Kamalin sosiaalinen hylkääminen mitä sinulle on lapsena tehty?

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 20:05"]

Eksäni levitteli kaveripiirilleen väriteltyä totuutta minusta, ja he tottakai nielivät kaiken purematta. Miksi eivät olisi nielleet? Lopulta nämä ihmiset kohtelivat minua kuin ilmaa, ja vaikenivat vaivaantuneina heti jos yritin ottaa osaa meneillään olevaan keskusteluun. Jotkut olivat minua kohtaan avoimen vihamielisiä. "Juorut" levisivät tuttavapiirissä alta aikayksikön joten sain joiltain henkilöiltä osakseni hyljeksintää ja avoimen pahoja katseita jo heti ensitapaamisesta lähtien. Se oli todella nöyryyttävää, varsinkaan kun en silloin tiennyt syytä heidän käytökseensä. Tunsin jatkuvasti olevani kuin kapinen koira jota saa potkia.

Vaikka tästä on jo vuosia aikaa, olen edelleen katkera ja kamppailen antaakseni anteeksi.

[/quote]

niin, en kyllä ollut lapsi, enemmänkin teini :)

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 20:06"]

Isäni, jota näin n. kerran vuoteen, oli tullut juhannuksena vanhempiensa ja sukunsa luokse käymään. Veljensä oli muutaman lasin jo nauttinut ja kysyin isältä (5v) että tulitkos sinäkin juomaan, jolloin isä nousi ja sanaakaan sanomatta lähti. Nähtiin seuraavaksi joskus pari vuotta myöhemmin. Kyllä kirpaisi ja silloin muistan ajatelleeni, teeti aikuinen voi noin toimia. 

[/quote]

Hyi kauhee, tuohan on ihan viaton lapsen kysymys. :( Lapsethan kyselee/sanoo välillä ihan absurdeja, normaali aikuinen ei niistä loukkaannu.

Isä suuttui minulle, koska en halunnut enää harrastaa hänen tykkäämäänsä lajia, ja kieltäytyi puhumasta minulle tai olemasta samassa huoneessa kanssani puoleen vuoteen. Onneksi minulla oli koira, joka rakasti minua joka tapauksessa.

14, mäkin tiedän tapauksen, jossa äiti jätti 11-vuotiaan asumaan yksin ja muutti miesystävän luokse. Pysyvästi. Samainen äiti myös kiikutti itse lapsensa pienenä lastenkotiin kun ei huvittanut enää hoitaa sitä, ja haki sitten takaisin kun lapsesta oli itselle hyötyä. Tämä tosiaan onnistui useaan kertaan. Lapsi ei ole halunnut olla missään tekemisissä äitinsä kanssa, ja äiskä ihmettelee että MIKSI. Toihan hän ruokaa kasseittain aina sinne tyhjään asuntoon lapselle.

Sama lapsi oli jo 4-5 vuotiaana vaikkapa viikon yksin kotona, ja oppi tekemään lämmintä ruokaa itselleen yksin. Jääkaappi oli aina täynnä, koska äidillä oli rahaa ja miesystävän kustansivat äidin  elämää. Äidistä hänessä ei ole mitään vikaa, kun onhan lapsella ollut ruokaa ja kaikkea.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 20:05"]

Eksäni levitteli kaveripiirilleen väriteltyä totuutta minusta, ja he tottakai nielivät kaiken purematta. Miksi eivät olisi nielleet? Lopulta nämä ihmiset kohtelivat minua kuin ilmaa, ja vaikenivat vaivaantuneina heti jos yritin ottaa osaa meneillään olevaan keskusteluun. Jotkut olivat minua kohtaan avoimen vihamielisiä. "Juorut" levisivät tuttavapiirissä alta aikayksikön joten sain joiltain henkilöiltä osakseni hyljeksintää ja avoimen pahoja katseita jo heti ensitapaamisesta lähtien. Se oli todella nöyryyttävää, varsinkaan kun en silloin tiennyt syytä heidän käytökseensä. Tunsin jatkuvasti olevani kuin kapinen koira jota saa potkia.

Vaikka tästä on jo vuosia aikaa, olen edelleen katkera ja kamppailen antaakseni anteeksi.

[/quote]Vittu millasia paskapäitä ihmiset voi olla.

kamalia tarinoita

up

[quote author="Vierailija" time="27.03.2014 klo 01:40"]

Koko muu suku tuli helluntailaisuskoon mutta pyhä henki ei vaan tullut minuun vaikka teltallinen väkeä rukoili. Noh, lopun varmaan arvaattekin. Koulussa kukaan ei halua olla tekemisissä vääräuskoisen kanssa ja kotona voivotellaan koko hereilläolon ajan minkä kauhean synnin olen tehnytkään (olin silloin 10v) kun usko ei tule minuun jne. Minussa oli pakko olla jotain radikaalisti vialla.

