Hyväosaisten ihmisten "huolet ja ongelmat"

Olen hyväosainen ja joku varmaan ajattelee minusta kuten sinä "ystävästäsi".

Syy tähän on se, että en valita ja jaa ongelmiani kuin harvoille valituille, osaa en kellekään. En myöskään arvostele tai arvota ihmisiä sen mukaan kuinka paljon ja miten vakavia ongelmia kelläkin on, tiedän että en tiedä kaikkea mitä muiden elämään kuuluu tai on kuulunut.

Kuulostat paskalta ystävältä.

Kaveri, joka on varakas ja eliittiperheestä kärsii bipolaarisesta mielealahäiriöstä. Sotkee elämäänsä säännöllisesti, nyt viisikymppisenä alkaa tasaantumaan. Koko iän kärsinyt huonosta isäsuhteesta. Isänsä oli ilkeä alkoholisti. Takana myös vaikea avioero.

Olet ollut 3 kertaa väkivaltaisessa parisuhteessa? Tuossa olisi kyllä jo syytä etsiä vikaa peilistäkin.

Koskaanhan ei kenestäkään voi tietenkään tietää etukäteen, onko väkivaltainen vai ei, mutta jo ensimmäisestä lyönnistä pitäisi ymmärtää erota. Jos sinua on siis pahoinpidelty enemmän kuin kolmesti noiden kolmen parisuhteen aikana yhteensä, olet jäänyt turhaan roikkumaan niihin suhteisiin.

Suurin ongelma on kateelliset ja tyhmät ihmiset, jotka eivät osaa keskittyä omiin asioihinsa.

Provo.

First world problems.

Minä koen olevani hyväosainen nykyään. Taustaltani tulen vakavasti alkoholisoituneesta suvusta, meillä ei oikeastaan ole kuin yksi tai kaksi ei-päihdeongelmaista suvussa, tässä joukossa olen kasvanut ja ollut todella ahdistunut ja saanut vääristyneen maailmankuvan. Lapsuudessa koin väkivaltaa. Menetyksiä on ollut; suhteeni vanhempiin on katkennut nuoruudessa, veljeni on tehnyt itsemurhan, jokainen läheisin sukulaiseni on haudattu, mikä on ollut minulle, ikävä sanoa näin, helpotus. Sain lapset nuorena, lähes ajauduin päihdekierteeseen itsekin.

Aikuistuttuani olen jostain saanut kuitenkin vision hyvästä elämästä, opiskellut, saanut työpaikan, lopulta ihanan parisuhteen ja elän omaa elämää. Koen olevani vapaa, taloudellisesti hyvin otimeentuleva, rakastettu, onnellinen, tyytyväinen itseeni, minulla on ihania ystäviä. Olen hyväosainen ja kiitollinen. Huoleni liittyvät siihen, miten saan lapsistani kasvatettua onnellisia ja itsenäisiä ihmisiä. Käyn pohdintoja, mikä on minun tehtäväni maailmassa? Välillä mietin, pitäisikö vaihtaa työpaikkaa, kun en tykkää johdon tavasta johtaa.. sellaisia ajatuksia täällä.

Pinta on vain pintaa... Et voi koskaan täysin tietää, mitä sen kaiken pintakiillon alla muhii.

Kaikki eivät päästä lukemaan itseään kuin avointa kirjaa ja tällöin elämän vaikeudet jäävät muilta piiloon. On paljon helpompaa näyttää se kepeä puoli kuin antaa kaiken p*skan lävähtää tuutista ulos. Kun lakkaa arvottamasta ja arvostelemasta tuntemiaan ihmisiä, huomaa itsekin olevansa himpun verran onnellisempi.

Kyllä jokaisella ihmisellä on ne omat taistelunsa, vaikka eivät niistä puhuisikaan.

Asiahan on niin, että toiset ihmiset eivät ymmärrä toisten menetyksiä ja suruja. Ihmiset haluavat puhua vain itsestään, ajatella vain itseään ja omaa lähiperhettään.

Fakta on se, että jokaisella ihmisellä on ongelmia ja vastoinkäymisiä. Se, miten niistä selviää, riippuu monesta asiasta. Osa pääsee eteenpäin, osa jää roikkumaan niihin ja omaan surkeaan kohtaloonsa. Sinun ap kannattaa oikeasti hakeutua esim terapiaan pohtimaan miksi toistat haitallisia käyttäytymismalleja ja miten oppisit muuttamaan ajattelutapaasi ja näkökulmaa.

Miksi minun pitäisi käsittää millaista elämäsi on? Ei maailma ole sinulle tai kenellekään muulle mitään velkaa.

Koulun käynnin lopettaminen ja väkivaltaisiin parisuhteisiin lähteminen/jääminen on oma valintasi.

Minä voisin olla tuo ystäväsi. Olen aika kaunis, minulla on ihanat lapset, kaunis koti, hyvä mies, yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen työ. Tällä hetkellä ongelmani ovat luokkaa pöytäliinassa on tahra tai millaisen design-lampun ostaisin.

Mutta: Isäni kuoli, kun olin lapsi, kasvoin yh-äidin kanssa eikä meillä ollut paljon rahaa, olen kokenut avioeron ja saanut potkut yt-neuvotteluissa. Minulla on krooninen, ei onneksi kovin vakava, sairaus.

Ero on se, että haluan ja olen päättänyt määritellä itseni tuon ylemmän kuvailun kautta. En alemman. Se, että isäni kuoli tai että erosin, ei määrittele minua tai aseta henkisiä kahleita. Shit happens, ihan kaikille. Osa jää siihen märehtimään, osa ponnistaa takaisin ylös.

