Vanhempien erot, uusperhekuviot ja teinien pahoinvointi

Se on tämä minäminäminä meiniki, joka on valitettavan vallalla nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä tätä uusperheiden ajojahtia. Tai väitöksiä siitä että uusperhe perustetaan aina hätiköidysti ja hataralle pohjalle.

Ei kukaan varmaan väitäkään, että AINA. Mutta ei sitä kyllä empiiristen havaintojen pohjalta oikein voi kieltääkään, etteikö monella muuten ihan fiksulla ihmisellä aivot valahda jonnekin navan alle ihastumisen huumassa. Ja kyse ei ole edes mistään parikymppisistä vaan 35-50 -vuotiaista.

Vierailija kirjoitti:

Valottaisitko hieman, mikä on sallittua? Salasuhde (lapsilta)?

Kuulostaa ihan hyvältä. Suurin osa siinä omassa rakkauskuplassaan tuntuu vähät välittävän muiden pahasta olosta ja ahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Vierailija kirjoitti:

Juupa juu. Lässyn lää.

Kaikki uusperheet onkin tuhoon tuomittuja ja ero tarkoittaa pakosta  lohdutonta yksinäisyyttä vähintään vuosikymmeneksi, pelkkää puuronkeittäjän ja pytynhinkkaajan toimenkuvaa. Ei auta, vaikka sattuisi tapaamaan Sen Oikean, elämänsä rakkauden. Korkeintaan salaa hotellissa saa tavata kerran kuussa ja kyllähän tosi rakkaus sellaista kestää, eiks vaan. Yksinhuoltajana, yksin(äisenä) ja (vain toisten) huoltajana, on niin täydellinen vanhempi, onnellinen ihminen ja lasten tulevaisuus tasapainoinen ja turvallinen, eiks jee?

Mustavalkoinen ajattelu, ehdottomuus ja tuomitseminen ovat niin nykyaikaisen hyvän ihmisen merkkejä!

Ei kun lakaistaan ongelmat maton alle ja taas on siistiä.

Äiti/isä ihon alle menevissä rakkauskuplissaan tahoillaan ja lapset sitten omassa huono-olo-kuplassaan. Tuohon vielä nopeasti uusvauva, niin miksihän lapset tuntevat ettei heistä välitä oikeasti kukaan?

On ollut uusiperheitä ennenkin, kyllä. Nykyisin ongelmat tulee siitä, että uusperheissä porukka seilaa edestakaisin äitiviikoilla ja isäviikoilla eikä kuvio pääse vakiintumaan missään. Verrattuna siihen, että on yksi selkeä koti, jossa tietyt samat ihmiset.

Ja tähän toki vielä viikko-viikko järjestelyt, niin huh heijaa. Käy niin sääliksi erolapsia, varmasti valtaosa nykypäivän lisääntyneistä mielenterveysongelmista ja ongelmakäytöksestä johtuu osaltaan tästä kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin vuosien päästä puhkeaa joku suuri mielenterveyspommi, kun tämä uusperhe- ja erosukupolvi kasvaa nuoreen aikuisuuteen. Valitettavasti on kokemusta aiheesta. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani nämä sotkut eivät vain olleet niin yleisiä kuin nykyään.

Kyllä, tulee ihan varmasti lisäämään lasten pahoinvointia. Itse samaa lähipiirissä seurannut ja itsekin uusperheen perustaneena en enää ikinä samaan paskaan ryhtyisi. Ei ne lapset välttämättä pieninä oireile ja uudet puolisot hymyilevät kilvan somekuvissa, mutta odottakaas kun lapsista kasvaa teinejä ja puolivanhempi alkaa siinä vaiheessa olemaan jo kypsä ihan kaikkeen. Ja miltä tuntuu niistä lapsista, jotka ovat asuneet uusperhettä vaikkapa viitisen vuotta ja sitten sekin perhe hajoaa? Entinen isäpuoli tai äitipuoli perustaa nopeasti uuden uusperheen ja lapsen korvaa uusi saman ikäinen lapsi? Karmeeta oikeasti. Ja aikuiset vaan leveästi hymyilee instassa ja facebookissa, että helvetin onnellinen olen ja hyvin lapsetkin ottivat eron ja uuden äiti-/isäpuolen. Huhuh.