Lähdin pois heti kuin mahdollista. Suuressa maailmassa elämisessä oli opettelemista kun en ollutkaan se outo viallinen suuri syntinen vaan nuori ihminen. Monesti tulevat vieläkin keski-ikäisenä kyyneleet silmiin kun kohtaan yllättävää ystävällisyyttä tuntemattomalta taholta. 

[/quote]

Olit siis kristillisessä koulussa? Minusta tuo on väärin.

Kamalimman hylkäyksen koin äitini taholta. Olimme ja asuimme kyllä saman katon alla, mutta henkisesti hän hylkäsi minut heti alusta alkaen. Hänen lähelleen ei saanut koskaan mennä (minulla ei ole ensimmäistäkään muistoa siitä, että hän olisi koskaan koskenut minua), ja hän jätti minut selviytymään yksin vaikeista tilanteista vaikka minulla ei ollut lapsena tietenkään mitään valmiuksia selviytyä niistä itse. Ja raivosi sitten minulle kun en itse selvinnyt. Mitään tunteita ei saanut näyttää, etenkin surullisena olo ja itkeminen aiheutti huutoa. No, opinpa sitten piilottamaan tunteeni ja itkemään iltaisin hiljaa peiton alla. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ja juu, onhan tuo kaikki jättänyt jälkensä, mutta terapiassa noita on tullut käytyä läpi.  Edelleenkin minun on vaikea luottaa ihmisiin, en luota kehenkään täysin. 

Tämä ei ehkä ole "sosiaalinen" hylkääminen, mutta ihan konkreettinen sellainen, joten kerronpa silti.

Meillä oli ekalla luokalla ensimmäinen hiihtotunti, ja minulla oli sukset, joissa oli todella hankala sidesysteemi. Vaikka olinkin poikkeuksellisen reppana jopa ekaluokkalaiseksi, niin eipä kavereiden tai opettajankaan avustuksella saatu minulle jalkaan. Opettaja sitten ihmetteli tilannetta, ja päätti, ettei tunnin suunnitelmia voi muuttaakaan, ja jätti minut suksineni kuin nallin kalliolle ja lähti muun luokan kanssa ladulle.

En jotenkin hämmennykseltäni osannut edes hätääntyä, vaan jäin yksin sinne koulun pihaan rumppailemaan suksiani. Lopulta sain kuin sainkin siteet kiinni, ja lähdin sivakoimaan muita kiinni. Matkalla minua vastaan tuli "latukone", ja olin aivan varma, että nyt tulee lähtö. Muistan, miten peloissani olin, mutta pääsin konetta väistämään. Lopulta sain muun luokan kiinni, onneksi! Hiihtämiseen sen sijaan jäi elinikäinen inho.

Niin ja tosiaan, olen 21 -vuotias, eli ei tuosta nyt niin pitkään ole ja opettaja taitaa olla virassa edelleen!

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 23:48"]

Tämä ei ehkä ole "sosiaalinen" hylkääminen, mutta ihan konkreettinen sellainen, joten kerronpa silti.

Meillä oli ekalla luokalla ensimmäinen hiihtotunti, ja minulla oli sukset, joissa oli todella hankala sidesysteemi. Vaikka olinkin poikkeuksellisen reppana jopa ekaluokkalaiseksi, niin eipä kavereiden tai opettajankaan avustuksella saatu minulle jalkaan. Opettaja sitten ihmetteli tilannetta, ja päätti, ettei tunnin suunnitelmia voi muuttaakaan, ja jätti minut suksineni kuin nallin kalliolle ja lähti muun luokan kanssa ladulle.

En jotenkin hämmennykseltäni osannut edes hätääntyä, vaan jäin yksin sinne koulun pihaan rumppailemaan suksiani. Lopulta sain kuin sainkin siteet kiinni, ja lähdin sivakoimaan muita kiinni. Matkalla minua vastaan tuli "latukone", ja olin aivan varma, että nyt tulee lähtö. Muistan, miten peloissani olin, mutta pääsin konetta väistämään. Lopulta sain muun luokan kiinni, onneksi! Hiihtämiseen sen sijaan jäi elinikäinen inho.

Niin ja tosiaan, olen 21 -vuotias, eli ei tuosta nyt niin pitkään ole ja opettaja taitaa olla virassa edelleen!

