Lue keskustelun säännöt.
Teinillä niin paha ahdistus ja esiintymiskammo ettei kykene edes tavallisille tunneille. Muilla kokemuksia vastaavasta?
26.11.2020 |
Lintsaa kaikki esitelmätunnit ja sen lisäksi muutkin tunnit, joissa voi joutua tekemään jotakin konkreettista. Kavereita on, koskaan ei ole kiusattu mutta ihan järjetön sosiaalinen ahdistus. Mikään ei auta. Sen lisäksi vaikuttaa masentuneelta. Ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia, eikä pysty kuvittelemaan itseään mihinkään työhön. Ratkaisuna näkee että "ainahan voin tappaa itteni". Psykologille tai terapiaan ei suostu lähtemään.
Kommentit (70)
Joko pakotat sinne psykologille/psykoterapiaan tai sitten katsot, kun hän syrjäytyy yhteiskunnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kunnon yöunet, paljon liikuntaa ja kofeiini pois. Nämä auttavat ahdistuksen hoitoon.
Ahdistuksen laukaisee stressi. Lastasi on saatettu joskus kiusata. Elimistö ei unohda.
Eipä kuule auta nuo pikkujutut. Keho menee täyteen hätätilaan. Näkee että et ole sellaista koskaan kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos vaikka aloittaisitte niistä betasalpaajista. Se estää adrenaliinipurskahdusten vaikutukset kropassa. Pystyy olemaan. Itse vedin pari vuotta sitten 40mg annksella 200 ihmiselle shown. Koulussa (20v aiemmin) en edes uskaltanut puhua ja olin että "Suomessahan pärjätään omilla aivokemioilla" -> meni teini-ikä ja nuoruus hukkaan. Arvaa kaduttaako.
Olen pahoillani, toisaalta olisi voinut mennä myös aikuisuus ja keski-ikäkin hukkaan jos olisit syntynyt 70-luvulla. Ollessani nuori ei lääkärit antaneet mitään lääkitystä alaikäiselle. Piti vaan yksin ilman apua pärjätä tai lintsata.. itseluottamus jäi nollaan.
Olen syntynyt 70-luvun lopussa. Betasalpaajat hankin kolmekymppisenä. Mutta joo, toivottavasti nykyisi ihmiset (lääkärit ja muut), tiedostavat paremmin vaarallisten ja vaarattomien pillereiden eron. Onkohan betasalpaajista ollut kenellekään mitään haitta- tai sivuvaikutuksia. En ole kuullut.
Sitten on vielä eräs laiton kolmikirjaminen lääke, joka pelastaisi osan ihmisiä näistä itse<->ryhmä -asetelman fobioista, mutta sitä en nyt tässä mainitse. Käytännössä ajaa terapiana saman asian kuin useamman kuukauden kalliit istunnot.
Olin juuri samanlainen. Terapia ja masennuslääkitys auttoivat, aloin voimaan paremmin 18-vuotiaana ja 21-vuotiaana lopullisesti pääsin irti masennuksesta yms. Koulut olen käynyt mutta pidemmällä aikataululla kuin muut samanikäiset.
Kokemuksesta voin kertoa että nuori voi kokea epäonnistuneensa elämässään kun ei pärjää tällä hetkellä kuten muut näyttävät pärjäävän, nuorena vertaa itseään muihin niin rankalla kädellä ja mustavalkoisesti, siitä luultavasti nuo itsemurhakommentit tulevat. Hän voi kokea myös tuottavansa sinullekin pettymyksen ja siksi purkaa raivoaan sinulle kommentein ja kieltäytyy lääkäristä. Tärkein asia mitä voit hänelle antaa on rakkautesi joka ei riipu poissaolojen määrästä tai koulusta, älä painosta häntä vaan muista kertoa kuinka tärkeä ja korvaamaton hän on sinulle, missä hän on hyvä jne. Kerro hänelle että olet tukena joka päivä ja joka elämän vaiheessa ja yhdessä rakennatte hänelle hyvän elämän, vaikeat vaiheet ovat vain vaiheita.
Vierailija kirjoitti:
Minä en suoraan sanottuna terapiaan usko. Näyttäkää yksikin ihminen, joka olisi aidosti hyötynyt siitä. Ja nimenomaan tämmöisessä sosiaalisten tilanteiden pelko-asiassa. Pientä apua voi ehkä saada, mutta kokonaistilanteen kannalta aivan se ja sama.
Ja itse siis jännitän todella paljon!
No minä olen hyötynyt ja nimenomaan sosiaalisten tilanteiden pelossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oikea terapia, eli nimenomaan psykoterapia auttaa. Ei se "terapia", jossa käydään jonkun terveyshoitajan tai sairaanhoitajan luona viikon tai kahden välein.
