Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempien erot, uusperhekuviot ja teinien pahoinvointi
23.11.2020 |
Ihan järkkyä menoa nykyään. Tehkää niitä lapsia tasapainoiseen suhteeseen, selvittäkää ongelmat, ja jos kaikesta huolimatta ero tulee niin jättäkää ne uusperheet perustamatta älkääkä tuoko uusia kumppaneita heti näytille tai muuta yhteen ennen kuin lapset on isoja. Ajatelkaa niiden omien _lasten hyvinvointia_ stna eikä pelkkiä omia mielihaluja.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Niin monen ero on t u r h a !!! Lapset erotetaan hyvästä isästä ja usein on nainen joka tuhoaa perheen eroamalla, ei ajatella yhtään lapsia!!!!! Vaan biletys tärkeetä!! Ja ittensä laittaminen. Minäminä minä ei lapset eikä mies vaan minä !!
Niin, toinen nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.
Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.
Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla".
Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia.
Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.
Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole.
Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.
Olet selvästi pohtinut asioita vastuullisesti myös lasten näkökulmasta. Nyt voit rauhoittua ja tehdä parhaasi, kuten tähänkin asti, se riittää! Ihminen on erehtyväinen, jokainen tekee myös mokia, mutta aniharva moka on hengenvaarallinen kenellekään. Pelko ja huoli lisäävät stressiä ja saattavat pahimmillaan johtaa juuri siihen pelättyyn lopputulokseen. Realistista on pohtia myös hyviä puolia, mitä tästä yhteenmuutosta voi seurata, sillä eihän se elämä mitään pelkkää kurjuutta ole. Hyvä parisuhde tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä teille kaikille, yksi läheinen ihminen lisää lapsille ja sinulle! Vastoinkäymiset ja epämukavuusalueella oleminen kohtuullisissa määrin lisäävät resilienssiä, sitä elämässä tarvitaan! Ja sitähän tulee ihan luonnostaan, huonosti voivat ne lapset ja nuoret, joiden elämä on pikkurarkasti säänneltyä ja ohjelmoitua ilman ainoatakaan ongelmaa, joita ratkoa itse omalla ajattelullaan.
On mahdollista ja jopa todennäköistä, että yhteenottoja syntyy, mutta se lisää joustavuutta ja opettaa vuorovaikutustaitoja. Anteeksi voi pyytää ja saada ja jatkaa elämää eteenpäin jäämättä kiinni entiseen.
Kiitos todella paljon tästä tsemppaavasta viestistäsi, oli ihan lukea se kun ketjun alkupään viesteistä sai se n kuvan, että uusperhe on lasten kannalta täysin turmiollista ja itsekin olen täydellinen elämässä epäonnistuja erotessani lasteni isästä joka ei ymmärtänyt elävänsä yksiaviollisessa suhteessa.
Olen tosiaan varautunut siihen, että jotain konflikteja tulee ihan varmasti, mutta ne kuuluvat elämään ja toivottavasti ei mitään niin isoja mistä ei selvittäisi. Näiden teinien kanssa kuitenkin on se hyvä, että heidän kanssaan voi keskustella, tai ainakin yrittää silloin kun he ovat sillä päällä.. Ja mielestäni on hyvä, ettei heidän tarvitse sopeutua sisarpuoliin uudessa asunnossa.
Otan kuitenkin vieläkin neuvoja ja vinkkejä vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.
Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.
Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla".
Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia.
Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.
Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole.
Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.
Olet selvästi pohtinut asioita vastuullisesti myös lasten näkökulmasta. Nyt voit rauhoittua ja tehdä parhaasi, kuten tähänkin asti, se riittää! Ihminen on erehtyväinen, jokainen tekee myös mokia, mutta aniharva moka on hengenvaarallinen kenellekään. Pelko ja huoli lisäävät stressiä ja saattavat pahimmillaan johtaa juuri siihen pelättyyn lopputulokseen. Realistista on pohtia myös hyviä puolia, mitä tästä yhteenmuutosta voi seurata, sillä eihän se elämä mitään pelkkää kurjuutta ole. Hyvä parisuhde tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä teille kaikille, yksi läheinen ihminen lisää lapsille ja sinulle! Vastoinkäymiset ja epämukavuusalueella oleminen kohtuullisissa määrin lisäävät resilienssiä, sitä elämässä tarvitaan! Ja sitähän tulee ihan luonnostaan, huonosti voivat ne lapset ja nuoret, joiden elämä on pikkurarkasti säänneltyä ja ohjelmoitua ilman ainoatakaan ongelmaa, joita ratkoa itse omalla ajattelullaan.