[/quote]

Onpa taas opettaja ollut...

Me lähdimme 7. luokalla leirikouluun Norjaan, viikon siellä hiihtelimme vuorta ylös ja toista alas. Mukana oli pari opettaajaa + vanhempaa, mutta porukka oli tosi hajallaan etenkin alastullessa. Monta kertaa olin ihan yksin koska hiihdin niin hitaasti paskoilla suksillani, ketään ei näkynyt missään, enkä tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Kerrankin olin lähdössä ihan väärään suuntaan kun yksi ope sattumalta tuli katsomaan onko tunturissa vielä meitä hitaita ja sanoi, että majapaikka on ihan päinvastaisessa suunnassa... Ei tuosta nyt vielä mitään paniikkia päässyt tulemaan, vitutti lähinnä ja stressasi, että mitä teen jos eksyn ihan täysin. 

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 23:56"]

Ei tuosta nyt vielä mitään paniikkia päässyt tulemaan, vitutti lähinnä ja stressasi, että mitä teen jos eksyn ihan täysin. 

[/quote]

Tämä oli siis aikaa ennen kännyköitä. Enkä kyllä tiedä olisiko vuoristossa edes ollut kenttää.

Oh my, tästä tulee aika pitkä vuodatus, mutta enpä osaa asioistani muillekaan kertoa (ymmärtänette kohta miksi) niin ihan hyvä paikka tämä on kai tuntoja purkaa. Mä olen kokenut aika paljon tällaisia hylkäyksiä ja mun alkujaankin jo herkkä perusluottamus on näiden seurauksena todella järkkynyt.

Ei mulla koskaan ole ollut ihan hirveästi kavereita ja aika usein istuin kouluruokailussa yksin tai vietin erinäisiä juhlia yksin, mutta muutama kokemus on kuitenkin jäänyt erittäin vahvasti vuosien varrelta mieleeni, kaikki tosin "aikuisiältä" eli yli 15 vuotiaana.

Lukiossa yläaste- ja lukion alun aikainen paras ystäväni hylkäsi minut todella törkeästi. Lähdimme eräänlaiselle opintomatkalle ulkomaille ja lähdin innoissani tämän silloin vielä parhaan ystäväni kanssa reissuun. Hän kuitenkin käytännössä hylkäsi ja unohti minut viikoksi ja vietti mieluummin aikaansa yhden toisen tytön kanssa flirttaillen paikallisille pojille. Hän saattoi muuten viettää päivän puhumatta mulle mitään, mutta silti kehtasi tuoda tavaroitaan mulle kannettavaksi. Vietimme yöt jaetussa huoneessa, mutta välimme tulehtuivat niin pahasti, että jouduimme jo neljän päivän jälkeen vaihtamaan huoneseuraa.

Lukioajalta toinen inhottava tapaus oli vanhojen risteilyltä, jonne mulle oli hytti  varattuna ja matka maksettuna. Kuitenkin tämä porukka, jonka kanssa mulla oli hytti jaettuna, jotenkin menetti alkuperäisen valvojansa ja uuden löytyessä mä jotenkin jouduin ulos siitä hytistä. Pääsin kuitenkin lopulta toiseen hyttiin ja bilesuunnitelmat jatkuivat. Lähtöpäivänä oli tarkoitus viettää tämän porukan kanssa yhdessä iltapäivä ja mennä sitten yhdessä satamaan. Taas yhtäkkiä vain neljä tuntia ennen risteylyn alkua mulle ilmoitettiin, että en jotenkin mahdu sinne "etkoille" tai satamakyytiin mukaan ja jätettiin käytännössä oman onneni nojaan. Itkun nieleminen ei täysin onnistunut ja vaikka lopulta pääsin satamaan omin nokkineni, en erityisemmin jutellut tai viettänyt aikaa näiden tyttöjen kanssa enää koskaan.

Lukioaikana kuuluin myös eräseen koulun ulkopuoliseen kaveriporukkaan, joiden kanssa vietin aluksi paljon aikaa. Lopulta yhteydenpito kuitenkin väheni ja jossain vaiheessa huomasin, että oli kulunut melkein vuosi niin, että vain minä olin ollut yhteydessä muihin sosiaalisen toiminnan merkeissä. Siis vuoteen kukaan heistä ei soitellut minulle, mutta muut viettivät kyllä ahkerasti aikaa keskenään. Vika tikki tuli vuosi sitten, kun olin pyytänyt heidät mukaan katsomaan yhtä esitystäni 20v. syntymäpäivänäni, ja he "unohtivat" tämän ja menivät keskenään leffaan samana päivänä. N. kuukautta myöhemmin taas vietettiin yhden toisen porukan jäsenen syntymäpäiviä, joille mua ei koskaan virallisesti kutsuttu, mutta muistettiin kyllä pyytää osallistumaan yhteislahjan ostoon.

