Kamalin sosiaalinen hylkääminen mitä sinulle on lapsena tehty?

Noh, olin joskus pienenä todella ripustuvainen kotiongelmien takia. Olin omituinen, koska minulla on vielä tuon lisäksi asperger.

Minulla oli päiväkodissa paljonkin kavereita, olin hieman sellainen alistuja, todella hiljainen ja kiltti.

Sitten koulussa en yhtäkkiä saanut ainuttakaan kaveria. Kävin iltapäiväkerhossa kun olin ensimmäisellä luokalla. Jouduin olemaan iltapäiväkerhossa aina pidempään kuin muut lapset.

Tuolla kerhossa oli eräs toinenkin tyttö, joka oli joskus siellä kanssani myöhään. Kerran menimme ulos leikkimään ja teimme jotain puroja. Meillä oli todella hauskaa ja sanoin jälkeenpäin äidilleni että tämä tyttö on minun paras ystäväni.

Sen jälkeen tyttö ei tullut kerhoon n. viikkoon ollenkaan. Odottelin malttamattomana että pääsisin taas kohta leikkimään tämän "parhaan kaverini" kanssa.

Noh, tyttö sitten tuli, mutta hän ei vilkaissutkaan minua, vaan meni leikkimään muiden kavereidensa kanssa.

Sitten kun olimme jälleen viimeiset lapset kerhossa, keräsin kaiken rohkeuteni ja menin tytön luokse, jos voisimme leikkiä yhdessä.

Tyttö vaan katsoi minua kylmästi ja sanoi:

" Mä en halua leikkiä sun kanssa. Sä et oo mun kaveri. Mee pois."

7-vuotias minäni oli täysin murskattu.

Sosiaalinen hylkääminen?

Lapset osaa olla täysiä persereikiä. En halua ikinä lasta, koska ne ovat julmia pikku mulkkuja.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 18:29"]

Noh, olin joskus pienenä todella ripustuvainen kotiongelmien takia. Olin omituinen, koska minulla on vielä tuon lisäksi asperger.

Minulla oli päiväkodissa paljonkin kavereita, olin hieman sellainen alistuja, todella hiljainen ja kiltti.

Sitten koulussa en yhtäkkiä saanut ainuttakaan kaveria. Kävin iltapäiväkerhossa kun olin ensimmäisellä luokalla. Jouduin olemaan iltapäiväkerhossa aina pidempään kuin muut lapset.

Tuolla kerhossa oli eräs toinenkin tyttö, joka oli joskus siellä kanssani myöhään. Kerran menimme ulos leikkimään ja teimme jotain puroja. Meillä oli todella hauskaa ja sanoin jälkeenpäin äidilleni että tämä tyttö on minun paras ystäväni.

Sen jälkeen tyttö ei tullut kerhoon n. viikkoon ollenkaan. Odottelin malttamattomana että pääsisin taas kohta leikkimään tämän "parhaan kaverini" kanssa.

Noh, tyttö sitten tuli, mutta hän ei vilkaissutkaan minua, vaan meni leikkimään muiden kavereidensa kanssa.

Sitten kun olimme jälleen viimeiset lapset kerhossa, keräsin kaiken rohkeuteni ja menin tytön luokse, jos voisimme leikkiä yhdessä.

Tyttö vaan katsoi minua kylmästi ja sanoi:

" Mä en halua leikkiä sun kanssa. Sä et oo mun kaveri. Mee pois."

7-vuotias minäni oli täysin murskattu.