Uskon kyllä, että on toimivia uusperheitä, ja toimimattomia ydinperheitä.

Silti itsekin olen seurannut nyt melko läheltä kahtakin perhettä, jossa ahdistuksen ja tyytymättömyyden (eli ei väkivaltaa tms) takia äiti lähtee, ja älyttömällä kiireellä uusi mies, uusi koti ja uusi onni. Oikeasti se lasten maailma myllätään aika perusteellisesti ja nopeasti, kun ahdistaa. Ja sen verran läheltä tiedän näitä tapauksia, että voin sanoa, että joskus siihen ahdistukseen voisi löytyä syy ja ratkaisu muualta kuin kumppanista.

Tietenkin jos ihminen on kovin kypsymätön, ongelmansa ulkostava, tai traumatisoitunut, hän on sitä ydinperheellisenäkin. Ja kaikki vanhemmat siirtävät ongelmiaan ja huonoja toimintatapojaan lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Lisäksi lapset voivat käsitellä sitä eroa vielä moneen kertaan uudelleen ikätasonsa mukaisesti.

Nykypäivän eroissa mietitään liikaa vanhempien näkökulmaa ja mielipahaa. On luonnollista, että kumpikin vanhempi haluaa viettää lapsensa kanssa eron jälkeen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tasapuolisuuden nimissä on keksitty tällainen keinotekoinen viikko-viikko-malli. Kuitenkin tutkimustenkin valossa lapsille parempi olisi vain yksi koti. Vanhemmat ovat päättäneet erosta, joten heidän tulisi joustaa. Itse olin siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että vanhempieni eron jälkeen sentään minulla oli ihan oikea yksi koti ja oma huone. Koulu säilyi samana ja kaverit. Ilman kavereita en olisi selvinnyt. Jotkut kahjot vielä muuttavat paikkakuntaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Ymmärrän kyllä ihan täyskn, että kylhän niille lapsille ja nuorille pitäis oikeesti hyvät ihmiset antaa rauhassa aikaa käsitellä asiaa, ja keskust3lkaa kotona asioista joka edes auttaa sitä että lpaset ja nuoret hyväksyy tilanteen paremmin.

Älkää tuoko heti jotain uutta tyyppiä näytille. Teidän kersat voi äkkiä ajatella, että ette piittaa heidän tunteistaan yhtään ja ette kaipaa heidän isäänsä lainkaan, tai edes sure eroa.

Toki ero on joissakin tilanteissa suuri helpotus, mutta miettikää oliko se sinull3 vai lapsille. Kummille se oli?

Antakaa aikaa lapsille ja nuorille, juteltaa jossain vaiheessa mitä mieltä he ovat jos alkaisit uuden kanssa olemaan.

Tarvitsevatko lisää aikaa, vai ottavatko hyvin vastaan?

Pikkuhiljaa vois varmaan alkaa viettää uuden kanssa aikaa, mutta muistakaa että kyl heillä se oma isä on kuitenkin aina oma isä ja mielessä.

Liikaa kans tehdään niin, että lapsia ei huomioida kunhan äkkiä taas päästään haluja säännöllisesti tyydyttämään uuden kanssa.

Kuitenkaan ei toisaalta myöskään saa olla niin, että lapsi aina määrää kenen kanssa vanhemmat saa olla, eli kyllä täytyy heidän myös totutella että elämä jatkuu.

Yritetään sanoa, että eivät kaikki eronneet tuo sitä uutta puolisoa heti tilalle. Joo, voihan se näinkin olla. Kumma juttu vain, että en tiedä muuten yhtäkään eronnutta perheellistä, joka EI olisi ottanut lennosta tai parin kuukauden sisällä uutta puolisoa. Tunnen kuitenkin monia. Liian monia.

Vierailija kirjoitti:

Yritetään sanoa, että eivät kaikki eronneet tuo sitä uutta puolisoa heti tilalle. Joo, voihan se näinkin olla. Kumma juttu vain, että en tiedä muuten yhtäkään eronnutta perheellistä, joka EI olisi ottanut lennosta tai parin kuukauden sisällä uutta puolisoa. Tunnen kuitenkin monia. Liian monia.

