Vanhempien erot, uusperhekuviot ja teinien pahoinvointi

Vierailija kirjoitti:

Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.

Tämä ei pidä paikkaansa, eli tutkimusten mukaan nimenomaan viikko-viikko järjestely on lapselle paras. Ainoastaan hyvin nuoren lapsen olisi parempi asua yhden vanhemman, yleensä äidin, kanssa ja tavata säännöllisesti toista. Vertailevaa tutkimusta erolapsen ja ydinperheessä eläneen lapsen hyvinvoinnin välillä en ole nähnyt. Ydinperheetkin voivat elää eri osoitteissa esim työsyistä, omassa lähipiirissä oli laman aikaan useita tällaisia perheitä. Ihan ovat täyspäisiä aikuisia näiden perheiden lapset nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.

Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.

Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla". 

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia. 

Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.

Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole. 

Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.

Tämä ei pidä paikkaansa, eli tutkimusten mukaan nimenomaan viikko-viikko järjestely on lapselle paras. Ainoastaan hyvin nuoren lapsen olisi parempi asua yhden vanhemman, yleensä äidin, kanssa ja tavata säännöllisesti toista. Vertailevaa tutkimusta erolapsen ja ydinperheessä eläneen lapsen hyvinvoinnin välillä en ole nähnyt. Ydinperheetkin voivat elää eri osoitteissa esim työsyistä, omassa lähipiirissä oli laman aikaan useita tällaisia perheitä. Ihan ovat täyspäisiä aikuisia näiden perheiden lapset nykyään.

Olen eri mieltä näistä tutkimustuloksista.

Niin monen ero on t u r h a !!! Lapset erotetaan hyvästä isästä ja usein on nainen joka tuhoaa perheen eroamalla, ei ajatella yhtään lapsia!!!!! Vaan biletys tärkeetä!! Ja ittensä laittaminen. Minäminä minä ei lapset eikä mies vaan minä !!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Tässä ketjussa puhutaan nimenomaan uusperheistä ja siitä näkökulmasta että se uusi on matkalaukkuineen etuovella odottamassa kun ex työnnetään ulos takaovesta ja lasten pitää vaan sopeutua koska vanhempi ajattelee alapäällään. Miten ihmeessä sinä pystyt ymmärtämään että kaikkia eroperheitä mollataan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä tätä uusperheiden ajojahtia. Tai väitöksiä siitä että uusperhe perustetaan aina hätiköidysti ja hataralle pohjalle.

On tosi paljon toimivia uusperheitä. Joissa lapsista huolehditaan yhdessä. Joissa lapsia kuunnellaan ja heidän toiveitaan otetaan huomioon. Se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi voi päättää vanhemman parisuhteesta tai perheen asumismuodosta- niinkuin ei ydinperheissäkään.

Itse olen eronnut eikä meillä ole uusperhettä, koska jos sellaisen perustaisin niin haluaisin olla sen suhteen hyvin vastuullinen. Mahdottomana en sitä pidä, jos oikea ihminen tulee vastaan. Lapset kyllä usein toivoo että äiti löytäisi “poikaystävän” 😂 Lapset toki on myös erilaisia, yksilöitä. Omat lapset on aika sosiaalisia ja sopeutuvia.

Kyllähän kaikki lapset ovat sopeutuvia, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Se on se, mitä pitäisi muistaa ottaa huomioon. Aikuisena jos parisuhde, elämäntilanne tvm. ei toimi, ei tarvitse jäädä kärvistelemään vai voi valita. Lapsi ei koskaan. Sopeutuvia, kun heiltä ei kysytä. Sopeudu tai kuole. Ei ole edes tunnetasolla liioittelua, turvattomuus on juuri näin vahva perustunne. Niin riippuvaisia lapset ovat muista ja siksi aina heikommassa asemassa.

Tuo on juuri sellaista mitä näissä keskusteluissa ei tarvita. Jos se ydinperhe ei ollut sellainen missä olisi voinut elää, ei tuollainen auta niitä lapsia yhtään sen enempää.

Ero on kaikille osapuolille aina ikävä asia. Jokainen tarvitsee sen käsittelyyn aikaa ja käsittelee sen omalla tavallaan. Lapset käsittelee eroa usein kausittain, kasvun myötä. Se että vanhemmat pyrkii tekemään yhteistyötä eron jälkeen ja ovat lapsille tukena, tuo lapsille turvallisuuden myös erotilanteessa. Uusia kumppaneita ei myöskään pidä nähdä vain negatiivisessa valossa, parhaimmillaan he ovat yksi turvallinen aikuinen lisää lasten elämässä, bonusvanhemmille kunnia silloin kun se sinne kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Ei, mutta syytit minun aikaisempaa kirjoitustani eronneiden ajojahdiksi. On eroja ja on eroja, ja kyllä jokainen on oikeutettu eroamaan ja jopa löytämään sen uuden, mutta kenelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta unohtaa omia lapsiaan . Se on se jutun pointti, vaikka olisit kuinka rakastunut, niin sitä tosiseikkaa ei vaan vanhempi saa unohtaa, että niille lapsille on annettava myös aikaa sopeutua vanhempien eroon. Se on lähes aina myös niille lapsille shokki. Molempien vanhempienhan pitäisi lapsiaan erotilanteessa tukea.

