta sitä se ei todellakaan ole.
LAPSI PEILAA AIKUISTA. Moni ihmettelee huutavia ja karjuvia lapsia, mutta mistäköhän ne ovat sen mallin saaneet? Taitaa riittää peiliin vilkaisu.
ANNETAAN LASTEN OLLA LAPSIA. Eli annetaan heidän kehittyä rauhassa, jos 3-vuotias on vielä vaipoissa ja 2-vuotias ei halua (?!!?) omaan sänkyyn tms. niin mitä sitten? Nykypäivän melskeessä halutaan äkkiä lapsesta itsenäinen, pystyvä ja osaava. Jos pieni lapsi ei nuku, viedään se jonnekin unikouluun täysin vieraiden ihmisten luo, eikä ymmärretä sitä, että lapsi vasta hakee rytmiä täällä kohdun ulkopuolella. PIENET LAPSET EIVÄT OLE PIENIÄ AIKUISIA!
JOHDONMUKAISUUS ON LAPSELLE TURVAA. Kun joku asia on tänään EI, se on sitä myös huomenna ja ylihuomenna. Lapsi kokee olonsa turvattomaksi, jos joutuu koko ajan hakea niitä rajoja. Näistäkin tilanteista aiheutuu kiukunpuuskia.
Taitaa olla jo hakoteillä, mutta näin minä pienistä kiukuttelijoista ajattelen. Jos meidän aikuisten maltti ja pinna kestää, lapset oppivat, että kaikkia tunteita saa näyttää ilman pelkoa esim. rangaistuksesta! Lapsi kun reagoi kokonaisvaltaisesti, mutta kun aikuinen on rauhallinen (minä ihan oikeasti laulan ja pidän sylissä), meillä ainakin tilanne rauhoittuu.
Celena lapset 3,5 ja 2
Ennen kuin keskustelussa hetken kuluttua päästään siihen, että ap ei taida ymmärtää lapsensa olevan väsynyt jne., niin täsmennän että alkuperäisen kysymykseni tarkoitus oli nimenomaan avata keskustelua siitä, miten sopeuttaa kiellot ja rangaistukset lapsen kehitysvaiheeseen. Otin oman lapseni käyttäytymisen esille esimerkkinä, sillä jostain tilanteestahan nämä kysymykset aina nousevat. Ja kuten alkuperäisessä viestissäni totesin, on eri asia, kuinka hoidetaan homma niin, ettei lapsi pääse niin väsyneeksi että alkaa riehua. Ei näitä tilanteita todellakaan joka päivä tule, mutta kun niitä tulee, olisi hyvä että molemmilla vanhemmilla olisi selvät, yhteiset, sävelet toimintatapojen suhteen. Ja myös jokin näkemys siitä, mihin käsityksiin nämä toimintatavat perustuvat.
Itse olen myös sitä mieltä, että ei-sanan merkitys on hyvä opettaa jo pienelle lapselle. Lisäksi haluan perustella kieltoni siksikin, että siitä tulee käytäntö. Ei perustelut mitään pitkiä ole, kunhan on jotain esim. " ...koska siitä tulee pipi" . Hyvä vinkki oli tuo kieltäminen JA toiminnan ohjaaminen positiiviseen suuntaan pelkän kieltämisen ja kieltämisen sijaan. Sitä täytyykin alkaa tekemään ihan ohjelmallisesti.
Totta, että kiukuttelu- ja riehaantumistilanteet ja niiden syyt (tahtojen taistelut, pettymys, väsymys, nälkä, mikä milloinkin..) vaihtelevat tosi paljon ja siksi tähän aiheeseen on varmaan vaikea sanoa kovin paljon sellaista, mikä pätisi aina. Paitsi ehkä juuri se johdonmukaisuus aikuisen sanoissa ja teoissa. Eikä siinäkään kukaan voi varmaan aina onnistua!