Tuo sosiaalisten tilanteiden pelkohan johtuu ihan omasta päästä ja kyvystä ajatella mitä ympärillä tapahtuu tai mitä muut ajattelevat. Nuo ajatukset pitää muuttaa. Millä tavalla luulet niiden muuttuvan? Ei ainakaan millään lääkkeillä. Lääkkeillä voidaan lamaannuttaa ahdistusta, mutta ei se pidemmän päälle auta, jos ei lähde sitä syytä ahdistukselle purkamaan ja tämän myötä ymmärtämään omaa itseä ja sitä miksi reagoi niin vahvasti ympäristöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en suoraan sanottuna terapiaan usko. Näyttäkää yksikin ihminen, joka olisi aidosti hyötynyt siitä. Ja nimenomaan tämmöisessä sosiaalisten tilanteiden pelko-asiassa. Pientä apua voi ehkä saada, mutta kokonaistilanteen kannalta aivan se ja sama.
Ja itse siis jännitän todella paljon!
No minä olen hyötynyt ja nimenomaan sosiaalisten tilanteiden pelossa
Kyllä niistä hyötyy, mutta siinä on oltava sitten valmis vollottamaan silmät päästään ne pari ekaa käyntiä. Jos ei jännityksen takia uskalla avautua kunnolla, niin hyötyä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutulla oli sama, sai bentsoja. Ottaa napin esityspäivän aamuna, niin ei tykytä ja iske pelko.
En kyllä haluaisi lääkitystä 15 vuotiaalle. Eikös "bentsoihin" jää todella helposti koukkuun?
Itse samasta ongelmasta kärsineenä voin kertoa, että olisin antanut vaikka vasemman käteni vastineeksi lääkereseptistä 13-vuotiaana. Äitini kielsi sen. Lopulta sain sen 16-vuotiaana, kun peruskoulu olikin jo mennyt täysin penkin alle.
Olen jännittänyt esiintymistä 5-luokalta lähtien...varmaan sairaalloisesti. Lintsausta, epäonnistumisia, kakomista, äänen vapinaa, nielemistä...
Opiskellessani sain sittemmin Propralia, se auttoi fyysisiin oireisiin: ei hengästyttänyt, sydän ei hakannut, mutta sisäinen jännitys oli päällä. Mutta se ei haitannut NIIN paljon, koska ulospäin ei näkynyt niinkään.
Nyt olen 50 ja risat. En edelleenkään aina pysty luemaan ääneen edes miehelleni, kun jännitys iskee päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on jotenkin lohduttava ketju. Sitä aina ajattelee että muut on niin rohkeita, mutta meitä jännittäjiä on myös paljon. Itse olen nelikymppinen ja varmaan kärsin lopun ikääni tästä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla se vain paheni, n.30vuotiaana jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, eläke tosi pieni kun en montaa vuotta pystynyt töissä käymään.
Millä diagnoosilla sait työkyvyttömyyseläkkeen? Esiintymiskammolla sitä ei saa. Ei kuulemma myöskään ahdistushäiriöllä (paitsi jos oireistoon kuuluu psykoosi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en suoraan sanottuna terapiaan usko. Näyttäkää yksikin ihminen, joka olisi aidosti hyötynyt siitä. Ja nimenomaan tämmöisessä sosiaalisten tilanteiden pelko-asiassa. Pientä apua voi ehkä saada, mutta kokonaistilanteen kannalta aivan se ja sama.
Ja itse siis jännitän todella paljon!
No minä olen hyötynyt ja nimenomaan sosiaalisten tilanteiden pelossa
Ihme. Kerrotko miten olet hyötynyt ja mitä siellä puhuit? Mitä sinulle vastattiin? Mistä pelkosi oli syntynyt? Oliko kotisi normaali?
Jännittäminen saa häpeämään itseään ja käyttäytymistään. Se myös rajoittaa ammattimahdollisuudet nollaan, kaikissa ammateissa pitää olla toisten huomion kohteena eli esiintyä. Opiskelu on pahimmillaan mahdotonta. Toivon uusia syvällisempiä hoitomuotoja. Käsky altistaa itseään on liian raaka monelle. Olin itse jotenkin täysin suojaton toisten edessä, pakkoesiintyminen oli hirveää ja jätti traumoja yhä uudelleen ja uudelleen.
Minulle ei lapsuudenkodissa kasvanut normaalia itsetuntoa, suhtautuminen oli aina tunteetonta tai negatiivista. En tiennyt silloin, nyt näen miten iso ero on jatkuvalla rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksella ja kylmässä yksinäisyydessä kasvamisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä tuo on tullut? Oletko ihan varma ettei kiusata? Tai että kaverit on oikeasti hyviä kavereita? Monesti uhri kieltää sanomasta totuutta koska ei vaan halua puhua asiasta
Mielenterveystalo.fi ensi alkuun...
Terveydenhoitajan kautta perheneuvolaan. Monella teinillä on sama tilanne ja apua on saatavissa.
Psykologi ja terapia ei ole nuoren valinta, nyt jämäkästi päätät että niihin mennään, miten voit äitinä jättää lapsen yksin noiden tunteiden kanssa, pahimmillaan ilman hoitoa lapsi vie hengen itseltään!!!!!