[/quote]

Mulla oli joskus lapsuudessani sun kaltainen naapuri, rasittava roikkuja, palvoi mua, matki mua ja oli muutenkin ihan törkeen ärsyttävä!

ala-asteella olim ihastunut yhteen poikaam. pyysin poikaa tanssimaan koulun discossa, poika näytti keskisormea. en lannistunut siitä, vaan myöhemmin pyysin poikaa kirjeenvaihtoon. poika näytteli mulle sen jälkeen keskisormea koko kesäloman ajan ja muut pojat nauroivat vieressä. tuntui tosi pahalta. myöhemmin yläasteella olin ihastunut toiseen poikaan ja luokkakaverit kertoivat siitä pojalle. poika osoitti epäkiinnostuksensa todella selvästi ja suunnilleen häpesi, että olin ihastunut häneen. oli kertonut asiasta isälleenkin, joka oli äitini työkaveri ja äiti kiuosoitteli asiasta kotona, en kehdannut kertoa, miten poika minuun suhtautui.

olen nykyisin viehättävä nainen ja saan miehiltä huomiota, silti olen yhä toivottoman epävarma ja pelkään torjutuksi tulemista. luulen, että liittyy noihin nolatuksi tulemisen kokemuksiin.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 18:29"]

Noh, olin joskus pienenä todella ripustuvainen kotiongelmien takia. Olin omituinen, koska minulla on vielä tuon lisäksi asperger.

Minulla oli päiväkodissa paljonkin kavereita, olin hieman sellainen alistuja, todella hiljainen ja kiltti.

Sitten koulussa en yhtäkkiä saanut ainuttakaan kaveria. Kävin iltapäiväkerhossa kun olin ensimmäisellä luokalla. Jouduin olemaan iltapäiväkerhossa aina pidempään kuin muut lapset.

Tuolla kerhossa oli eräs toinenkin tyttö, joka oli joskus siellä kanssani myöhään. Kerran menimme ulos leikkimään ja teimme jotain puroja. Meillä oli todella hauskaa ja sanoin jälkeenpäin äidilleni että tämä tyttö on minun paras ystäväni.

Sen jälkeen tyttö ei tullut kerhoon n. viikkoon ollenkaan. Odottelin malttamattomana että pääsisin taas kohta leikkimään tämän "parhaan kaverini" kanssa.

Noh, tyttö sitten tuli, mutta hän ei vilkaissutkaan minua, vaan meni leikkimään muiden kavereidensa kanssa.

Sitten kun olimme jälleen viimeiset lapset kerhossa, keräsin kaiken rohkeuteni ja menin tytön luokse, jos voisimme leikkiä yhdessä.

Tyttö vaan katsoi minua kylmästi ja sanoi:

" Mä en halua leikkiä sun kanssa. Sä et oo mun kaveri. Mee pois."

7-vuotias minäni oli täysin murskattu.

[/quote]

Miten VOI joutua tuollaiseen tilanteeseen? Miten voi edes olla mahdollista heittäytyä noin säälittäväksi, lapsi tai ei.

En tiedä sosiaalisesta, mutta varmaankin tällainen, että isäni hylkäsi minut hetkellä, kun olisin eniten tarvinnut apuaja tukea.

Äidilläni oli vakavia mt- ongelmia. Minä olin 5v ja äitini oli ihan psykoosissa, hän luuli että naapurit kyttääväät ja jotenkin jahtaavat meitä. Me ei voitu poistua kotoa muuten kuin niin, että äiti katsoi ettei ihmisiä näkynyt ja sitten juostiin nopeasti kaupassa.

Isä oli aina töissä, sanoisin että hän pakeni sinne töihin.  Ihmettelen suuresti, miten hän voi jättää lapsen niinkin sekopäisen ihmisen kanssa.

Niin vaan voi, kunhan vaan pääsi pois siitä tilanteesta.

Äitini on bipolaarihäiriöinen, nykyään hänellä on toimiva lääkitys ja käyttäytyy aivan normaalisti.

