Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?
29.03.2014 |
En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.
Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.
Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.
Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.
Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.
Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...
En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.
Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.
Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.
Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään. Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.
Kommentit (441)
Voisitko ap kuvailla, mikä miniässä alunperin oli mielestäsi vikana? Se auttaisi sua ehkä itseäsi käsittämään, mistä kaikki ne tunteet saivat alkunsa. Täällä voit anonyyminä laukoa kaiken, kuulosti se miten tyhmältä tahansa. Ehkä sitten voit vielä kerran pyytää miniältä anteeksi aidosti tunteitasi käsitelleenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on hienoa, että ensinnäkin tiedostat tehneesti hölmösti ja toiseksi olet valmis anteeksipyyntöön ja asioiden korjaamiseen. Sait isot uutiset yllättäen, et tunne vielä kunnolla miniääsi ja tunnet varmasti pelkoa ulkopuoliseksi jäämisestä. Ehkä myös poikasi menettämisestä. Minä kyllä ymmärrän tunteesi.
Olin itse se miniä, joka tuli raskaaksi puoli vuotta seurustelun aloittamisesta ja lisäksi suhteemme mieheni kanssa oli todella vaikea raskausaikana. Tiedän, että anoppi oli huolissaan ja itse taas koin tietynlaisen puuttumisen epäluottamuslauseena itseäni kohtaan.
Meillä asiaan on auttanut aika (nyt yhdessä 7 v ja lapsi tullut lisääkin) ja yhdessäoleminen.
Olen varma, että saatte asianne vielä selvitettyä. Anna sitä aikaa pojallesi ja miniällesi. Kirjoita vaikka se kirje, pahoittele sydämesi pohjasta ja kerro, että olet olemassa kun he sinua tarvitsevat. Heillä on esikoinen tulossa ja olen 100 % varma, että aivan viimeistään vauvan synnyttyä he tarvitsevat sekä henkistä että muuta apua ja silloin voi olla helpompi ottaa yhteyttä. Uskoisin, että jo aikaisemmin näin tapahtuu, ensimmäisen lapsen saaminen on niin iso asia, että itse ainakin kaipasin omien vanhempieni tukea.
On hienoa, että pystyt näkemään oman käytöksesi olevan vähän absurdia ja olet myös valmis myöntämään virheesi. Kyllä se siitä. En todellakaan usko, että välinne katkeavat lopullisesti tuohon kupruun. Toki varmaan luottamusta täytyy ajan kanssa taas rakentaa, mutta kyllä se siitä.
Onnea lapsenlapsen johdosta!
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 21:19"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 18:25"]
Pikaliitoita tulee yleensä ero alle 10 vuodessa
[/quote]
Missä linkki tilastoihin? Kyselee nimim. Seurustelua 5kk ennen naimisiinmenoa ja 21 vuotta on kestänyt jo liitto. Tunnen monia pareja, joiden avioliittoa on edeltänyt lyhyt tai lyhyehkö seurustelu (esim. vuosi, pari). Ihan muut jutut ratkaisevat liiton kestävyyden!
[/quote]
Ja minä tunnen taas enemmän pareja, jotka ovat eronneet nuoruuden pika-avioliitoista viimeistään kolmenkympin kriisissä.
Minä antaisin anteeksi, jos toinen pyytäisi tosissaan. Katkeruus ja välien katkaisu ei tee ketään onnelliseksi. Annan aina anteeksi, jopa anopille.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 17:53"]Mäkin hajosin tossa miehen kohdalla. :D Onko nyt niin että täällä kirjoittaa se miniä? Vai vaan trolli?
