Kamalin sosiaalinen hylkääminen mitä sinulle on lapsena tehty?

Hmm... olin vähän syrjitty. Semmonen joka tuli kaikkien kaa toimeen ja siin mieles pidetty, mutten ihminen jonka kanssa oltas haluttu viettää aikaa koulun ulkopuolella oikein yhtään, enemmän varakaveri.

Muistan kun pikkukoululaisena luin ahkerasti kirjastosta lainaamaani "sudenpentujen käsikirjaa". Siinä oli ohjeita tmv. kerhonperustamiseen ja seikkailuihin. Ahkerasti väsäsin kerhokortteja. Lopulta kortit oli valmiit ja nappasin muistaakseni jotain rusinoitakin mukaan evääksi... Kipitin piha-alueelta vähän matkan päähän ja no. Mä yksinkertasesti TOIVOIN että siihen olisi sattunut tulee joku ikätoveri jonka kanssa leikkiä ja perustaa oma seikkailukerho :D Niin lapsellista joo... mutta se on jääny mieleen tosi kurjana kokemuksena. Ettei kukaan alueen lapsista niinä monina iltoina pihalle tullut tai ainakaan leikkinyt. Kai se oli vaan haave, en juuri uskaltanut vähemmän tuntemieni lasten oville asti mennä koputtamaan ja pyytää leikkimään.
Onneksi tosin on aina ollut vähintään se yksi paras kaveri, mutta silläkin oli muita kavereita ja oma elämänsä joten usein olin yksinkin.

Parempi esimerkki ois varmaan kun täytin 9v ja pidin synttärit. tuttuun tapaan kutsuin kaikki kaveritytöt ja muistaakseni joitain naapuruston poikiakin. Sitten synttäripäivänä tuijotin ikkunasta että noniin, nyt pitäs vieraita alkaa tulla. Mekko oli päällä ja kaikki herkut esillä ja synttärit voi alkaa! Mutta lopulta tuli vaan yksi kutsutuista, hänkin reilusti myöhässä :( Kaikki muut oli perunu tulosta ja suurinosa vain unohtanut synttärini. Jopa paras kaverini oli unohtanut synttärini. Teki aika kipeää. Ainoa paikalle saapunut vieras oli juuri luokallani aloittanut uusi tyttö, john tuli sitten tutustuttua tona päivänä. Se oli kivaa, ihan kivat leikit keksittiin kaksistaankin. Ja isosiskoni lohdutti antamalla käsitöissä tekemänsä leluhiiren lahjaksi.
Mutta yhä muistan sen tunteen kun katoin ikkunasta ja mietin että eikö kukaan todella tule...

No, olen aina ollut vähän hylkiö. Lapsena olin ihan tolkuttoman ujo, eikä mulla ollut kuin kaksi kaveria päiväkoti-ikäisenä.

Koulussa olin ulkopuolinen koko luokasta. alimmilla luokilla mulla oli kaksi kaveria jälleen, mutta heillä oli toki muitakin kavereita kuin minä, ja neljännelle luokalle mentäessä he molemmat jättivät minut kylmästi. toinen kutsui minut luokseen yöksi, ja sitten keskellä yötä haukkui minut lyttyyn, kertoi häpeävänsä ja vihaavansa ja olevansa kanssani säälistä. Jossain kohtaa opettajat puuttuivat asiaan, ja mut otettiin näennäisesti osaksi porukkaa. en silti koskaan ollut synntärikutsujen, tuliasten tai ystävänpäiväkorttien arvoinen. Yläasteella yritin hetken vielä roikkua porukan perässä, mutta kun huomasin että mua tosissaan väälteltiin ja juostiin karkuun, annoin olla ja päätin että olen kuitenkin tyytyväisempi yksin. En jäänyt kieriskelemään itsesääliin, olin ihan tottunut siihen tilanteeseen,etten oikein kuulu mihinkään.

Lopulta sain kuitenkin kasi-ysiluokalla muutaman kurssin kautta uusia ystäviä eri luokalta. silloin mulla oli ekaa kertaa ihan oikea kaveripiiri, joka hyväksyi minut. näiden ihmisten kanssa sain jatkaa myös lukioon. Hiukan minua edelleen jännittää sosiaaliset tilanteet, mutta itsetuntoni on kuitenkin oikein hyvä. mulle on oikeastaan ihan sama, vaikka jäisin jossakin ryhmätilanteessa itsekseni. en enää stressaannu siitä. 