Paras tarha kaverini oli poika ja leikimme aina yhdessä. Oltiin varmaan eskarissa kun kaverini lähti hakemaan lelu varastosta lapioita meille, minä jäin odottamaan tämän herrasmiehen paluuta kiipeilytelineelle. Aikaa kului ja kului ja ihmettelin missä kaverini oli, ja löysin hänet leikkimästä muiden poikien kanssa varaston edustalla, kysyin miksi hän ei tullut takaisin, vaikka piti. Hän totesi vain "Sä olet kuulemma tyttö, mä en enää voi leikkiä sun kanssa." Selvä, ja niin loppui meidän ystävyys.

Olen myöhemmin ihmetellyt eikö poika osannut päätellä sukupuoltani nimestäni tai todella sirosta ruumiinrakenteestani, minulla oli kyllä lyhyt tukka, mutta korvakorutkin ihan pienestä asti:D

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:28"]

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 18:29"]

Noh, olin joskus pienenä todella ripustuvainen kotiongelmien takia. Olin omituinen, koska minulla on vielä tuon lisäksi asperger.

Minulla oli päiväkodissa paljonkin kavereita, olin hieman sellainen alistuja, todella hiljainen ja kiltti.

Sitten koulussa en yhtäkkiä saanut ainuttakaan kaveria. Kävin iltapäiväkerhossa kun olin ensimmäisellä luokalla. Jouduin olemaan iltapäiväkerhossa aina pidempään kuin muut lapset.

Tuolla kerhossa oli eräs toinenkin tyttö, joka oli joskus siellä kanssani myöhään. Kerran menimme ulos leikkimään ja teimme jotain puroja. Meillä oli todella hauskaa ja sanoin jälkeenpäin äidilleni että tämä tyttö on minun paras ystäväni.

Sen jälkeen tyttö ei tullut kerhoon n. viikkoon ollenkaan. Odottelin malttamattomana että pääsisin taas kohta leikkimään tämän "parhaan kaverini" kanssa.

Noh, tyttö sitten tuli, mutta hän ei vilkaissutkaan minua, vaan meni leikkimään muiden kavereidensa kanssa.

Sitten kun olimme jälleen viimeiset lapset kerhossa, keräsin kaiken rohkeuteni ja menin tytön luokse, jos voisimme leikkiä yhdessä.

Tyttö vaan katsoi minua kylmästi ja sanoi:

" Mä en halua leikkiä sun kanssa. Sä et oo mun kaveri. Mee pois."

7-vuotias minäni oli täysin murskattu.

[/quote]

Miten VOI joutua tuollaiseen tilanteeseen? Miten voi edes olla mahdollista heittäytyä noin säälittäväksi, lapsi tai ei.

[/quote]

7, selvästikään et näe itse omaa säälittävyyttäsi. Muut näkevät.

Minua ei oikeastaan hylätty siinä mielessä kuin muut vastaajat, mutta perheeni muutti kaksi kertaa sinä aikana, kun olin ensimmäisellä luokalla, ensin maalta kaupunkiin ja sitten kaupungin toiselle puolelle. Olin siis kolmessa eri koulussa 1. luokan aikana. Siitä on minulle jäänyt tunne, etten kuulu mihinkään - että kaikilla muilla on jo omat vakiintuneet ryhmänsä ja minä olen aina se muualta tullut ja ulkopuolinen.

Se on tuntunut pahalta, kun huomasin istuvani yksin vappuna kotona. Kukaan ei kutsunut mihinkää enkä oikee kehdannut mennä (tunkea mukaan). 

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:35"]

En tiedä sosiaalisesta, mutta varmaankin tällainen, että isäni hylkäsi minut hetkellä, kun olisin eniten tarvinnut apuaja tukea.

Äidilläni oli vakavia mt- ongelmia. Minä olin 5v ja äitini oli ihan psykoosissa, hän luuli että naapurit kyttääväät ja jotenkin jahtaavat meitä. Me ei voitu poistua kotoa muuten kuin niin, että äiti katsoi ettei ihmisiä näkynyt ja sitten juostiin nopeasti kaupassa.