[/quote]
Mikä helvetin pakkomielle porukalla on tästä trollien ja provojen syynäämisestä.mua rupee vituttaa jo noi pelkät ilmauksetkin ton jatkuvan "taitaa olla trolli" hokemien takia.ihan vitun sama onko trolli vai ei.mielenkiintosta silti.vai kommentoitko emmerdalenkin aikana et tää on varmasti trolli!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 19:59"]Kuulostat ihan minun äidiltäni, ap. Sillä erolla, että äitini on käyttäytynyt vuosikausia törkeästi sekä veljeni että minun puolisoita kohtaan, eikä ole missään vaiheessa pyytänyt anteeksi. Kamalaa kontrollointia, kuukausien murjotusjaksoja, puolisoiden vähättelyä ja erotoiveita olemme saaneet sietää jo vuosikausia. Olisi pitänyt katkaista välit, mutta olemme kai siihen liian kilttejä. Etäisyyttä on kyllä pitänyt ottaa ihan oman mielenterveyden takia. Toimeen koitetaan jotenkin tulla, mutta mieli on katkera ja suurelta vääryydeltä tuntuu tuollainen äidin käytös. Äidit muka tukevat ja eivät ikinä hylkää lastaan...Ja pyh. Minun äitini hylkää kyllä aina, kun hänen tahtoonsa ei taivuta. Äidinrakkaus tarkoittaa tällaisissa tapauksissa vain pohjatonta itsekkyyttä ja oman edun ajattelua lapsen elämän kustannuksella.
[/quote]
Mulla myös samantapaista toimintaa omalta äidiltä.mä muutin pois kotoota kun olin 18v.kävi kyllä melko äkkiä, olin tavannut sen aikaisen poikaystävän muutamaa kuukautta takaperin enkä uskaltanut muuttoaikeista kertoa kauheen aikasin äidin reaktiota peläten ja viimein kun viimetingassa kerroin, äiti otti tosi pahasti nokkiinsa, itki ja syytti itseään et miks on niin huono äiti (tätä tekee aina) ja viimein piti mykkäkoulua muutaman kuukauden. Näitä mykkäkouluja onkin sit tullut aina kun oon jotain isompia päätöksiä elämässäni tehnyt itse ja tehnyt erilailla kun hän olisi halunnut. Mun äiti on myös jollaintapaa kovin hankala ihminen tulla toimeen..tai toimeen tulee sinänsä koska ulospäin näyttää olevansa ystävällinen mut todellisuus on se et ottaa nokkinsa jokaisesta pienestäkin asiasta eikä hänen kanssaan voi myöskään keskustella asiallisesti ongelmista koska ei suostu myöntämään ikinä olleensa väärässä.en muista kertaakaan sen sanoneen et sori, en tarkottanut tms.kamalinta on se et mä oon huomannut lievänä kylläkin, joitain samansuuntasia piirteitä itessäni. Toivon että pystyn "kouluttamaan" itseni niistä pois ja ainakin kun tunnistan itsessäni nämä tunteet tai käytöksen, niitä on helpompi hallita.
Mitä ap:hen tulee niin musta on hirveen hienoa että hän pystyy tunnistamaan noi tunteensa ja se jo mahdollistaa sen että niistä voi päästä yli. Aikaa se varmasti viel ja apua siihe tarvii mut tärkeintä alussa on se että myöntää itessään virheensä ja tunteensa.
Mun anoppini on myös päästellyt suustaan kaikenlaista tässä vuosien varrella. Viimeisin huipentuma oli pari vuotta sitten, jolloin hänen juttunsa menivät niin yli, että hän itsekin säikähti, kuten ap:kin nyt. Jutuissa ei ollut päätä eikä häntää, ihan omituisia tarinoita. Ekaa kertaa miehenikin puuttui asiaan ja anoppi nöyrtyi pyytämään useaan eri otteeseen anteeksi (ei ollut koskaan ennen edes tajunnut sanoneensa mitään ilkeää). Annoin anteeksi pikku hiljaa, mutta tapahtuneen jälkeen koen olevani meistä se vahvempi ja ns. niskan päällä. Enää hänellä ei ole varaa ikinä sanoa hulluja asioita minulle ja hän tietää sen. Välimme ovat kaikesta huolimatta lämpimät tänä päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottele rauhassa, kun tarvitsevat lapselle hoitajaa, niin alkaa leppyttely toiseen suuntaan.
tukiverkot ovat nuorille tärkeitä, joten odottele....