Oma lapseni onneksi vaikuttaa huikean sosiaaliselta ja rohkealta tapaukselta, joten toivottavasti hänelle ei tule tällasia ongelmia. olisi kauheaa nähdä saman toistuvan oman lapsen kohdalla. 

Voi että näitä..

Äidin emotionaaliset hylkäämiset pitkin mun koko elämää. Eniten johtuen siitä että olen tyttö/nainen enkä syntynyt pojaksi kuten kaksi veljeäni. Monen sukupolven jatkumoa: hänestäkin ilmeisesti toivottiin poikaa aikanaan.. ja myös mummostani joten siinä sitten on ollut vaikea olla kummankaan heistä tytön äiti.

Koulukiusaaminen koko peruskoulun ajan ja syrjintä, mm. 10v synttärit joille kukaan ei tullut. En vieläkään yli kolmekymppisenä pysty kohtaamaan entisiä koulukavereitani.

3vuotta terapiaa helpotti, siitä on vuosia.

Synnytin eilen kolmannen lapsemme, tytön, kahdelle pojalle siskon. Hän on ihana ja toivon että sukupolvien ketju katkeaa ja pystyn olemaan hänelle rakastava äiti. Teen kaikkeni.

Kuulostaa, että kilteille ihmisille  tehdään ikäviä juttuja.

Onko muuten niillä jotka tekevät ikäviä juttuja, itsellään hyvä olla ja turvallinen olla? Vai muistavatko edes tekevänsä toisille ikäviä juttuja?

Miten paljon onkaan teitä, jotka ovat jääneet kavereita vaille jo lapsesta alkaen! Ja pelottavan paljon teitäkin, jotka oma äiti ja isä, ovat jättäneet lähes täysin huomiotta tai kohdelleet muuten kaltoin! Moinen kohtelu ei johdu teistä, senhän te toivottavasti tiedätte. Olen monta kertaa todistanut, kuinka yksi äänekäs ja johtajaluonteinen idiootti joukossa saa muut laumasielut perässään aikaiseksi jonkun täydellisen porukasta pois sulkemisen. Mikä siinä on, ettei niitä yksilöitä, jotka osaisivat avata suunsa ja puolustaa "potkittua" tunnu olevan kuin kirjoissa ja elokuvissa?

[quote author="Vierailija" time="27.03.2014 klo 03:59"]

Miten paljon onkaan teitä, jotka ovat jääneet kavereita vaille jo lapsesta alkaen! Ja pelottavan paljon teitäkin, jotka oma äiti ja isä, ovat jättäneet lähes täysin huomiotta tai kohdelleet muuten kaltoin! Moinen kohtelu ei johdu teistä, senhän te toivottavasti tiedätte. Olen monta kertaa todistanut, kuinka yksi äänekäs ja johtajaluonteinen idiootti joukossa saa muut laumasielut perässään aikaiseksi jonkun täydellisen porukasta pois sulkemisen. Mikä siinä on, ettei niitä yksilöitä, jotka osaisivat avata suunsa ja puolustaa "potkittua" tunnu olevan kuin kirjoissa ja elokuvissa?

[/quote]

Niinpä. Ja kuitenkin aina joku väittää olevansa tällainen rohkea yksilö, joka puolustaa heikompia, mutta epäilen että loppupeleissä se rohkea on puolustanut jotain yksittäistä tilannetta, jossa joku päsmäri tai hänen oma kaveri on meiinannut jäädä alakynteen.

Oikeasti ei ole sellaisia, jotka puolustaisivat niitä joilla pidempään jatkunut ikävä tilanne. Ehkä lapsetkaan eivät näe asioita kuin omalta kantiltaan. Eli puolustetaan sitä lasta, joka on kiusaaja, jos kiusattu reagoi kerran takaisinpäin, mutta tekee sen avoimesti toisin kuin kiusaaja.

Mulla oli ala-asteella onneksi mukava ympäristö, oli lähipuisto jonne kun meni, oli kavereita. 