Isä oli aina töissä, sanoisin että hän pakeni sinne töihin.  Ihmettelen suuresti, miten hän voi jättää lapsen niinkin sekopäisen ihmisen kanssa.

Niin vaan voi, kunhan vaan pääsi pois siitä tilanteesta.

Äitini on bipolaarihäiriöinen, nykyään hänellä on toimiva lääkitys ja käyttäytyy aivan normaalisti.

[/quote]

Tuntuupa pahalta, kun itselläni 5-vuotias tytär. Onko nykyään välit isäsi kanssa millaiset? Tuollaista varmaan vaikea unohtaa, ettei ottanut vastuuta tilanteessa.

Vanhempieni avioeron jälkeen asuin äitini ja siskoni kanssa. Äiti tapaili miehiä, sitten löysi käytännössä uuden avopuolison ja muutti tämän luokse. Kävi kotona aina jonkun päivän välein tuomassa ruokaa ja maksamassa laskut, öitä ei nukkunut kotona. Olin tuolloin 12v ja  4v vanhempi siskoni asui vielä muutaman vuoden kotona, kunnes muutti pois. Siskoni ei kuitenkaan varsinaisesti huolehtinut minusta, hänellä oli omat ongelmansa ja menonsa.

Olin siis 12v:na äitini sosiaalisesti hylkäämä ja muistan vieläkin sen miltä se tuntui. Jopa jouluaatot menivät siihen, että äiti vietti niitä miehensä kanssa. Toisaalta en muista, mutta ensimmäinen hylkäys oli kun vauvana menin hoitoon isovanhemmille useammaksi vuodeksi (matkaa oli monta sataa kilometriä) ja palasin 3v:na vanhempieni perheeseen. Tämä on saattanut myös vaikuttaa paljon minuun.

Omat lapseni on hoidettu kotona niin kauan kuin mahdollista (esikoinen aina, keskimmäinen eskariin, nuorin 3v ja sen jälkeen oli puolipäivähoidossa). Olen ollut valmis venymään ja olemaan lasteni saatavilla, en halua sulkea heitä elämästäni ulkopuolelle. Olemme tehneet miehen kanssa työt ristiin lasten vuoksi, sekä olen tehnyt lyhennettyä työpäivää lasteni vuoksi. Lomailemme aina yhdessä lasten kanssa ja lapset eivät ole pahemmin olleet yökylässä- ainakaan vanhempien menojen vuoksi. Lapsemme mahtuvat meidän vanhempien parisuhteeseen aina kun he haluavat.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:35"]

En tiedä sosiaalisesta, mutta varmaankin tällainen, että isäni hylkäsi minut hetkellä, kun olisin eniten tarvinnut apuaja tukea.

Äidilläni oli vakavia mt- ongelmia. Minä olin 5v ja äitini oli ihan psykoosissa, hän luuli että naapurit kyttääväät ja jotenkin jahtaavat meitä. Me ei voitu poistua kotoa muuten kuin niin, että äiti katsoi ettei ihmisiä näkynyt ja sitten juostiin nopeasti kaupassa.

Isä oli aina töissä, sanoisin että hän pakeni sinne töihin.  Ihmettelen suuresti, miten hän voi jättää lapsen niinkin sekopäisen ihmisen kanssa.

Niin vaan voi, kunhan vaan pääsi pois siitä tilanteesta.

Äitini on bipolaarihäiriöinen, nykyään hänellä on toimiva lääkitys ja käyttäytyy aivan normaalisti.

[/quote]

Kirjoitin pitkän sepustuksen, mutta selain hävitti tekstin jonnekin.

Mutta siis, äitini oli myös tuollainen. Hän pelkäsi, että meitä vainotaan ja naapurit yrittävät myrkyttää/siepata minut.

Ovea ei koskaan avattu jos ovikello soi. Äitini käski minut piiloon sohvan taakse, kun hän itse meni makuuhuoneen kaappiin piiloon.