Hirviöanopin miniä täällä moi.
1) Hanki itsellesi apua. Mene juttelemaan fiiliksistäsi ammattilaiselle.
Olet loukannut lastasi ja hänen tulevaa perhettä verisesti. Sitä ei hevillä anneta anteeksi. Tuollaiset sammakot ei vaan saa päästä suusta ulos, mitä latasit tulemaan. Heidän korvissa haukuit koko heidän historiikin ja asenteesi oli alun alkaen jo väärä. Todellakin, mene juttelemaan.
2) Anna aikaa. Unohda soittelut ja viestittelyt. Myönnä itsellesi mokanneesi.
Mitäpä jos miniä olisi haukkunut sinut hirveäksi luuskaksi edellisellä tapaamisellanne, että oli ajatellut niin heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen?
3) Vasta sitten, kun olet antanut ajan kulua, olet hakenut apua ja voit osoittaa katumusharjoituksia aidosti, voit lähestyä perhettä uudestaan. Katso sitten, mitä tapahtuu. On mahdollisuus, ettet saa koskaan anteeksi.
Minut haukuttiin seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen. Olin pelastanut anoppini lapsen ulosotosta, ollut hyvä vaimo, tehnyt kaksi lasta poikansa kanssa ja niin vain sain kuulla, kuinka minusta ei oltu alkuunsakaan pidetty. Kirje sisälsi hyvin yksityiskohtaisia ja syviä loukkauksia, puhui kuolemastakin mikä kohtaisi koko perheen. Eipä siinä muuta tarvittu. Au revoir!!! Myöhemmin anoppi on ihmetellyt, miksi emme enää muista jouluna tai käy kylässä. No jaa-a, sitä sopii miettiä. Haukut tuli ihan kirjallisena, ei siis ollut mikään sammakko mikä lipsahti huulten välistä ajattelemattomasti. Ja kirjekin tuli oikein postissa. Et silleen.
Anoppi näki kerran meidän kuopuksen. Nyt kotona on jo isommat lapset, eikä he muista enää sitä mummoaan. Anoppi on menettänyt paljon. Sinäkin saatat menettää.
Itse en voi kuin toivoa, ettei minusta tule hirviöanoppia. Aika näyttää ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aamun alkajaiksi tulin katsomaan tänne, jos olisi tullut uusia viestejä ja olihan niitä. Kiitos ihan jokaiselle, joka kulutti aikaansa kirjoittaakseen mielipiteensä ja neuvonsa mulle.
Olen päättänyt, että hellitän jokisikin aikaa näiden kirjeiden ja anteeksipyytelyjen suhteen. Miehenikin sanoi, että jos tulee näin monta anteeksipyyntöä päivässä minulta,niin uskookohan ne poika ja miniä mun olevan edes tosissaan.
Ehkä nyt pitää vaan sitten antaa sitä aikaa, kun eihän tässä muutakaan voi. Mielestäni spontaani kyläreissu ei olisi hyvä idea. Pitäähän se ihmisellä olla paikka, jossa voi kokea olonsa turvalliseksi ja jos just nyt ollaan loukkaantuneita minua kohtaan niin en halua tulla rikkomaan sitä rauhaa.
Olen pyydellyt anteeksi yhdessä ja erikseen niin pojaltani kuin miniältäkin. Ymmärrän tietenkin, että sanomiseni loukkasivat miniää. Mutta en minä suutuspäissäni sanoja säästellyt poikani kohdalla ja sanoin jopa, että olisi parempi jos häntä ei olisi olemassa. Ei tuollaista pitäisi kenenkään lapsen kuulla äidin suusta, mutta virheitä tekeviä ihmisiä me kaikki vaan olemme.
En ole pyytänyt anteeksi sen tähden, että saisin vain mielenrauhan. Olen pyytänyt anteeksi toivoen, että poika ja miniä huomaisivat, että olen oikeasti pahoillaan siitä mitä sanoin.