Yläkouluaikana muutimme rivarista omakotitaloon ja nuo kaverit jäivät ja kun olimme alueen ensimmäisiä taloja, alueella ei ollut paljon lapsia /nuoria alueella.

Onneksi joskus viikonloppuna tapasin luokkakaveria ja kiusaamista ei ollut. Tai en itse tiedä muuta kuin että niiden nuorten kanssa, kenen kanssa itse aikani vietin, ei ollut kiusaamista vaan leppoisaa jutustelua välituntisin.

Mietin vaan että nykyään monet ovat itse kokeneet ikäviä juttuja ja haluavat varjella oman lapsen niiltä, mutta siihen se äidin rakkaus käytännössä loppuu. 

Mutta eipä kyllä moni väitäkään pitävänsä muista kuin omista lapsistaan.

Minulla sama vanhempien hylkääminen kuin monella muullakin. Isä lähti toiselle puolen Suomea kun olin 12, erosta ei ennen muuttoa ja tavaroiden katoamista puhuttu sanaakaan. Äiti löysi uuden miehen, ja muutti sen luo, kerran viikossa kävin siellä syömässä säälistä, tunsin olevani ei-toivottu vieras. Kaupasta ostin 13-vuotiaasta asti ruuat itselleni, tuskin osasin mitään kokatakaan. Äiti aina valitti kun on liikaa rahaa mennyt, vaikka en koskaan ostanut mitään herkkua tai muuta ylimääräistä.

Häpesin tilannettani, kun sukulaiset moitti äitiäni, itse hän ei kokenut tehneensä mitään väärää. Masennuin vakavasti vuosikausiksi, yritin itsemurhaa jne. Oli kovin vaikea päästä elämän alkuun, mutta viimein se onnistui kuitenkin, ja välillä vieläkin hämmästelen, kuinka onnekas olen kun olen saanut niin ihanan tavallisen ja normaalin aikuisuuden.

Olen omia lapsiani kohtaan ylisuojeleva em. syistä. Omiin vanhempiin on hyvin ristiriitaiset välit.

up

Minulla on hyvin samanlainen kokemus kuin 30:llä, eli jäin teininä vaille vanhempien huomiota sisaruksen sairauden vuoksi. Siskollani on varhaisessa teini-iässä puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö ja ongelmia toiminnanohjauksessa, ja koska näitä sairauksia hoidettiin vuosikaudet väärin, hän on vielä lähes kolmikymppisenä tunne-elämältään varhaisteinin tasolla. Minulle tekee todella pahaa kirjoittaa tästä, koska selkäytimeeni on niin iskostunut ajatus, että siskoni on tilanteessa uhri ja meidän muiden pitää vain ymmärtää häntä valittamatta.

Siskoni tilanne meni pahimmilleen minun ollessani yläasteella. Olin tuolloin todella hukassa elämäni kanssa, ja vaikka näennäisesti voin hyvin - koulu sujui ihan hyvin, minulla oli kavereita jne. - oma identiteettini oli täysin kadoksissa. En saanut vanhemmiltani oikein minkäänlaista henkistä tukea, koska siskooni verrattuna olin niin itsenäinen ja omatoiminen. Tosiasiassahan minä tein kaiken itse, koska minun täytyi. Vanhemmat eivät juuri tulleet kyselemään, että onko kouluasiat kunnossa tai tarvitsenko esimerkiksi vaatteita. Lisäksi minulle tuli suunnaton tarve miellyttää vanhempiani kaikessa, koska en halunnut aiheuttaa heille yhtään lisää tuskaa.

Vaikka suhde vanhempiini onkin nykyään parempi ja äitini on jopa pyytänyt anteeksi sitä, että jätti minut tuolloin huomiotta, niin ikuiset jäljet nuo vuodet ovat jättäneet persoonaani. En kerro kenellekään ongelmistani, koska koen, ettei ketään kiinnosta minun murheeni. Siskoni kanssa en tule ollenkaan toimeen, koska olen niin suunnattoman katkera siitä, että hän vei minulta vanhemmat sinä aikana, kun olisin tarvinnut heitä kaikkein eniten. Lisäksi olen suoraan sanottuna kateellinen minua kuusi vuotta nuoremmalle veljelleni, joka sai kokea teini-iän vasta, kun siskomme oli jo muuttanut pois kotoa. Olen katsonut sivusta, kun vanhemmat tukevat häntä aikuiseksi kasvussa ja pitävät hänestä huolta. Minä taas jäin paitsi tuosta kaikesta.