Mutta Celenan kanssa olen kyllä eri mieltä siitä, etteikö tyytyväinen lapsi kiukuttelisi! Aika rankkaa syyllistämistä olettaa, että kiukuttelevalla lapsella ei olisi perushoiva kunnossa. Kyllähän KIUKKU on IHAN NORMAALI TUNNEREAKTIO pettymyksen tultua siinä missä nauru tai itkukin (johon, olen samaa mieltä kuin Celena ja varmasti valtaosa muistakin, pitäisi aina reagoida) ja sitä paitsi kehitykselle ihan olennainen juttu! Ei lapsen kiukuttelunpuuskissa ole todellakaan, yleensä kyse siitä, etteikö lapsi olisi ylipäätään tyytyväinen elämäänsä tai saisi tarpeilleen vastakaikua. Joku taisikin jo sanoa siitä tässä tai muussa keskustelussa, että esim. Jari Sinkkonen on todennut vanhemman yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi pettymysten tuottamisen lapsilleen. Karua, mutta lähinnä pettymysten (--> monesti kiukun) kauttahan ne rajat tulevat näkyviksi. Ja edelleen, mielestäni on ihan luontevaa SEKÄ sanoa lapselle tarvittaessa " EI" ETTÄ sen jälkeen " hoitaa" siitä aiheutuvaa mielipahaa hellimisellä tms. Eivät nämäkään asiat sulje pois toisiaan.
Ompunäiti
joka myös on joskus kiukkuinen, vaikka asiat ovatkin elämässä ylipäätään ihan ok : )
keskusteluun. Errj: Mielestäni fiksu kasvattaja (1-vuotiaan ollessa kyseessä) kieltää, selittää jotenkin lyhkäisesti, " ei saa lyödä, äitiä saattuu" tms ja vie pois tilanteesta, koittaa ohjata mielenkiinnon muualle. Mielestäni on lapsikohtaista, missä vaiheessa aletaan käyttämään jäähyä tms. rangaistusta. Esikoisnen on ollut 2-3 vuotias kun on viety jäähylle, jos satuttaa toista. Jos poika riehuu päättömästi, otan syliin ja pidän siinä, kunnes rauhoittuu, ikää 5v, tosi nykyään poika menee mielummin yksin istumaan tuoliin.
Sitten muihin asioihin mitä keskustelussa on tullut esiin, minä kiellän meidän yksivuotiasta, mutta kyllä minä reagoin lapsen itkuun ja keinutan ja heilutan, nämä eivät sulje toisiaan pois. Jos meidän poju puree, on mielestäni järkevää kertoa hänelle, että näin ei saa tehdä, sen sijaan, että ottaisin vaan pojan syliin, toki senkin teen.
Mielestäni kiukuttelu on NORMAALI reaktio lapselta eikä meidän pikkukakkoseen vaikuta tippaakaan se miten rauhallinen tai heilunko ati laulanko minä, poika huutaa ja raivoaa (sylissä) aikansa. Mutta se taasen on tempperamentti kysymys, poika on hyvin tempperamenttinen ja itsepäinen. KYllä minä ymmärrään kuopusta, eikä minua ärsytä hänen kiukunpuuskansa, mutta silti rajansa ymmärtämisellä, ymmärrän että on mukavaa kokeilla hampaita kaverin korvaan, mutta se on silti kiellettyä ja silloin se tiukasti kielletään
Meillä kiukuttelu liittyy harmistukseen, kun poikaa ärsyttää se, ettei saa tehdä jotain, alkaa raivo ja kiukuttelu, minä en sille voi mitään muuta tehdä, kuin pitää sylissä. Uskon kuitenkin, että meillä poika saa perushoivaa, vaikka kiukuttelee paljon, sylinkaipuustakaan en sen usko johtuvan, koska sylissä poika on suurimman osan ajasta.
Muutenkin uskon, että on paljon kiinni lapsen tempperamentista, miten paljon kiukuttelee, meidän esikoinen ei kiukutellut juuri ollenkaan, vaan oli kovin tyytyväinen. Kuopus taasen on ihan erilainen, vaikka ei olla tehty mitään ratkaisevasti erialaista, vaan koitettu hoitaa molempia niin, että lapsi on tyytyväinen.
Mutta samaa mieltä olen siitä, että annetaan lasten olla lapsia ja ehdottoman tärketä on olla JOHDONMUKAINEN.