Ihmiset ovat niin itsekkäitä. Kaikkien pitäisi keskittyä enemmän minuun.

Tulen hyväosaisesta perheestä ja olen itse myös hyväosainen. Sairastan vakavasti autoimmuunisairautta, ei mt-ongelmia silti, mutten kerro näistä oikeista huolistani kuin vanhemmilleni ja puolisolleni. Kaverit, tutut ja työkaverit eivät tiedä eivätkä osaa arvata. Minulle ollaan kateellisia ja nimenomaan saan v*ttuilua osakseni ap:n kaltaisilta ihmisiltä. Juuri ap:n kaltaisille näytän vain kulissia ja voivottelen pöytäliinassa olevaa tahraa.

Aina on joku, jolla menee huonommin ja joku, jonka ongelmat tuntuvat omasta mielestä mitättömiltä. Suosittelen vain, että annat olla ja et stressaa itseäsi tällaisilla asioilla. Raskasta on elämä, jos aina ajattelee että omat ongelmat on isompia kuin jonkun toisen, oli kyse  millaisesta asiasta tahansa. Takavuosilta muistan vakavasti sairaan lapsen vanhemman, jonka mielestä kenenkään toisen ongelmat eivät olleet yhtä isoja. Sitten hän oli kohdannut henkilön, jolla oli kaksi samaa sairautta, perinnöllistä, sairastavaa lasta. Hän olikin tässä vaiheessa sitä mieltä, että tuollainen ei ymmärrä, että on se yhdenkin lapsen kanssa hankalaa. Mulla on ollut paljon kuoppia elämässä, mutta en murhedi sitä, onko toisen ongelmat isoja vai pieniä, vaan pyrin joko korjaamaan asiat tai sitten elämään niiden kanssa, mitä ei voi korjata. 

Minä olen toisaalta todella hyväosainen, mutta toisaalta

toisella vanhemmalla oli ja on mielenterveysongelmia ja hän on aina halveksinut minua.

Toisella vanhemmalla oli syöpä, kun olin lukiossa. Samoin oli jokaisella isovanhemmalla. Kun muut luokkakaverit lähtivät hyppytunnilla kahville, niin lähdin syöpäosastolle tapaamaan joko vanhempaani, mummuani, mammaani, vaariani tai ukkiani. Arvaatte varmaan kuka teki kotityöt, kun toisella oli mielenterveyden kanssa häikkää ja toinen oli sairaalassa? Sinänsä on hyvät muistot sairaalan kafeteriasta. Oli päiviä, kun kaikki isovanhemmat olivat minun kanssani samaan aikaan sairaalan vaatteissa sairaalan kahviossa ja kehumassa minua matematiikan kokeen kiitettävästä numerosta.

Itse pääsin yliopistoon, mutta opintojani en ole saattanut loppuun masennuksen ja fyysisen vaivan vuoksi.

Olen kokenut isovanhempieni kuoleman, avioeron, keskenmenon, sisaruksen kuoleman. Sinänsä nuo ovat olleet sellaisia kokemuksia, että kokemani yt:t, potkut, toisessa työpaikassa kiusaaminen, pienet sairastamiset, varkaudet eivät tunnu missään.

Niin, jonkun mielestä ap olisi hyväosainen ja ongelmansa pieniä. Koska on olemassa paljon hirveämpääkin kuin mitä ap on kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokaisella ihmisellä on ne omat taistelunsa, vaikka eivät niistä puhuisikaan.

Taisteluja ehkä, mutta kun menetät esim lapsesi koko paletti hajoaa lopulta. On loukkaavaa, kun muut eivät ymmärrä, laskevat vain vuosia kuinka monta on kulunut.

Käskevät päästämään irti. Päästäkööt itse, jos omalle kohdalle sattuu, katotaan kuinka se onnistuu ja kuinka se elämä lutviutuu "uomiinsa".

En voi tietää, millaisia vaikeuksia päällisin puolin hyväosaisilla tuttavillani on. Tällaisella ihmisellähän voi olla taustallaan esimerkiksi hyvin traumaattinen lapsuus. Parisuhdeväkivaltaakin on myös "paremmissa piireissä", ja seksuaalisen väkivallan kokemuksia on naisilla kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Minä olen tulotasoni perusteella huono-osainen. Toki se aiheuttaa minulle ahdistusta, pelkään tulevaisuutta ja häpeän köyhyttäni. Jatkuva kädestä suuhun eläminen on vaikeaa, odottamaton meno on katastrofi. Mutta edellisessä kappaleessa lueteltujen asioiden suhteen olen ollut onnekas. Minulla on ollut todella hyvä ja turvallinen lapsuus, minulla ei ole seksuaalisia traumoja, olen säästynyt monelta sellaiselta asialta jotka ovat hyvin yleisiä naisten kokemuksia.

Minulla on ystävä, jolla menee päällisin puolin hyvin. Taloudellisesti erittäin hyvin, hän saa varsin korkean elintason osa-aikaisella työllä. Mutta henkilökohtaisessa elämässään hän vaikuttaa todella onnettomalta. En tiedä mistä se johtuu, parisuhteessa hän ei ole, joten parisuhteen ongelmista ei ole kyse, mutta jotain hänellä on vialla, todella isosti. Häntä tuntuu vain ahdistavan tämä koko maailma ja elämä, hän on niin herkkä ja hauras henkisesti, että hän ei oikein kestäisi tässä maailmassa. En missään tapauksessa haluaisi itselleni sitä pahaa oloa mikä hänellä on vaikka saisin hänen elintasonsa itselleni. Mikä tämän taustalla on, en tiedä, mutta uskoisin että hänellä on sellaisia kokemuksia, ehkä lapsuudessa jo, mitkä tämän selittävät.