On mahdollista ja jopa todennäköistä, että yhteenottoja syntyy, mutta se lisää joustavuutta ja opettaa vuorovaikutustaitoja. Anteeksi voi pyytää ja saada ja jatkaa elämää eteenpäin jäämättä kiinni entiseen.
Kiitos todella paljon tästä tsemppaavasta viestistäsi, oli ihan lukea se kun ketjun alkupään viesteistä sai se n kuvan, että uusperhe on lasten kannalta täysin turmiollista ja itsekin olen täydellinen elämässä epäonnistuja erotessani lasteni isästä joka ei ymmärtänyt elävänsä yksiaviollisessa suhteessa.
Olen tosiaan varautunut siihen, että jotain konflikteja tulee ihan varmasti, mutta ne kuuluvat elämään ja toivottavasti ei mitään niin isoja mistä ei selvittäisi. Näiden teinien kanssa kuitenkin on se hyvä, että heidän kanssaan voi keskustella, tai ainakin yrittää silloin kun he ovat sillä päällä.. Ja mielestäni on hyvä, ettei heidän tarvitse sopeutua sisarpuoliin uudessa asunnossa.
Otan kuitenkin vieläkin neuvoja ja vinkkejä vastaan.
Et ole epäonnistunut etkä hyvin suurella todennäköisyydellä ole pilaamassa lapsiesi elämää :). Ihmiset eroavat, sille ei läheskään aina voi mitään. Parisuhdetta ei voi pitää yksin kasassa ja kristallipallosta ei näe tulevaisuuteen. Olen uusperheen lapsi ja olemme käytännössä jo uusperhe mieheni ja hänen lastensa kanssa. Kuulostaa hyvältä, että sinulla on keskusteluyhteys säilynyt teineihin haastavasta iästä huolimatta. Ajattelet asioita heidän kantiltaan ja pyrit ottamaan heidän hyvinvointinsa huomioon. Työskentelen erityisen vaativien nuorten kanssa, joten tuo mitä kerroit kuulostaa hyvältä. Pyri minimoimaan liika murehtiminen, olet hoitanut tilannetta hyvin ja olet tietoinen mahdollisista riskeistä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä täällä on vallalla luulo, että uusperheet on vaan nykyajan ilmiö. Ehkä yleistynyt, muttei uusi. Minulla oli 80-luvulla lapsuuden perheessäni velipuoli, minua 7 vuotta vanhempi. Kukaan ei silloin puhunut uusperheestä, se oli vain perhe, vaikka vähän erilainen.
Oli meilläkin ristiriitamme, mutta niin näytti olevan naapurin "ydinperheilläkin".
Kyllä uusperheitä on ollut ennenkin!
Uusperheitä on aiemmin ollut todella paljonkin. Naiset kuolivat synnytyksessä ja miehen täytyi naida uusi hoitaja lapsilleen. Jossain 2. ms jälkeen oli vaihe, kun äitejä ei kuollut enää synnytykseen ja avioliitto oli "ainutkertainen". Mutta nyt ollaan taas takaisin normaalissa.
Vai mitä ihmettä on sadut ilkeistä äitipuolista jne? 2010-luvulla kirjoitettuja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.
Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?
Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.
Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.
Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.
Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään.
Ihan samalla tavalla sitä pahoinvointia on ydinperheissä. Siellä vaan tuudittaudutaan, että jokus papin aamen riittää.
Itse asiassa pks:n oireilevista lapsista suurin osa on ihan ydinperheistä, koska heidän uskontonsa ei salli avioeroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskon kyllä, että on toimivia uusperheitä, ja toimimattomia ydinperheitä.