Minulla oli yläasteella vain yksi ystävä. Olimme kuin paita ja peppu. Kävimme sitten viikon talvilomalla ulkomailla ja paluun jälkeen ystäväni ei enää ikinä puhunut minulle mitään. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kyselin tilannetta ja kerroin, miltä minusta tuntui. Siihen hän vain kirjoitti pikkulapun takaisin ha siinä luki, että "onpa hienoa, että tiiät, mitä oot tehny". Tämä tyttö on keilahallilla töissä ja kerran keilaamaan mennessä olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän hylkäsi minut 15 vuotta sitten.

Perheemme oli kovin uskovaisia lapsuudessani, mutta päätyivät eroamaan uskonnosta ollessani teini-ikäinen. Se oli itselleni kova paikka, kun vanhempieni päätöksen myötä kaikki sukulaisuus- ja ihmissuhteet päättyivät siihen, eikä kukaan vanhoista tutuista tai ystävistä edes tervehtinyt minua. En tuntenut ketään, etenkin kun en ollut uskontomme takia uskaltanut tutustua kehenkään "maailmalliseen" huonon seuran pelossa.

Uskonnossa vielä ollessamme perheemme oli seurakunnan hierarkiassa korkealla. Minun olisi pitänyt 10-vuotiaana olla esimerkillinen lapsi ja kiillottaa perheemme ulkokuvaa. Olin kuitenkin eläväinen lapsi ja olin kiinnostunut aivan muista asioista kuin uskonnon oppikysymyksistä. Äitini häpesi minua suuresti, kun en halunnutkaan hänen pyrkimystensä tukijaksi. Muistan kerran istuneeni auton takapenkillä ja äitini itkeneen autoa ajaneelle isälleni, että pelkää minussa asuvan demonin, kun en ollut jaksanut istua hiljaa paikoillani jossakin tilaisuudessa.

Kerran äiti päätti, että parantaa pitkään jatkuneen yskäni laittamalla minut karppidieetille. Olin 38-kiloinen lapsi. Minun olisi pitänyt laittaa itselleni oma ruokani, eikä minulle annettu samaa ruokaa kuin muille perheenjäsenille. Kärsittyäni nälästä useita päiviä, isäni onneksi vihelsi pelin poikki ja antoi minun syödä.

Sitten uskonnosta lähdettyämme aloin pyrkiä kohti normaalin nuoren elämää. Minulla alkoi olla pientä säätöä poikien kanssa, kun olin 19-vuotias. Kerran laskettuani illan matematiikkaa kaveripojan kanssa ja tämän lähdettyä kotiin, äitini hyökkäsi huutamaan minulle, että minä kuvotan häntä. Hän olisi toivonut minun elävän edelleen uskonnon sääntöjen mukaan, mitä tulee seksuaalisuuteen. Olin kuulemma huora, eivätkä äitini ja isäni voisi kuulemma suhtautua minuun arvostavasti. Olin pettänyt heidät ja he häpesivät minua, koska heidän mielestään huorasin ympäri kyliä. Olin tuossa vaiheessa vielä neitsyt. Tämä aiheutti sen, että pidin itseäni likaisena tyttönä ja annoin miesten käyttää minua hyväkseen törkeästi ja väkivaltaisesti, mitä tulee seksuaalisuuteeni.

Perheemme on ollut aina ulospäin todella ihailtava; perheemme "selviytymistaistelusta" on ollut juttua julkisuudessa, mikä on tuntunut todella julmalta, kun tietää, mitä kulisseissa on todella tapahtunut.

Surullista

14:ta tarina kosketti. Mutta kuitenkin, vaikka miten raskasta voikin olla nuo asiat kokenut ihminen, hän ei ole joutunut siihen elinkautiseen helvettiin, jossa hän ei pystyisi muuhun kuin olemaan itsekin hylkäävä äiti. Olen nähnyt tapauksen jossa lapsi toistaa omat lapsuudenkokemuksensa omalle lapselleen.