Valitettavan usein se tukeminen kuitenkin kaatuu jommallekummalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Tässä ketjussa puhutaan nimenomaan uusperheistä ja siitä näkökulmasta että se uusi on matkalaukkuineen etuovella odottamassa kun ex työnnetään ulos takaovesta ja lasten pitää vaan sopeutua koska vanhempi ajattelee alapäällään. Miten ihmeessä sinä pystyt ymmärtämään että kaikkia eroperheitä mollataan?

Lueppa itse se aloitus uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Ei, mutta syytit minun aikaisempaa kirjoitustani eronneiden ajojahdiksi. On eroja ja on eroja, ja kyllä jokainen on oikeutettu eroamaan ja jopa löytämään sen uuden, mutta kenelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta unohtaa omia lapsiaan . Se on se jutun pointti, vaikka olisit kuinka rakastunut, niin sitä tosiseikkaa ei vaan vanhempi saa unohtaa, että niille lapsille on annettava myös aikaa sopeutua vanhempien eroon. Se on lähes aina myös niille lapsille shokki. Molempien vanhempienhan pitäisi lapsiaan erotilanteessa tukea.

Valitettavan usein se tukeminen kuitenkin kaatuu jommallekummalle. 

Siitä me olemme samaa mieltä. Sinä kuitenkin paheksuit eroperheiden vuoroviikkosysteemiä ekassa viestissäsi, mikä nyt oli ihan eri jorinaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.

Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.

Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla". 

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia. 

Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.

Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole. 

Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.  

Onko sinulla ja nyxällä saman tyyppiset lapsuuden perhetaustat? Olette samoilla linjoilla kasvatuksessa?

Ilman rajoja teinit voivat olla raskasta seuraa, kun asuu samassa taloudessa. Toisaalta teini ei ole pikkuaikuinen, luonnekin voi olla ihan erilainen kuin äidillä tai isällä. Omien lasten kanssa on helpompi tehdä kompromisseja kuin vieraiden lasten.

Meillä asuu koulunsa hyvin hoitava, mutta huoneensa sotkeva teini. Voisi olla päänsärkyistä seuraa kodin tip top pitävälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Ei, mutta syytit minun aikaisempaa kirjoitustani eronneiden ajojahdiksi. On eroja ja on eroja, ja kyllä jokainen on oikeutettu eroamaan ja jopa löytämään sen uuden, mutta kenelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta unohtaa omia lapsiaan . Se on se jutun pointti, vaikka olisit kuinka rakastunut, niin sitä tosiseikkaa ei vaan vanhempi saa unohtaa, että niille lapsille on annettava myös aikaa sopeutua vanhempien eroon. Se on lähes aina myös niille lapsille shokki. Molempien vanhempienhan pitäisi lapsiaan erotilanteessa tukea.

Valitettavan usein se tukeminen kuitenkin kaatuu jommallekummalle. 

Siitä me olemme samaa mieltä. Sinä kuitenkin paheksuit eroperheiden vuoroviikkosysteemiä ekassa viestissäsi, mikä nyt oli ihan eri jorinaa.

Se ei ole ollut minun viestini. En ole ottanut mitään kantaa vuoroviikkosysteemiin.

Vierailija kirjoitti:

Yritetään sanoa, että eivät kaikki eronneet tuo sitä uutta puolisoa heti tilalle. Joo, voihan se näinkin olla. Kumma juttu vain, että en tiedä muuten yhtäkään eronnutta perheellistä, joka EI olisi ottanut lennosta tai parin kuukauden sisällä uutta puolisoa. Tunnen kuitenkin monia. Liian monia.

No, meitä et tunne, mutta nyt ainakin tiedät yhden tapauksen. Mieheni erosi eksästään kohta neljä vuotta sitten. Me aloimme tapailemaan ja seurustelemaan kesällä, minut esiteltiin lapsille alkusyksystä. Asutaan erillään, ollaan annettu lapsille aikaa tottua ja lapset ovat tottuneet hyvin. Pidän mieheni lapsista paljon ja tykkään touhuta heidän kanssaan, lapsetkin pitävät minusta. Lasten äidillä ei ole uutta suhdetta vielä.