Kuitenkin pahinta oli viime vuonna olin yhdessä koulussa, joka kesti (onneksi) vain vuoden. Yritin kovasti saada ystäviä 30 hengen ryhmästä, mutta en onnistunut. Kun alkusyksyn halusin tutustua muihin ihmisiin rauhassa, koko muu ryhmä oli eräällä tavalla ehtinyt ns. klikkiytyä jo ja jäin kaikkien porukoiden ulkopuolelle. Koulussa tehtiin paljon paritöitä ja melkein aina mä olin viimeisten joukossa epätoivoisesti etsimässä paria itselleni. Kerran parillisesta ryhmästä oli jopa muotoutunyt yksi kolmen hengen ryhmä, jolloin minä jäin parittomaksi ja jouduin myöskin lyöttäytymään kolmanneksi johonkin toiseen pariin. Mua ei kutsuttu muihin ryhmäläisten illanistujaisiin, kuin sellaisiin, jotka olivat muutenkin viralliseti koko ryhmän yhteisiä tapahtumia; esim. pikkujoulut, "pupujaiset" yms. Loppusyksytä melkein luovutin jo kavereiden saamisen suhteen ja pitkäaikainen masennukseni meni todella pahaksi. Aloitin lääkityksen, terapian ja olin paljon poissa koulusta. Saatoin jopa lähteä kesken päivän pois, eikä kukaan huomannut. Jotkut ihmiset eivät koskaan tervehtineet minua, ellen itse tervehtinyt ensin. Muutama ihan oikeasti poistui suurieleisesti ruokapäydästä, jos tulin siihen istumaan tai osallistuin keskusteluun. (Kyse oli kuitenkin puhtaasti aikuisista ihmisistä ikähaarukalla 17-35)

Keväällä pidimme ryhmän yhteisen mökkiviikonlopun, jossa minulla oli jopa yllättävän hauskaa ja ajattelin lähentyneeni muutaman tyypin kanssa. Pidimme myöhemmin poikaystäväni kanssa eräät juhlat, joihin päätin kutsua myös viisi tällaista tyyppiä, jotka ajattelin olleen lähimmät "kaverini" tässä koulussa, mutta kukaan heistä ei tullut. Kukaan heistä ei myöskään edes viitsinyt ilmoittaa, etteivät tule, jättivät vaan tulematta.

Lopulta mun olo meni todella pahaksi, lintsani paljon, arvosanat menivät jyrkkää liukua alaspäin, sain paniikkikohtauksia koulussa, lukittauduin vessaan itkemään ja ihan tosissani kärsin kouluunmenosta joka päivä. Puhuin pahasta olostani vuoden aikana myös näille muutamalle läheisemmälle tyypille, eikä muutamaa lohduttavaa sanaa lukuunottamatta tilanne muuttunut koskaan miksikään. Koulun lopussa olin psyykkisesti jo aivan hajalla. Viimeisenä päivänä vietimme yhteiset päättäjäiset, jossa muut kiittelivät paljon ryhmän yhteishenkeä ja ihania ryhmäläisiä. Minä taas join itseni yllättävän kovaan humalaan ja paha oloni purkautui melko monta kertaa itkuna. Sen illan aikana jopa neljä ihmistä lohdutteli minua kertomalla, kuinka hirveää heistä on nähdä minut surullisena, koska olin niin ihana ihminen ja kuinka he kaikki välittävät minusta. Minä en oikein saanut sanaa suustani ja lähinnä pyristelin tilanteista irti. 

Tuon valmistumisillan jälkeen mä en ole pitänyt yhteyttä kehenkään luokkatovereistani eikä kukaan ole ottanut yhteyttä minuunkaan. Näen silti edelleen painajaisia siitä koulusta ja siitä kamalasta tavasta, jolla minut jätettiin ryhmän ulkopuolelle.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:17"]

Lapset osaa olla täysiä persereikiä. En halua ikinä lasta, koska ne ovat julmia pikku mulkkuja.

[/quote]

Ja saastuttavat maailman. Miksi te ihmiset katsotte oikeudeksenne tehdä lapsia? Jos vähänkään lukisitte muutakin kuin seiskaa, ymmärtäisitte ettei enää kannata tehdä lisää suomalaisia tänne. Lisäksi normaaleista naisista tulee taantuneita.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 23:03"]

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 19:17"]

Lapset osaa olla täysiä persereikiä. En halua ikinä lasta, koska ne ovat julmia pikku mulkkuja.