Moni täällä kirjoitti ja pelkäsi, että omin tulevan lapsenlapsen omakseni. Kyllä tiedostan varsin hyvin, että lapsi tulee olemaan minulle vain lapsenlapsi ja lapsen vanhemmat ovat poikani ja hänen vaimo.
Moni myös sanoi, että nyt pitäisi ymmärtää päästämään irti pojasta. Ongelma on se, että vasta nyt, kun se voi olla jo liian myöhäistä ymmärrän, että omat tunteet ja käytös eivät ole olleet kunnossa ja olisi pitänyt hakea jonkinlaista apua jo aiemmin.
Kiitos vielä kaikille ja oli tästä ketjusta hyöytyä minulle vaikka moni tuomitsi minut heti ensikättelyssä. Emme tunne toisiamme, joten en pahoita mieltäni.
ap
Kuullostat äidiltäni. Oikeudenmukaisuus joskus toteutuu, sai rintasyövän joka levisi maksaan ja kuoli pitkän ja tuskallisen kuoleman viisikymppisenä. Kymmenen vuotta sitten talvimyrskyn keskellä lapioin hänen suunnitelmansa tulevaisuuteni varalta hautaan mukanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua häiritsee tuo kun sanot molemmista pojista että kyllä ne kotiin palaa. Kuule ne pojat on jo kotona. Omassa kodissa, sun kotisi ei ole enää heidän kotinsa.
Jos ei osaa pitään suutaan kiinni, niin sitten pitää kärsiä tekojensa seuraukset. Vahinko on tapahtunut, eikä sitä saa mitenkään korjattua. Omalla käytöksellä ja vilpittömällä anteeksipyynnöllä voit ehkä vielä saada normalisoitua välit, mutta vanhaan ei ole paluuta. Etkä sinä oikeasti edes ole tyytyväinen tilanteeseen, joten on turha alkaa näyttelemään että olisit pahoillasi teostasi.
Meillä äitinin sekaantui asioihimme ja "puhui suunsa puhtaaksi" yli 10 vuotta sitten ja isä myös "sanoi sanottavansa" vaimoaan puolustaessa. Ei ole sen jälkeen oltu missään tekemisissä. Ehkä tapaan toisen heistä kun menen aikanaan toisen hautajaisiin, tai sitten en men, katsotaan kun aika koittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 08:59"]
Mua häiritsee tuo kun sanot molemmista pojista että kyllä ne kotiin palaa. Kuule ne pojat on jo kotona. Omassa kodissa, sun kotisi ei ole enää heidän kotinsa.
[/quote]Ihan selvästi äiti kuvittelee että pitää poikansa helmoissaan ikuisesti. Pojan tehtävä on erota äidistään ja yhtyä vaimoonsa, siinä vaiheessa äidille jää isoäidin rooli.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:59"]
Olen ollut yksinhuoltaja suurimman osan poikani lapsuudesta. Exäni on sellaisessa kunnossa, ettei häntä kiinnosta poikansa, ei tullut edes poikani häihin, eli se siitä.
Olen pyytänyt anteeksi, olen meittinyt kirjeenkin kirjoittamista, mutta toisaalta olen lähettänyt pitkiä anteeksipyyntö sähköposteja ja myös tekstiviestejä. Tiedän, että poikani ja miniäni ovat ne nähneet, mutta eivät reagoi mitenkään.
Ystävättereni sanoi, että anna aikaa, että kyllä he jossain vaiheessa ottavat yhteyttä. En vaan kestä tällaista tilannetta. Asutaan eri kaupungeissa, mutta ihan hyvin voisin mennä kyläänkin, mutta pelkään että asiat menevät vielä huonommin koska ainoa viesti mitä olen saanut on, että en ehdottomasti ole tervetullut nyt kylään.