Olen aika monta kertaa opettajana ollessani järjestänyt mahdollisuuden siihen, että esitelmä, sanallinen esitys tms. toteutetaan niin, että paikalla olen vain minä.
Osa opiskelijoista on jännittänyt pelkästään tilannetta - vaikka muita kuulijoita ei ole, niin silti he ovat suorastaan tärisseet.
En tiedä, olenko menetellyt väärin, mutta olen joskus pyytänyt lopettamaan esitelmöinnin, jututtanut vähän aikaa aiheesta ja alkanut sitten kyselemään tyyliin kerro lisää asiasta, mitä mieltä itse olet jne.
Tilanteen lopussa olen rohkaissut hakemaan tukea ja apua, jos jännittäminen haittaa normaalia arkea. Olen kertonut itsekin nuorena olleeni esiintymispelkoinen ja että kehittelin muun muassa sellaisen niksin, että en katsonut suoraan kuulijoihin vaan taustalle vähän heidän päidensä yli. Joskus myös juoksin itseni läkähdyksiin ennen esiintymistilannetta. Ei ollut lääkkeitä tai en ymmärtänyt niitä oikein kysyä.
Usein kyse on myös ryhmäesityksestä, jota en esityksenä arvioi, vaan sisältö ratkaisee. Asiallisesti pitää toimia, mutta ei tarvitse pönöttää.
Mutta en ole äidinkielen tai viestinnän opettaja.
Sanon samoja asioita joita täällä on jo mainittu, mutta jospa useampien ihmisten kokemus samasta auttaisi ap:ta löytämään oikea auttamiskeinot.
Mulla alko h*lvetillinen esiintymisjännitys 6.-7. luokalla. En ollut muuten kiusattu, mutta esiintyminen vain jännitti ja se että se meni aina pieleen toi mulle paljon ahdistusta ja masennusta, niitä tilanteita kun ei voinut välttää. Ahdistus laajeni sitten tosiaan koskemaan kaikkia oppitunteja joilla voin vahingossakaan joutua puhumaan ääneen ja lukiossa aloin lintsaamaan. Lukio jäi kesken 2. vuoden jälkeen, vasta aikuisena, 26-vuotiaana valmistuin aikuislukiosta ja sieltäkin vain siksi että jäljelle jääneet kurssit pystyi suorittamaan etänä. Nyt, 31-vuotiaana, muu ahdistus helpottanut sen verran että hain ja pääsin ammattikorkeaan, muta siellä alkoi välittömästi esitelmät ja seminaarit, nyt tätä ahdistusta lisää se, että ymmärrän pelkääväni esiintyä 18-vuotiaiden naperoiden edessä :D Aloitin terapian puoli vuotta sitten, se ei ole helpottanut.
Mulle on määrätty beetasalpaajia (Propral) ja rauhoittavia (Opamox/Diapam lääkäristä riippuen). Beetasalpaajilla pärjään normaalin koulupäivän läpi, koska jännitys ei ole niin kovaa enkä ole kerennyt stressata tilanteita viikkotolkulla etukäteen.
Opamox/Diapam on ne mitä saan kiittää, jos tästä koulusta valmistun. Beetasalpaajat ei kerta kaikkiaan mulla riitä tuohon psyykkiseen jännitykseen vaikka fyysiset oireet suurimmilta osin poistuvatkin, olen silti sisäisesti ihan hädässä siinä esitystilanteessa, panikoin ja sekoilen, ja se tietenkin pahentaa taas jännitystä seuraavaa kertaa silmälläpitäen. Sen sanon, että etenkin Opamox väsyttää kuitenkin siinä määrin, että loppupäivänä yritän vain levätä mahdollisimman paljon.
Muussa elämässä saatan toisinaan, siis ehkä esim. kerran kahdessa kuussa ottaa tällaisen lääkkeen jos on joku muu jännittävä tilanne mutta yleensä beetasalpaaja riittää arjessa. Mulla on melko korkea kynnys niiden ottamiseen nimenomaan siksi etten "totu" niihin ja joudu jatkossa käyttämään suurempaa määrää/useammin. Minä olen aikuinen, en itsetuhoinen ihminen, mutta lääkärit määrää silti aina pienimmän pakkauksen kerrallaan, joten siksikin pyrin säästelemään niitä vain pahimpaan.
Lääkkeitä ei tarvitse pelätä, ne voi olla ainoa asia joka auttaa lastasi pysymään kiinni elämässä. Jos puhuu kuolemasta, niin terapiaan ehdottomasti, ihan sama mitä sanoo. Lääkkeitä siihen ahdistukseen/jännitykseen, voittehan tehdä niin että ne lääkkeet on sinulla ja annat lapsellesi kun hän niitä tarvitsee?
Juuri näin. Ensin lääkkeillä tms oireet pois ja sitten terapiaa tuskallisten asioiden läpikäyntiin.