Että ei se aina mikään katastrofi ole, missä lapset kärsii. Toki surivat aikansa eroa, mutta vanhemmat ovat hyvissä väleissä keskenään. Lapsista pidetään hyvää huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Ei, mutta syytit minun aikaisempaa kirjoitustani eronneiden ajojahdiksi. On eroja ja on eroja, ja kyllä jokainen on oikeutettu eroamaan ja jopa löytämään sen uuden, mutta kenelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta unohtaa omia lapsiaan . Se on se jutun pointti, vaikka olisit kuinka rakastunut, niin sitä tosiseikkaa ei vaan vanhempi saa unohtaa, että niille lapsille on annettava myös aikaa sopeutua vanhempien eroon. Se on lähes aina myös niille lapsille shokki. Molempien vanhempienhan pitäisi lapsiaan erotilanteessa tukea.

Valitettavan usein se tukeminen kuitenkin kaatuu jommallekummalle. 

Siitä me olemme samaa mieltä. Sinä kuitenkin paheksuit eroperheiden vuoroviikkosysteemiä ekassa viestissäsi, mikä nyt oli ihan eri jorinaa.

Se ei ole ollut minun viestini. En ole ottanut mitään kantaa vuoroviikkosysteemiin.

Jaa. No sitä ketjua olet kuitenkin jatkanut, kannattaa mainita olevansa eri jos lainaa vastauksissaan toisten ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Yritetään sanoa, että eivät kaikki eronneet tuo sitä uutta puolisoa heti tilalle. Joo, voihan se näinkin olla. Kumma juttu vain, että en tiedä muuten yhtäkään eronnutta perheellistä, joka EI olisi ottanut lennosta tai parin kuukauden sisällä uutta puolisoa. Tunnen kuitenkin monia. Liian monia.

Sama juttu, ihan omasta kaveripiiristä ja kavereiden kaverit. Lisäksi tietysti kaikki nämä julkkikset ja muut sekopäät. Ja hirveä tarve haukkua exää tähän päälle. Itsekin syyllistyin tähän kaikkeen samaan kymmenen vuotta sitten. Lastenvalvojalla exäni hehkutti miten hyvin lapsemme selvisivät erosta (kuukausi aikaisemmin!!!) ja kuinka onnellinen hän on. Jep. Poika sijoitukseen vuosia myöhemmin, isällä välit esikoiseen täysin poikki ja exän nyxä ei edes tervehdi minua. Ja kyllä, mullakin uusi mies joka on ihan persepää nykyisin teini-ikäisille lapsilleni. Että ei se oikeasti kyllä viisasta ole ottaa uutta kumppania. Pari vuotta pitäs pystyä rakentamaan uutta elämää lasten ehdoilla ja vasta kun on turvallinen pohja niin aloittaa suhde uuteen kumppaniin. Jälkeenpäin tietty hyvä huudella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Varmaan itsekkin tiedät että se että sinä kerrot poikkeuksellisen kipeästä erokokemuksestasi ei nyt ole se asia mistä minä tuossa kirjoitin.

Ei, mutta syytit minun aikaisempaa kirjoitustani eronneiden ajojahdiksi. On eroja ja on eroja, ja kyllä jokainen on oikeutettu eroamaan ja jopa löytämään sen uuden, mutta kenelläkään vanhemmalla ei ole oikeutta unohtaa omia lapsiaan . Se on se jutun pointti, vaikka olisit kuinka rakastunut, niin sitä tosiseikkaa ei vaan vanhempi saa unohtaa, että niille lapsille on annettava myös aikaa sopeutua vanhempien eroon. Se on lähes aina myös niille lapsille shokki. Molempien vanhempienhan pitäisi lapsiaan erotilanteessa tukea.

Valitettavan usein se tukeminen kuitenkin kaatuu jommallekummalle. 

Siitä me olemme samaa mieltä. Sinä kuitenkin paheksuit eroperheiden vuoroviikkosysteemiä ekassa viestissäsi, mikä nyt oli ihan eri jorinaa.

Se ei ole ollut minun viestini. En ole ottanut mitään kantaa vuoroviikkosysteemiin.

Jaa. No sitä ketjua olet kuitenkin jatkanut, kannattaa mainita olevansa eri jos lainaa vastauksissaan toisten ketjua.

Minäpä pistän asian korvan taakse. En yleensä täällä muutenkaan mihinkään kommentoi. Aina oppii jotain uutta -sama-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.

Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.

Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla". 

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia. 

Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.

Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole. 

Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.  

Onko sinulla ja nyxällä saman tyyppiset lapsuuden perhetaustat? Olette samoilla linjoilla kasvatuksessa?