[/quote]

Niin, niitä lapsia täytyy kasvattaa. Koska selvästikään et tajua sitä, onkin parempi että et lapsia tee.

[/quote]

Ja lapset perivät vanhempiensa luonteen. Rumasti ihmisistä puhuva aikuinen kasvattaa muita rumasti kohtelevan lapsen.

Näistä tulee niin paha mieli.

Varsinkin kun voin niiiin samaistua noihin kaveriporukan hylkäämäksi jäämisiin.

Koko muu suku tuli helluntailaisuskoon mutta pyhä henki ei vaan tullut minuun vaikka teltallinen väkeä rukoili. Noh, lopun varmaan arvaattekin. Koulussa kukaan ei halua olla tekemisissä vääräuskoisen kanssa ja kotona voivotellaan koko hereilläolon ajan minkä kauhean synnin olen tehnytkään (olin silloin 10v) kun usko ei tule minuun jne. Minussa oli pakko olla jotain radikaalisti vialla.

Lähdin pois heti kuin mahdollista. Suuressa maailmassa elämisessä oli opettelemista kun en ollutkaan se outo viallinen suuri syntinen vaan nuori ihminen. Monesti tulevat vieläkin keski-ikäisenä kyyneleet silmiin kun kohtaan yllättävää ystävällisyyttä tuntemattomalta taholta. 

Ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mua edelleen häiritsee tapa, jolla vanhempani kertoivat erostaan. Eli eivät kertoneet ollenkaan. Olin 7 vuotias ja ihmettelin, miksei isä tullut yöksi kotiin. Äiti sanoi, että isä on muuttanut pois. Muuta äiti ei sitten sanonutkaan, kaikkiin kysymyksiini vastasi en tiedä. Luulin että isä on hylännyt enkä näe häntä enää koskaan. Helvetin huonosti hoidettu ero, vituttaa vielä yli 20 vuotta myöhemminkin! Tilanne päättyi lopulta niin, että 2kk tuon jälkeen äiti kertoi isän uuden osoitteen ja sanoi "käykää jos haluatte" :(

Minut myös äiti hylkäsi kun olin 10 vuotias. Muutti uudelle miehellensä asumaan. Bioisäni oli alkoholisoitunut ja joskus kävin siellä, mutta viimeisellä kerralla hän tuli keskellä yötä osoittamaan minua aseella, että nyt lähdet täältä. Lähdin todella nopeasti ulos, tavaroitanikin jäi sinne, mutta en tietenkään pelon vallassa niitä alkanut etsimään. Odotin yön bussiasemalla aamulla lähtevää bussia kotiin, onneksi minulla oli ihana koira :). sitten tosiaan äiti löysi miehen, kyseistä miestä ennen oli muutama muu joista yksi pahoinpiteli minua. Äiti tuli noin kerran viikossa kotiin tuomaan ruokaa. Inhottavimmat muistot liittyvät siihen kun äiti soitti ja sanoikin, että en tule vielä vaan parin yön päästä. Itkin niin paljon ja olin todella rikkinäinen. Sitten kun äiti tuli kotiin sain kovat huudot miksi oli niin likaista ja miksi rahat oli jo käytetty loppuun mitä oli jättänyt. Olin lapsi, en osannut ostaa taloudellisesti. Sitten äiti teki minulle ruokaa ja mielenosoituksena en syönyt niin isäpuoli jahtasi minua pitkin asuntoa jonkin kättä pidemmän kanssa ja karjui, että syöt kun äitis on tehnyt ruokaa. Karkasin ulos metsään, onneksi mulla edelleen oli se ihana koira jolle pystyin itkemään. Muutin kotoa 15 vuotiaana asuntolaan opiskelemaan ja olin niin onnellinen. Valitettavasti näistä kokemuksista kai jäänyt sellainen vaiva, että jos mieheni ei tule tiettynä kellonaikani kotiin kun on luvannut ja ei vastaa heti puhelimeen menen jonkinlaiseen todella kovaan ahdistukseen. Meillä on 3 lasta ja heihin on ollut vaikea suhtautua alussa ja osoittaa hellyyttä, mutta luulen olevani riittävän hyvä äiti, en voisi ikinä hylätä lapsiani. Ja ainii rakastan edelleen koiria.

Voi ei... tää ketju on surullisinta ikinä! Mä ihan oikeesti vollotan täällä siideritölkki edessä ku viimestä päivää. Pitäis varmaan mennä nukkumaan.