Tiedän tekeneeni tosi tyhmästi. En edes tiedä mikä muhun meni. Olen aika äkkipikainen tyyppi, mutta tällaista ei ole koskaan aimmein tapahtunut että kukaan olisi niin loukkaantunut, ettei ota enäá mitään yhteyttä, ei mitään reaktiota. Olen kuin kuollut pojalleni :(
ap
[/quote]
olet tehnyt pojastasi kaverin, ystävän ja läheisen ja unohtanut että lasten kuuluu lähteä, löytää omat polkunsa ja oma paikkansa maailmassa, elää oma elämänsä jossa sinun osasi tulee olemaan erilainen kuin tähän asti. Minulla on sellainen filosofia että lasten täytyy antaa lähteä: he palaavat, eivät lapsina mutta palaavat taas takaisin elämääsi ja läheisemmiksi siinä vaiheessa kun uudet asiat elämässä tulevat vastaan; kun tarvitaan tukea ja neuvoja, silloin kun perustetaan perhettä ja kun syntyy lapsia, kun sinun osasi muuttuu äidistä isoäidiksi. Ja juuri tässä kohtaa olet torjunut hänet, heidät ja lapsenlapsesi. En käsitä miten olet voinut päästää suustasi jotain sellaista kuin "en ainakaan tuolle miniälle". Olet loukannut heitä hyvin syvästi herkällä hetkellä jolloin he ovat halunneet jakaa elämänsä suurimman asian kanssasi. Voi olla ettet koskaan saa anteeksi mutta sekin on hyväksyttävä. Tällä hetkellä neuvoisin jättämään heidät rauhaan. Anna heidän rakentaa omaa vanhemmuuttaan ja iloita odotuksesta, lapsen syntymästä ja kokea ilo uudesta roolista elämässään. Tilanne voi raueta kun lapsi on syntynyt. Suoraan sanoen, heidän tehtävänsä ei tällä hetkellä ole lohdutella sinua vaan keskittyä omaan elämäänsä ja perheensä rakentamiseen. Heillä on suuri muutos elämässään käsillä ja se on heille suurempi kuin sinun mielipahasi - mielipaha joka on ihan omaa syytäsi..
Päästä irti tässäkin kohden ja anna heidän palata elämääsi sitten kun he ovat valmiita siihen. Yritä rakentaa omasta elämästäsi mielekästä ja löytää uusia asioita, omia asioita, ja lakkaa elämästä elämääsi poikasi kautta, hänen valintojensa kautta. Hän on valinnut oman ihmisensä ja halunnut perheen tämän ihmisen kanssa, sinulla ei ole siihen mitään sananvaltaa. Hän ei ole valinnut elämänkumppaniaan sinulle vaan itselleen. Heillä on oma perheensä, sinä olet nyt yksin ja eri roolissa.
Olet ollut liian kiinni pojassasi. Hän on poikasi, ei elämänkumppanisi.
Olen itse kolmen pojan äiti ja sitä mieltä että 18 on ihan hyvä ikä lähteä pois kotoa; kun tulee vapaus tehdä asioita, kun on oikeustoimikelpoinen, aikuinen, tulee myös vastuu, ja niitä asioita on hyvä opetella askel kerrallaan vanhemman kanssa yhdessä. Miten hoidetaan virallisia asioita, otetaan opintolainaa jne. Jos olette olleet hyvin läheisiä, on vain tervettä ja hyvä että pojan valitsema elämänkumppani on hänelle läheisempi kuin sinä eikä sinulle enää kerrota kaikkea. Näin sen pitää mennäkin.
Sinun roolisi äitinä on MUUTTUA, kasvaa lapsen mukana, eikä pitää kiinni siitä lapsesta jonka olet saanut LAINAKSI elämältä.
Ap. on selvästi vain pahoillaan siitä että tuli sanoneeksi mitä ajatteli. Ongelmahan on se että hän ylipäätään ajattelee noin. Anteeksipyyntö ja laiha sopu olisi vain tilapäistä, koska taustalla on vääristynyt kuva poikiinsa, joten uusi konflikti myöhemmin on väistämätöntä.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:58"]
En minäkään haluaisi olla kanssasi tekemisissä, jos olisit äitini/anoppini. Todella törkeä olit, anna pojallesi ja miniällesi aikaa, jos haluavat vielä kanssasi sopia. Loukkasit heitä todella paljon, en ihmettele, vaikka välinne eivät koskaan palautusi, ainakaan ennalleen. Lapset ovat lainaa vain, miksi ylipäätään pitää puuttua aikuisten ihmisten elämään?