Silti itsekin olen seurannut nyt melko läheltä kahtakin perhettä, jossa ahdistuksen ja tyytymättömyyden (eli ei väkivaltaa tms) takia äiti lähtee, ja älyttömällä kiireellä uusi mies, uusi koti ja uusi onni. Oikeasti se lasten maailma myllätään aika perusteellisesti ja nopeasti, kun ahdistaa. Ja sen verran läheltä tiedän näitä tapauksia, että voin sanoa, että joskus siihen ahdistukseen voisi löytyä syy ja ratkaisu muualta kuin kumppanista.
Tietenkin jos ihminen on kovin kypsymätön, ongelmansa ulkostava, tai traumatisoitunut, hän on sitä ydinperheellisenäkin. Ja kaikki vanhemmat siirtävät ongelmiaan ja huonoja toimintatapojaan lapsiinsa.
Ai että ihan kahta perhettä olet seurannut? Kyllä siltä pohjalta voi jo yleistää ja tehdä tilastoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.
Tämä ei pidä paikkaansa, eli tutkimusten mukaan nimenomaan viikko-viikko järjestely on lapselle paras. Ainoastaan hyvin nuoren lapsen olisi parempi asua yhden vanhemman, yleensä äidin, kanssa ja tavata säännöllisesti toista. Vertailevaa tutkimusta erolapsen ja ydinperheessä eläneen lapsen hyvinvoinnin välillä en ole nähnyt. Ydinperheetkin voivat elää eri osoitteissa esim työsyistä, omassa lähipiirissä oli laman aikaan useita tällaisia perheitä. Ihan ovat täyspäisiä aikuisia näiden perheiden lapset nykyään.
Olen eri mieltä näistä tutkimustuloksista.
Sitten sinulla on varmaan myös esittää tutkimuksia mielipiteesi tueksi - mielipiteitä on kaikilla, persuteltuja ja perustelemattomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.
Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?
Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.
Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.
Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.
Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään.
Lisäksi lapset voivat käsitellä sitä eroa vielä moneen kertaan uudelleen ikätasonsa mukaisesti.
Lisäksi lapset voivat varsinkin isompana ymmärtää, jos vanhempi on jäänyt paskaa liittoon vain "lasten takia" ja hänen elämänsä on mennyt hukkaan. Uusi sukupolvi ajattelee eri tavalla. Heille uhrautuminen, oman elämän syrjään heittäminen jne. eivät ole enää arvoja. Kasvavat tyttäresi eivät arvosta sitä, että oma elämäsi loppui lasten saamiseen? Itse asiassa he voivat halveksia sitä, toki surrakin. ja sääliä.
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.
Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.
Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla".
Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia.
Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.
Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole.
Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.
Näissäkin tilanteissa olisi lapsille ehkä parempi jos jäädään tuttuun ympäristöön eli vanhaan kotiin tai sitten kokonaan kaikille uuteen kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.
Tämä ei pidä paikkaansa, eli tutkimusten mukaan nimenomaan viikko-viikko järjestely on lapselle paras. Ainoastaan hyvin nuoren lapsen olisi parempi asua yhden vanhemman, yleensä äidin, kanssa ja tavata säännöllisesti toista. Vertailevaa tutkimusta erolapsen ja ydinperheessä eläneen lapsen hyvinvoinnin välillä en ole nähnyt. Ydinperheetkin voivat elää eri osoitteissa esim työsyistä, omassa lähipiirissä oli laman aikaan useita tällaisia perheitä. Ihan ovat täyspäisiä aikuisia näiden perheiden lapset nykyään.
Olen eri mieltä näistä tutkimustuloksista.
Sitten sinulla on varmaan myös esittää tutkimuksia mielipiteesi tueksi - mielipiteitä on kaikilla, persuteltuja ja perustelemattomia.
Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että niitä tutkimustuloksia löytyy netistä. Asiantuntijat eivät ole aiheesta yksimielisiä. Tutkimustuloksetkin ovat osin erimielisiä. Oma näkemykseni on, että suurimmassa määrin (luotettavat) tutkimustulokset tukevat yhtä kotia. Ja asia on aika selvä. JOTKUT asiantuntijat ovat sitä mieltä, että VANHEMMAN lapsen kohdalla viikko-viikko-systeemi olisi parempi. Psykologiaan perehtyneenä olen tästä jyrkästi eri mieltä. Mutta tämä ei ole mikään tieteellinen dialogi, eikä ketään kiinnosta sellainen romaani, jonka voisin tähän aiheesta kirjoittaa.