Just tuota samaa, eli minnekään ei voinut jäädä, vaan kaupasta juostiin suojaisia metsäreittejä pitkin kotiin.

En myöskään saanut osallistua mihinkään koulun juttuihin, jotka olivat koulurakennuksen/kerhon ulkopuolella.

Äitini myös syyllisti minua todella paljon. Jos sain jonkun lapsellisen kiukkukohtauksen, hän saattoi alkaa huutamaan " Entä jos mä lyyhistyn tuohon lattialle kuolleena?? Miltä susta sit tuntuu??"

Muutenkin hän puhui kuolemasta todella paljon. Muistan kun joskus neljävuotiaana kysyin äidiltä, voiko hän lukea minulle. Ulkoa kuului ambulanssin ääni ja äitini mumisi vain, että nyt ne tulee hakemaan minua. Tuo ambulanssi tulee hakemaan minua.

Yhdistin ambulanssin todella kauan kuolemaan, jollain asteella edelleenkin.

T. 2

Noi kakkosen tekstit.... Ihan kamalaa. :( Miten on mahdollista ettei sinua ole huostaanotettu lapsena? Miten on mahdollista ettei kukaan ole tarjonnut apua?

Minkä ikäinen olet? Ennenhän tälläisiin ei puututtu mitenkään...

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:56"]

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:35"]

En tiedä sosiaalisesta, mutta varmaankin tällainen, että isäni hylkäsi minut hetkellä, kun olisin eniten tarvinnut apuaja tukea.

Äidilläni oli vakavia mt- ongelmia. Minä olin 5v ja äitini oli ihan psykoosissa, hän luuli että naapurit kyttääväät ja jotenkin jahtaavat meitä. Me ei voitu poistua kotoa muuten kuin niin, että äiti katsoi ettei ihmisiä näkynyt ja sitten juostiin nopeasti kaupassa.

Isä oli aina töissä, sanoisin että hän pakeni sinne töihin.  Ihmettelen suuresti, miten hän voi jättää lapsen niinkin sekopäisen ihmisen kanssa.

Niin vaan voi, kunhan vaan pääsi pois siitä tilanteesta.

Äitini on bipolaarihäiriöinen, nykyään hänellä on toimiva lääkitys ja käyttäytyy aivan normaalisti.

[/quote]

Kirjoitin pitkän sepustuksen, mutta selain hävitti tekstin jonnekin.

Mutta siis, äitini oli myös tuollainen. Hän pelkäsi, että meitä vainotaan ja naapurit yrittävät myrkyttää/siepata minut.

Ovea ei koskaan avattu jos ovikello soi. Äitini käski minut piiloon sohvan taakse, kun hän itse meni makuuhuoneen kaappiin piiloon.

Just tuota samaa, eli minnekään ei voinut jäädä, vaan kaupasta juostiin suojaisia metsäreittejä pitkin kotiin.

En myöskään saanut osallistua mihinkään koulun juttuihin, jotka olivat koulurakennuksen/kerhon ulkopuolella.

Äitini myös syyllisti minua todella paljon. Jos sain jonkun lapsellisen kiukkukohtauksen, hän saattoi alkaa huutamaan " Entä jos mä lyyhistyn tuohon lattialle kuolleena?? Miltä susta sit tuntuu??"

Muutenkin hän puhui kuolemasta todella paljon. Muistan kun joskus neljävuotiaana kysyin äidiltä, voiko hän lukea minulle. Ulkoa kuului ambulanssin ääni ja äitini mumisi vain, että nyt ne tulee hakemaan minua. Tuo ambulanssi tulee hakemaan minua.

Yhdistin ambulanssin todella kauan kuolemaan, jollain asteella edelleenkin.

T. 2

[/quote]

Meillä kans äiti pakotti piiloon jos ovikello soi. Tunnen vieläkin syvää ahdistusta jos kuulen ovikellon soivan. VARSINKIN, jos se on samanlainen kuin tuohon aikaan.