Ilman rajoja teinit voivat olla raskasta seuraa, kun asuu samassa taloudessa. Toisaalta teini ei ole pikkuaikuinen, luonnekin voi olla ihan erilainen kuin äidillä tai isällä. Omien lasten kanssa on helpompi tehdä kompromisseja kuin vieraiden lasten.

Meillä asuu koulunsa hyvin hoitava, mutta huoneensa sotkeva teini. Voisi olla päänsärkyistä seuraa kodin tip top pitävälle.

No vastaan pikaisesti, että hyvä pointti.  Siivouskäsityksessä olemme samoilla linjoilla, mutta esim. teinien kielenkäyttö voi olla sellainen, että siitä voi tulla huomauttamista. Minulla on ihan fiksut teinit, tosin luulen, että nykyinen miesystäväni toivoisi että kouluttautuisivat pidemmälle, mutta tosiaan vielähän ei noista tiedä mihin he loppujen lopuksi päätyvät. 

Nyt kun asumme vielä erilleen, on hyvä ehkä jo aloittaa mm. tuo siivouskäsityksen nostaminen.. 

Täällä keskustelu jo aika rönsyilevää...

https://www.vauva.fi/keskustelu/3952896/uusperhe-kestamista

Vierailija kirjoitti:

Olen juuri muuttamassa teini-ikäistem lasteni kanssa miesystäväni luokse, jolla ei ole omia lapsia.

Erosta on jo kohta kaksi vuotta, tämän uuden kanssa olen seurustellut nyt vuoden verran.

Uusi mieheni tulee hyvin toimeen lasteni kanssa, samoin lapset tuntuvat hänestä tykkäävään. Silti minulla on tästä jotenkin huono omatunto, tai ainakin nyt näiden viestien perusteella olen ilmeisesti kamala ihminen ja äiti kun muutan uuden rakkauden kanssa yhteen " enkä pidä lapsia etusijalla". 

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, mutta mielestäni on järkevintä nyt ainakin kokeilla yhdessä asumista. Lapseni ovat kuitenkin jo teinejä eikä tässä uudessa kodissamme ole mitään sisaruspuoli pyörimässä. Meillä on kylläkin tämä tässäkin ketjussa parjattu viikko viikko systeemin, isällä on myös uusi puoliso, mutteivat asu yhdessä koska tällä naisella lapsia. 

Kyllä minulla painaa tässä myös taloudellinen puoli, vaikken mikään erityisen köyhä olekaan, samoin lapsiviikoilla olemme uuden miehen kanssa paljon tekemisissä, sekin tuntuu eri osoitteissa asutessa haastavalta järjestää yhteistä aikaa.

Olen kyllä miettinyt, että jos yhteiselämä ei sujukaan, jos tuntuu ettei miesystävä kestäkään teinejä tai teinit alkavat oireilla, niin hommaan sitten omasn asunnon siksi aikaa kunnes teinit muuttavat kotoa. En koe, että teinit tästä mitenkään traumatisoituvat. Teineillä on tässä mielestäni ollut hyvin aikaa käsitellä eroa, molemmilla uudet kumppanit eikä paluuta vanhaan ole. 

Mutta kyllähän tämä uusi tilanne pelottaa tietenkin lasten kannalta, mutta myös se pelottaa miten uuden parisuhteen käy kun tilanne arkipäiväistyy.  

Olet selvästi pohtinut asioita vastuullisesti myös lasten näkökulmasta. Nyt voit rauhoittua ja tehdä parhaasi, kuten tähänkin asti, se riittää! Ihminen on erehtyväinen, jokainen tekee myös mokia, mutta aniharva moka on hengenvaarallinen kenellekään. Pelko ja huoli lisäävät stressiä ja saattavat pahimmillaan johtaa juuri siihen pelättyyn lopputulokseen. Realistista on pohtia myös hyviä puolia, mitä tästä yhteenmuutosta voi seurata, sillä eihän se elämä mitään pelkkää kurjuutta ole. Hyvä parisuhde tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä teille kaikille, yksi läheinen ihminen lisää lapsille ja sinulle! Vastoinkäymiset ja epämukavuusalueella oleminen kohtuullisissa määrin lisäävät resilienssiä, sitä elämässä tarvitaan! Ja sitähän tulee ihan luonnostaan, huonosti voivat ne lapset ja nuoret, joiden elämä on pikkurarkasti säänneltyä ja ohjelmoitua ilman ainoatakaan ongelmaa, joita ratkoa itse omalla ajattelullaan. 

On mahdollista ja jopa todennäköistä, että yhteenottoja syntyy, mutta se lisää joustavuutta ja opettaa vuorovaikutustaitoja. Anteeksi voi pyytää ja saada ja jatkaa elämää eteenpäin jäämättä kiinni entiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.

Tutkimukset kyllä puoltavat vuoroasumista, jossa lapsille tulee suhde molempiin vanhempiin.