Olen itse eroperheen lapsi. Isää näin kerran kuukaudessa (välimatkan vuoksi, 80-luvulla kuljin junalla ja bussilla satojen kilometrien matkan yksin alle 10-vuotiaana jo). Kun perustin perheen, minulle se oli aivan ehdoton ajatus että lapset saavat kasvaa ydinperheessä. Oma suhteeni isään oli aina etäinen ja äiti taas joka seurusteli useita kertoja ja... no näin sitä "uusperhekuviota" niin en koskaan oikein kotiutunut mihinkään, miehet tuli ja meni ja aina kun opin luottamaan johonkin, äiti taas laittoi suhteen poikki.
No kasvoin aikuiseksi ja mentiin naimisiin, tuli useita lapsia. Ruuhkavuodet. Miehen ikäkriisi ja salasuhde. Se oli ihan käsittämätön shokki mulle ja lapsille. Olin yrittänyt muutaman vuoden jo keskustella että voitas panostaa vähän enemmän suhteeseen, mutta tähän se johti. Mies lähti melkeen samantien ja muutti suoraan uuden naisen kotiin. Uusi nainen esiteltiin ensimmäisenä viikonloppuna (kaksi viikkoa siitä kun olin saanut tietää suhteesta ja erohalusta) lapsille ja siellä oltiinkin jo mun selän takana suunniteltu kaikki vuoroviikkosysteemit ja laskettu elarit ja muut. Ei sitä tunnetta voi kuvata sanoin, miltä se tuntui kun ainoa ihminen kehen on luottanut täysin tekee tuommoisen jutun. Onneksi lastenvalvoja ja lakimies auttoi ja saatiin jonkunlainen järkevä ratkaisu siihen tilanteeseen (ei vuoroviikkoa useastakin syystä).
Nyt siitä on muutama vuosi ja jos lapset on vähänkin enemmän isällään, sieltä uusi rouva kommentoi jo asiaa että ovat niin paljon. . Monta vuotta lapset nukkuivat olohuoneen sohvalla, mutta sain painostettua ja nyt tosiaan on heille yksi pieni yhteinen huone. Uuden naisen tyttärellä on oma huone. Isältä olen kysynyt että voisiko hän järjestää asumisen niin, että lapset otettaisiin paremmin huomioon mutta ei kuulemma ole rahaa. Tiedän että on hyväpalkkainen ja en ymmärrä miten laittaa uuden naisen ja hänen lapsensa etusijalle. En vaan ymmärrä.
Itse rupesin myös seurustelemaan vuoden kuluttua erosta ja en ole suunnitellut yhteenmuuttoa. Haluan kasvattaa lapseni itse ja olla se ainoa päättävä henkilö heidän arjessaan. Tokihan vuoroviikkosysteemi meillä antaisi mulle paljon vapaata ja aikaa seurustella, mutta kun toisessa päässä sitä ei (enää) haluta ja haluan nyt olla lasteni elämässä, harrastuksissa ja muutenkin läsnä. Arki on täällä, isällä on juhla. Isän uusi rouva on taas lähestynyt minua pitkin matkaa ja antanut ymmärtää, että ihan samoja vaikeuksia sielläkin on mitä meidän suhteessa. En tiedä mitä sanoa tai ajatella.
Mutta lasten näkökulmasta tämä on varmasti ollut tosi kaoottista. Ovat sopeutuneet sen mitä ovat kyenneet. Jos nuo nyt vielä päättää erota, en tiedä miten lapset siihen taas reagoivat. Isästä tiedän, että ihan samantien varmasti on uusi kuvioissa, jos ei jo ennen. Meillä siis ainakin koko tämä ero ja uusperhesoppa on kyllä vaikuttanut lapsiin ja minähän näitä jälkiä olen tässä nämä vuodet korjaillut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet eroaa sen takia, koska ei vaan huvita,, eivät taistele avioliittonsa eteen, lapset kärsijöinä, monet korvaa rakkauden materialla, näin kasvetaan tunnekylmä lapsi
Hieman ohi, mutta toisists ihmisistä vain ei ole hyviksi vanhemmiksi, olipa perhemuoto mikä tahansa.