Ehkä se sitten kertoo enemmän sinun lähipiiristäsi kuin muusta. Minäkin nimittäin tunnen monta eronnutta, ja ihan tavallista että erosta on vuosia, eikä uusia kumppaneita ole lasten elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha siitä on hikeentyä, kun joku ottaa asian esille. Monet eronneet haluavat vähätellä ongelmaa, jotta eivät tuntisi syyllisyyttä. Väittävät, että lapset ovat niin hyvinvoivia ja kaikille parempi. No tottahan toki sitä haluaa ajatella noin. Kokeilkaapa itse matkalaukkuelämää. Aina olisi ”omassa kotona” joku vieras. Yhtä kotia ei olisi ollenkaan. Olisiko mukavaa? No, pääasia, että vanhemmat pääsevät viikon ajan viettämään treffi-iltoja, ja sitten viikon voivat taas akut ladanneena leikkiä yhtä isoa perhettä. Mitä jos pysähtyisitte kuuntelemaan lasta? Toisaalta yhä useammin lapsi on joutunut tähän rumbaan jo niin nuorena, ettei tiedä muusta, eikä siksi toivo parempaa.

Kuule, kyllä me eronneet tunnetaan siitä syyllisyyttä ihan joka päivä. Loppuelämän. Mutta sekö auttaa lapsia? Että vanhempi lopettaa elämisen ja märehtii eroa loputtomiin?

Noi treffi-iltaviikkojutut kertoo vain siitä että sinulta ne ilmeisesti puuttuu ja koet siitä jonkinlaista katkeruutta nyt. Tsemppiä siihen.

Joo, olet oikeassa, että olisi kiva viettää vähän useammin niitä treffi-iltoja. On niitä nytkin. Mutta pidän muita asioita vielä tärkeämpinä. Elämistä ei tarvitse lopettaa, eikä märehtiä loppuelämää. Joillain tuntuu vain tärkeysjärjestys olevan hukassa.

Sitten sä järjestät niitä enemmän etkä kirjoittele ikäviä juttuja toisista nettiin. Olen eronnut kaksi vuotta sitten, treffeillä olen ollut kerran. Lapset viikko-viikko. Minulle ei tarvitse yhdenkään tulla sanomaan että minulla on tärkeysjärjestys hukassa koska olen eronnut. Enkä ole mikään poikkeus, vihastuttaa tämä eronneiden vanhempien ajojahti.

Kysymyksessä ei ole eronneiden ajojahti, vaan ihan aito pohdiskelu/huoli siitä, että erovanhempien pitäisi muistaa myös se, että ne lapsetkin joutuvat iästä riippuen käsittelemään vanhempiensa eron. Se ei todellakaan ole oikein niitä lapsia kohtaan että samalla ovenavauksella kun toinen vanhempi lähtee tuodaan toinen sisään. 

Oletko sinä eronnut?

Älä vähättele asiaa, kyllä se on ihan ajojahtia mitä etenkin somessa harrastetaan. Syyllistetään, pilkataan, väheksytään, paheksutaan eroperheitä ja uusperheitä. Juuri tuo asenne että eronneelle muka pitää nyt kertoa kädestä pitäen että uutta kumppania ei voi tuoda samalla ovenavauksella sisään kuin vanha lähtee... no shit? Se on pieni osa joka tuollaista tekee, ja sitä on sitten kiva yleistää ja rääpiä.

Jos eroja on nykyään enemmän niin niin on kuulkaa apua ja tukea eron käsittelyynkin. Niin vanhemmille kuin lapsille. Väittäisin että suurin osa pyrkii hoitamaan eron mahdollisimman hyvin. Tottakai siihen mahtuu myös kolhuja, koska monelle siinä on kyse elämän kipeimmästä asiasta ja on hyvin raskasta olla emotionaalisesti tukena lapsille jos on itse aivan rikki. SILTI me erovanhemmat teemme usein parhaamme.

Minä olen eronnut. Ero johtui miehen sivusuhteesta. Siitä huolimatta saatiin sovittua ihan kaikki käytännön asiat aikuismaisesti. Sovimme, että lapset jäävät isän luo asumaan. Tämä oli kahden teini-ikäisen mielestä paras ratkaisu. Kunnes koitti se hetki, että minä muutin pois. Kaksi viikkoa siitä, tämä sivusuhde tuotiin majailemaan miehen luo . Tämän jälkeen alkoi painostus lapsia kohtaan, että eikö sittenkin teillä olisi parempi asua äidin luona. Voin suoraan sanoa, että lapset olivat järkyttyneitä. 