Joskus en vaan kykene avaamaan ovea, jos ahdistus oikeasti ottaa vallan. Silloin saatan tosissaan mennä piiloon ja kyyristyä ihan pieneksi, niin kuin äiti opetti.

Ja näin 80-luvun puolivälissä.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:48"]

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:35"]

En tiedä sosiaalisesta, mutta varmaankin tällainen, että isäni hylkäsi minut hetkellä, kun olisin eniten tarvinnut apuaja tukea.

Äidilläni oli vakavia mt- ongelmia. Minä olin 5v ja äitini oli ihan psykoosissa, hän luuli että naapurit kyttääväät ja jotenkin jahtaavat meitä. Me ei voitu poistua kotoa muuten kuin niin, että äiti katsoi ettei ihmisiä näkynyt ja sitten juostiin nopeasti kaupassa.

Isä oli aina töissä, sanoisin että hän pakeni sinne töihin.  Ihmettelen suuresti, miten hän voi jättää lapsen niinkin sekopäisen ihmisen kanssa.

Niin vaan voi, kunhan vaan pääsi pois siitä tilanteesta.

Äitini on bipolaarihäiriöinen, nykyään hänellä on toimiva lääkitys ja käyttäytyy aivan normaalisti.

[/quote]

Tuntuupa pahalta, kun itselläni 5-vuotias tytär. Onko nykyään välit isäsi kanssa millaiset? Tuollaista varmaan vaikea unohtaa, ettei ottanut vastuuta tilanteessa.

[/quote]

Isäni kuoli muutama vuosi sitten, eikä me oikeastaan koskaan päässeet keskustelemaan näistä asioista. Isäni oli muutenkin sellainen, ettei halunnut keskustella ns. epämiellyttävistä asioista.

Kyllä mä häntä silti rakastin, rakastan vieläkin ja tiedän että hänkin rakasti minua.

Eksäni levitteli kaveripiirilleen väriteltyä totuutta minusta, ja he tottakai nielivät kaiken purematta. Miksi eivät olisi nielleet? Lopulta nämä ihmiset kohtelivat minua kuin ilmaa, ja vaikenivat vaivaantuneina heti jos yritin ottaa osaa meneillään olevaan keskusteluun. Jotkut olivat minua kohtaan avoimen vihamielisiä. "Juorut" levisivät tuttavapiirissä alta aikayksikön joten sain joiltain henkilöiltä osakseni hyljeksintää ja avoimen pahoja katseita jo heti ensitapaamisesta lähtien. Se oli todella nöyryyttävää, varsinkaan kun en silloin tiennyt syytä heidän käytökseensä. Tunsin jatkuvasti olevani kuin kapinen koira jota saa potkia.

Vaikka tästä on jo vuosia aikaa, olen edelleen katkera ja kamppailen antaakseni anteeksi.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:59"]

Noi kakkosen tekstit.... Ihan kamalaa. :( Miten on mahdollista ettei sinua ole huostaanotettu lapsena? Miten on mahdollista ettei kukaan ole tarjonnut apua?

Minkä ikäinen olet? Ennenhän tälläisiin ei puututtu mitenkään...

[/quote]

En halua laittaa tarkkaa syntymävuottani, ettei kukaan tunnista, mutta olen syntynyt 90-luvulla. Joten joskus siinä 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alkupuolella tapahtunutta.

T. 2

Isäni, jota näin n. kerran vuoteen, oli tullut juhannuksena vanhempiensa ja sukunsa luokse käymään. Veljensä oli muutaman lasin jo nauttinut ja kysyin isältä (5v) että tulitkos sinäkin juomaan, jolloin isä nousi ja sanaakaan sanomatta lähti. Nähtiin seuraavaksi joskus pari vuotta myöhemmin. Kyllä kirpaisi ja silloin muistan ajatelleeni, teeti aikuinen voi noin toimia.