Omat vanhempani sinnittelivät toimimattomassa liitossa lähes 20 vuotta. Henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä tuli siinä samalla kaikille perheenjäsenille.
Tekivät vielä iltatähdenkin ollessani teini-ikäinen. Ja lopulta erosivat nuorimmaisen ollessa alle 10-vuotias.
Nuorin sisareni saikin sitten kokea eri kombinaatioita vanhempien uusista kumppaneista ja heidän lapsistaan. Kumppanit vielä vaihtuivat varsin tiuhaan eron ollessa vielä melko tuore.
Nyt vanhempani lähestyvät 70- vuoden ikää ja meno rauhoittunut.
Äitini silti joskus kyselee silmät kirkkaina miksi ihmeessä kuopuksensa oli niin vaikea teini ja miksi ihmeessä hänen puoleltaan ei ole lapsenlapsia tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioerossa lasten elämästä putoaa pohja. Jokainen eroperheen lapsi miettii myös omaa syyllisyyttään eroon. Vastuun ottaminen lapsista on a ja O.
Vierailija kirjoitti:
Monet eroaa sen takia, koska ei vaan huvita,, eivät taistele avioliittonsa eteen, lapset kärsijöinä, monet korvaa rakkauden materialla, näin kasvetaan tunnekylmä lapsi
Kerro esimerkkejä, miten avioliiton puolesta on taisteltu. Kiinnostaisi tietää; kerro, koska sinä tiedät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.
Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?
Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.
Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.
Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.
Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään.
Oletko sinä eronnut?
Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.
Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.
Siinäkin on muuten eroa, joutuuko elämän kipeimmän asian kohtaamaan itse aikuisena vai lapsena. Valinnan mahdollisuudet ja selviytymiskeinot ovat aivan eri luokkaa. Voit olla aikuisena aivan rikki ja se on vaikeaa, mutta jos sinun erosi on lasten elämän vaikein asia, se voi vaikuttaa aivan perustavanlaatuisella tavalla heidän elämäänsä. He ovat sitten rikki koko elämänsä, tai ainakin se vaikuttaa heidän kehitystarinaansa tai vie siltä tilaa. Sinä voit korjata itsesi ja etsiä uuden kumppanin, he eivät välttämättä löydä ikinä edes itseään, saati että uskaltaisivat sitoutua ilman valtavaa psyykkistä työtä siihen ensimmäisenkään kumppaniin. Lapsuus on ainutlaatuinen ikävaihe, kehittymisen, turvallisuuden tunteen ja minuuden kehityksen kannalta. Jos se söträtään, on kyse paljon suuremmasta kuin muutaman vuoden erokriisistä. Usein se muokkaa koko tulevaa elämää. Siinä vähän suhteellisuudentajua. Jos se paras ei riitäkään, se on sitten vattumaisempi juttu ihan oikeasti.
Jasso, on joku katkera exä taas avautunut ja mahtanut isolla lusikalla hämmentää soppaa itsekin.
Uusperhekuvion tosiaan voi hoitaa hyvin tai huonosti. Usein lapselta sopeutumisen kuitenkin estää se katkeroitunut vanhempi eikä se, joka uuteen suhteeseen lähtee. Ainakin oman elämänkokemukseni mukaan se on yleisempää kuin se, että uusi suhde vahingoittaisi lasta, jos tutustuminen tehdään rauhassa.
Itselläni on tästä lapsuudesta paljonkin kokemusta. Olisin halunnut pitää isän uudesta puolisosta, mutten voinut olla läheinen, ettei katkeroitunut äitini vain kuule. On aivan sama mikä eron syy on ollut, jos tämä "hyvä vanhempi" iskee puukon oman lapsen selkään.
T: Äidilleen katkeroitunut lapsi, joka onneksi on myöhemmin saanut isänsä perheeseensä takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Jasso, on joku katkera exä taas avautunut ja mahtanut isolla lusikalla hämmentää soppaa itsekin.