Muuttivat sitten minun luokseni ja kuukausi tästä, muutti uusi nainen kotiin, jonka piti olla myös lasten koti. Minä jouduin oman erokipuiluni sysäämään syrjään, jotta kykenin olemaan lapsille se turvallinen aikuinen ja luotsaamaan heidät läpi tästä kuviosta. 

ja ei , en ihmettele yhtään, että nykyään jo aikuiset lapsemme eivät ole isänsä kanssa missään tekemisissä. minä en haukkunut lasten isää, en uutta naista, enkä mitenkään solvannut hänen valintojaan, mutta lasten omien sanojen mukaan, se, että heidät sivuutettiin kokonaan, oli isältään niin törkeää, että eivät kauniisti sanottuna tykänneet. 

Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta ja molemmilla lapsilla on elämä mallillaan kyllä, mutta isäänsä eivät enää tapaa. 

jos minun kirjoitukseni on mielestäsi eronneiden ajojahtia, niin olkoon niin.  

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä tätä uusperheiden ajojahtia. Tai väitöksiä siitä että uusperhe perustetaan aina hätiköidysti ja hataralle pohjalle.

On tosi paljon toimivia uusperheitä. Joissa lapsista huolehditaan yhdessä. Joissa lapsia kuunnellaan ja heidän toiveitaan otetaan huomioon. Se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi voi päättää vanhemman parisuhteesta tai perheen asumismuodosta- niinkuin ei ydinperheissäkään.

Itse olen eronnut eikä meillä ole uusperhettä, koska jos sellaisen perustaisin niin haluaisin olla sen suhteen hyvin vastuullinen. Mahdottomana en sitä pidä, jos oikea ihminen tulee vastaan. Lapset kyllä usein toivoo että äiti löytäisi “poikaystävän” 😂 Lapset toki on myös erilaisia, yksilöitä. Omat lapset on aika sosiaalisia ja sopeutuvia.

Kyllähän kaikki lapset ovat sopeutuvia, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Se on se, mitä pitäisi muistaa ottaa huomioon. Aikuisena jos parisuhde, elämäntilanne tvm. ei toimi, ei tarvitse jäädä kärvistelemään vai voi valita. Lapsi ei koskaan. Sopeutuvia, kun heiltä ei kysytä. Sopeudu tai kuole. Ei ole edes tunnetasolla liioittelua, turvattomuus on juuri näin vahva perustunne. Niin riippuvaisia lapset ovat muista ja siksi aina heikommassa asemassa.

Vierailija kirjoitti:

Juupa juu. Lässyn lää.

Kaikki uusperheet onkin tuhoon tuomittuja ja ero tarkoittaa pakosta  lohdutonta yksinäisyyttä vähintään vuosikymmeneksi, pelkkää puuronkeittäjän ja pytynhinkkaajan toimenkuvaa. Ei auta, vaikka sattuisi tapaamaan Sen Oikean, elämänsä rakkauden. Korkeintaan salaa hotellissa saa tavata kerran kuussa ja kyllähän tosi rakkaus sellaista kestää, eiks vaan. Yksinhuoltajana, yksin(äisenä) ja (vain toisten) huoltajana, on niin täydellinen vanhempi, onnellinen ihminen ja lasten tulevaisuus tasapainoinen ja turvallinen, eiks jee?

Mustavalkoinen ajattelu, ehdottomuus ja tuomitseminen ovat niin nykyaikaisen hyvän ihmisen merkkejä!

Ei tässä kukaan ole kieltänyt uusperhettä vaan peräänkuuluttanut Sen Oikean löytäneiltä hiukan hienotunteisuutta ja varsinkin lasten huomioimista. Vaikka miten oisi itse rakastunut, muut ympärillä olevat eivät ole rakastuneita siihen uuteen oikeaan. Lapset tarvitsevat aikaa käsitellä elämänsä suuria muutoksia ja jos tuossa vaiheessa munaa asian oman kiireensä takia, kärsii siitä myös itse myöhemmin