Ompunäidin kanssa samaa mieltä, että meidän vanhempien on aiheuttettava niitä pettymyksiä ja sitten hoivattava pientä kiukkupussiamme
Mareila
(en jaksanut lukea muiden viestejä, mutta kerron miten meillä)
jaksamme ehkä noin 95% tapauksissa jankuttaa sitä että ei saa lyödä, sattuu - pyydä anteeksi (eli halataan). Sitä aina vain aina vain monen monta kertaa päivässä (lapsi nyt 1v11kk). Pikkuhiljaa on sitten jo alkanut ymmärtämään, että kun lyö - niin pyytä heti anteeksi eli halaa. Välillä jopa tuntuu, että halatakseen pikkasien läppäsee ensin ja virnuilee. Tämä fiilis tosin vain joskus. Hän on hyvin hellyydenkipeä ja halailee muutenkin paljon ja mielellään.
Mielestäni kyllä jo 1 vuotias ymmärtää että jotain ei saa tehdä. Ainakin meillä tämä toinen lapsi tuntuu ymmärtävän jo vaikka mitä, vaikka ehkä välillä yrittääkin olla ymmärtämättä. Jäähy sana tunnetaan jo hyvin kun heillä päiväkodissa on käytössä jäähyt (isommilla lapsilla lähinnä)
Näin pienilläkin toimii se, että torumiset tehdään heti siinä tilanteessa, mennään lapsen kasvojen tasalle, katsotaan silmiin ja sanotaan mitä teki väärin. Ei vain ei - vaan että " Matti EI, ei saa lyödä, se sattuu, EI saa lyödä - pyydä anteeksi, halataan." (näin esimerkinomaisesti) Meillä toimii.
Toinen asia - siitä väsyneenä tuhmasti tekemisestä - eli tavallaan pitäisi huomata aikuisena se asia - eli hetkeä ennen kuin on myöhäistä - laittaa lapsen iltatoimille ja nukkumaan. Oli se kello sitten 19. tai jotain tunteja ennen normaalia nukkumaan menoaikaa. Jos lapsi on jostakin syystä poikkeuksellisen väsynyt, hänet kannattaa laittaa nukkumaan. Joskus kyllä tilanne menee siihen, että vasta kun kiukku on päällä huomaan itsekin, että jäbä pitää laittaa unille. Siinä väsykiukun keskellä on turha tehdä suurta numeroa jostain tuhmasta toiminnasta. Ajatukset vain iltapalaan ja unten maille pikaisesti. Ne " kasvattamiset" toki mielessä aina, mutta joskus tulee tilanne jolloin aiheen vaihto on paikallaan.
Sorry sekavuus, mutta ehkä osaat myös lukea rivienvälistä mitä tarkoitin
Valitettavasti nyt ei puhu kokemuksen syvä rintaääni, mutta kirjaviisaus kuitenkin : ) Luin nimittäin juuri Keijo Tahkokallion kirjan " Kotipesän lämpöä etsimässä. Kirja vanhemmuudesta, rakkaudesta ja rajoista" , ja siitä jäi evääksi paljon juuri tuohon kysymääsi liittyviä ajatuksia. Suosittelen siis tutustumaan ko. opukseen! Itse löysin ja tilasin sen muutamalla eurolla nettiantikvariaatti Antikvasta; os. http://www.antikka.net/index.html
Muistaakseni, Tahkokallion mukaan, ainakaan alle 2-vuotiaan ei voi mitenkään olettaa ymmärtävän tekojen seurauksia ja esim. sitä, mikä sattuu toiseen. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) vanhempien pitäisi jaksaa juuri johdonmukaisesti kieltää, kieltää, kieltää ja kieltää sekä poistaa lapsi tilanteesta. Kieltojen yhteydessäkään ei ole tarpeen vielä noin pienelle sen enempiä selitellä, että miksi nyt tehdään näin tai varsinkaan esittää " toivomuksia" , että jospa ei nyt läpsitä muita tms...
Mutta tosi vaikea sanoa muuta teidän tilanteeseen, koska en ole itse vielä käytännössä kokenut moista. Meidän tyttö (kohta 1v4kk) ei ilmeisesti ole (vielä?) yhtä villi tapaus, emmekä ole siksi hirveästi joutuneet painimaan asian kanssa. Olen kyllä tosi kiinnostunut aiheesta ja haluaisin minäkin tulla " hyväksi" ja johdonmukaiseksi kasvattajaksi. Olisikin tosi kiinnostavaa lukea muiden (kokeneempienkin) ajatuksia!
Ompunäiti