Uusperhekuvion tosiaan voi hoitaa hyvin tai huonosti. Usein lapselta sopeutumisen kuitenkin estää se katkeroitunut vanhempi eikä se, joka uuteen suhteeseen lähtee. Ainakin oman elämänkokemukseni mukaan se on yleisempää kuin se, että uusi suhde vahingoittaisi lasta, jos tutustuminen tehdään rauhassa.
Itselläni on tästä lapsuudesta paljonkin kokemusta. Olisin halunnut pitää isän uudesta puolisosta, mutten voinut olla läheinen, ettei katkeroitunut äitini vain kuule. On aivan sama mikä eron syy on ollut, jos tämä "hyvä vanhempi" iskee puukon oman lapsen selkään.
T: Äidilleen katkeroitunut lapsi, joka onneksi on myöhemmin saanut isänsä perheeseensä takaisin.
On se nyt kumma, että kaikki laitetaan ex-naisen syyksi. Meillä nuorin ei halunnut mennä isälleen, koska tunsi itsensä ulkopuoluseksi siellä. Minua tietysti syytettiin. Uskokaa jo, että teineillä on omat mielipiteet, joihin on vaikea vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jasso, on joku katkera exä taas avautunut ja mahtanut isolla lusikalla hämmentää soppaa itsekin.
Uusperhekuvion tosiaan voi hoitaa hyvin tai huonosti. Usein lapselta sopeutumisen kuitenkin estää se katkeroitunut vanhempi eikä se, joka uuteen suhteeseen lähtee. Ainakin oman elämänkokemukseni mukaan se on yleisempää kuin se, että uusi suhde vahingoittaisi lasta, jos tutustuminen tehdään rauhassa.
Itselläni on tästä lapsuudesta paljonkin kokemusta. Olisin halunnut pitää isän uudesta puolisosta, mutten voinut olla läheinen, ettei katkeroitunut äitini vain kuule. On aivan sama mikä eron syy on ollut, jos tämä "hyvä vanhempi" iskee puukon oman lapsen selkään.
T: Äidilleen katkeroitunut lapsi, joka onneksi on myöhemmin saanut isänsä perheeseensä takaisin.
On se nyt kumma, että kaikki laitetaan ex-naisen syyksi. Meillä nuorin ei halunnut mennä isälleen, koska tunsi itsensä ulkopuoluseksi siellä. Minua tietysti syytettiin. Uskokaa jo, että teineillä on omat mielipiteet, joihin on vaikea vaikuttaa.
Kaikki aina ja ex ei ikinä eikö vaan :D Toki teini kokee uuden tilanteen vaikeana ja kokee aluksi ulkopuolisuutta. Mitä olisi tehnyt hyvä äiti? Auttanut ja tukenut lasta siinä tilanteessa niin, että teini kokisi tilanteen helpommaksi. Mutta nämä "mun ei tarvii, kun ex hyppäsi heti uuteen suhteeseen" -vanhemmat eivät näe omaa napaansa pidemmälle. Nyt en siis puhu siitä onko ero ollut reilu tai oikeutettu tai uusi suhde väärin vai ei, vaan siitä, että hyvä vanhempi tukee lapsensa suhdetta toiseen vanhempaansa ja auttaa sopeutumaan myös vaikeassa tilanteessa. Se ettei itse pidä exästään ei tarkoita, ettei se kaikesta huolimatta ole lapselle elämän yksi tärkeimmistä suhteista. Halusit tai et.
Ja tietenkään en tarkoita lapselle vaaraksi olevia vanhempia, joista joku seuraavaksi saivartelee...
Alue: Aihe vapaa
Luin. Tässä sinullekin kopioituna niin voit myös lukea:
klo 22:59 | 23.11.2020
Ihan järkkyä menoa nykyään. Tehkää niitä lapsia tasapainoiseen suhteeseen, selvittäkää ongelmat, ja jos kaikesta huolimatta ero tulee niin jättäkää ne uusperheet perustamatta älkääkä tuoko uusia kumppaneita heti näytille tai muuta yhteen ennen kuin lapset on isoja. Ajatelkaa niiden omien _lasten hyvinvointia_ stna eikä pelkkiä omia mielihaluja.
Kyllä tuossa puhutaan uusperheistä eikä eroperheistä. Ero sivuutetaan kommentilla ”jos ero kumminin tulee...”