Pikkusiskoni oli sairas suurimman osan lapsuudestani, ja vanhemmiltani ei riittänyt huomiota meille muille kahdelle lapselle. Saimme pärjätä keskenämme ja jos sattui jotain, tai oli muutoin paha mieli saimme kuulla kunniamme kun kehtasimme pyytää huomiota. Meitä myös syyllistettiin jatkuvasti siskon sairaudesta. Olimme jatkuvasti hoidossa isovanhemmillani, jotka eivät pitäneet meistä.

Tunsin aina oloni huonommaksi ja toivoin itsekin sairastuvani vakavasti jolloin saisin edes osan äidin rakkaudesta. Harkitsin myös itseni vahingoittamista alle kouluikäisenä edes jonkinlaisen huomion toivossa.

En osaa nykypäivänä nähdä itseäni arvokkaana ihmisenä, koen aina olevani tiellä ja ei-toivottu. Siskoni kuoli joitain vuosia sitten, ja äitini oletti minun lohduttavan itseään. Rakastin toki siskoani, mutta olen katkera äidilleni lapsuuteni menettämisestä. Hän yrittää paikata välejä, mutta tunkeutuu elämääni ja syyllistää minua huonoista väleistä.

Mun äiti oli koko lapsuuteni ihan palasina, stressaantunut, uupunut, masentunut, erakoitunut. En voinut ikinä kertoa sille tai etäiselle ja vastaavassa jamassa olevalle isälle mitään asioitani, koska ne oli liian rikki omista asioistaan. Ihmettelin aina miksi äiti on jälkeenpäin hokenut että meillä pysyttiin puhumaan kaikista asioista kun oikeesti mistään ei koskaan puhuttu. Sitten tajusin että ai niin, äitihän kyllä kertoi kaikki aikuisen murheensa, pelkonsa ja ahdistuksensa mulle. Mulla taas oli esim niin pahat menkkakivut etten meinannut pärjätä koulussa mutta meni vuosia ennenkuin kävi edes ajatus mielessä että voisin saada niihin jotain apua. Koulussa opettajan puutuminen tuskaiseen ilmeeseeni sai tajuamaan että asialle voisi tehdä jotain, joten hain siitä lähtien salaa kotona lääkekaapista aspiriinia. Niin tottunut olin siihen että olen ihan yksin ongelmieni kanssa. Aikuisena olen jatkanut samalla linjalla, haalin ystävikseni ihmisiä joille en kerro mitään ja jotka puhuvat mielellään itsestään, ja joiden katse rupeaa lasitumaan jos edes yritän sanoa jotain itsestäni.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:17"]

Lapset osaa olla täysiä persereikiä. En halua ikinä lasta, koska ne ovat julmia pikku mulkkuja.

[/quote]

Niin, niitä lapsia täytyy kasvattaa. Koska selvästikään et tajua sitä, onkin parempi että et lapsia tee.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:12"]Sosiaalinen hylkääminen?

[/quote]

Ei noin sanota!

Ala-asteella en saanut lähes kenenkään luokkakaverin synttäreille kutsua, vaikka kaikki muut luokasta kutsuttiin. Naapurin tyttö ja kaksi muuta kaveria pyysivät. Kerran kysyin yhdeltä tytöltä tämän jakaessa kutsuja koulussa (ei mulle), että miksen pääse ja totes vaan että ei heillä oo kotona tilaa. Joo, yks 8v olis varmaan vienyt paljon tilaa. Sama juttu kun tehtiin välitunnilla/liikunnassa huutosakkeja - aina viimeinen riepale. 

Edelleenkään en liiku vanhoilla kotikulmilla. 

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:12"]

Sosiaalinen hylkääminen?

[/quote]

Vähän kuin kaksinaismoralismi.

34 jatkaa: myöhemmin noi tapaukset jättivät jälkensä siinä muodossa etten halunnut pitkiin aikoihin tunkea muiden mukaan mihinkään, pelkäsin olevani vaivaksi. Monta yksinäistä uutta vuotta, juhannuksista yms puhumattakaan. 20v olin joulun yksin kämpässäni. Nyt näyttää onneksi jo paremmalta, ei saa antaa vanhojen juttujen painaa enää itseään kasaan.