[/quote]En suosittel luottamaan PELKÄSTÄÄN ajan kulumiseen. Nyt on syytä pyyttää oikeasti anteeksi ja kertoa että on pahoillaan ja toimi typerästi. Pitäisi kyllä osata myös selittää että miksi. Jos jää vain odottamaan pojan yhteydenottoa, niin sitä ei tule ehkä koskaan. Ei nuori perhe tarvi tuollaista isoäitiä mihinkään, ei heillä ole tarvetta ottaa yhteyttä, varsinkaan jos heistä tuntuu että pojan äiti ei ole edes pahoillaan, eikä koe tehneensä vääryyttä.
Kun meillä riitaannuttiin äidin kanssa niin saatiin häneltä kyllä pahoittelukirje jossa hän pahoitteli sitä "JOS tuli JOTENKIN loukanneeksi meitä", jos ihminen ei tajua että suora haukkuminen loukkaa toista, niin sellaisen kanssa ei kannata olla missään tekemisissä.
[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 09:23"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:58"]
En minäkään haluaisi olla kanssasi tekemisissä, jos olisit äitini/anoppini. Todella törkeä olit, anna pojallesi ja miniällesi aikaa, jos haluavat vielä kanssasi sopia. Loukkasit heitä todella paljon, en ihmettele, vaikka välinne eivät koskaan palautusi, ainakaan ennalleen. Lapset ovat lainaa vain, miksi ylipäätään pitää puuttua aikuisten ihmisten elämään?
[/quote]En suosittel luottamaan PELKÄSTÄÄN ajan kulumiseen. Nyt on syytä pyyttää oikeasti anteeksi ja kertoa että on pahoillaan ja toimi typerästi. Pitäisi kyllä osata myös selittää että miksi. Jos jää vain odottamaan pojan yhteydenottoa, niin sitä ei tule ehkä koskaan. Ei nuori perhe tarvi tuollaista isoäitiä mihinkään, ei heillä ole tarvetta ottaa yhteyttä, varsinkaan jos heistä tuntuu että pojan äiti ei ole edes pahoillaan, eikä koe tehneensä vääryyttä.
Kun meillä riitaannuttiin äidin kanssa niin saatiin häneltä kyllä pahoittelukirje jossa hän pahoitteli sitä "JOS tuli JOTENKIN loukanneeksi meitä", jos ihminen ei tajua että suora haukkuminen loukkaa toista, niin sellaisen kanssa ei kannata olla missään tekemisissä.
[/quote]
Olen kanssasi samaa mieltä. Mulle lause joka alkaa "Anteeksi, jos" on miltei loukkaus. Jos ei tajua tehneensä väärin niin ei silloin kannata pyydellä anteeksi.
Olet niin itsekäs että huhhuh... ajattelet poikasi ELÄMÄSTÄ ja tulevaisuudesta noin, miksi edes luulet että tilanne korjaantuu lähtökohtaansa? Lapsi on tulossa ja sinä mietit vain jotakin noin säälittävää..
Alue: Aihe vapaa
Ap, mene poikasi ovelle ja sano ne asiat, jotka olet täällä sanonut. Kerro, että olet aina suunnitellut poikasi elämää jne. Et saisi, mutta olet kuitenkin. Sano vaikka, että olet mustasukkainen ja on vaikeaa ajatella, että joku nainen on pojalle tärkeämpi kuin sinä tai ainakin vie osan paikastasi. Kerro nämä asiat sydämestäsi, niin voisin lyödä vetoa, että miniäkin heltyy. Ei teidän tarvi ystäviä olla, mutta ajattele sitä pientä lastenlasta ja kaikkea muutakin. Ehkä avoimuus ja sinun puoleltasi tunteidesi kertominen voi olla avain siihen, että miniästäkin tulee vielä kaveri sinulle!