Tunnetko olosi epämukavaksi jos seurassasi on hiljainen tai varautunut henkilö?

Entä jos kertoisit joillekin esim. niistä kollegoista, joiden kanssa olet eniten tekemisissä, että on vaikeaa keksiä mitään sanottavaa, koska jännittää. Voisi rentouttaa omaakin oloasi

En, jos toinen ei oleta, että minun pitäisi vaivautua häneltä nyhtämään kuulumisia. Liian monta kertaa olen törmännyt ihmiseen, jonka kanssa olen yrittänyt aloittaa keskustelun, mutta koska toinen ei kerro itsestään mitään, niin keskustelu tyrehtyy siihen. Oletan, että tällä ihmisellä ei ole halua kertoa itsestään mitään, jos hän ei puhu.

Sitten tämä tuppisuu onkin suuttunut siitä, että en kysy hänen asioitaan. Silleen mitvit oikeesti? Kerrankin tällaiselta kysyin että no mitä kuuluu ja vastaus oli että eipä mitään, enkä kysynyt sitten enempää kun vastaus tuli niin pitkin hampain ja jotenkin salailevasti. Sain jälkikäteen kuulla että oli loukkaantunut, kun en alkanut tarkemmin nyhtää tietoja.

Helvetin raskaita ihmisiä oikeesti.

Mä en kestä sellaisia jotka hölöttää taukoamatta.

Teet niin tai näin niin teet aina väärin. Teet vaan työsi etkä välitä kenestäkään tai anna mitään tartuntapintaa niin olet ok tyyppi.

Sairaanhoitajat ja psykologit tarjoavat aina ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi siedättämistä. Minulla se ei toiminut eikä tunnu toimivan mun tytölläkään. Hän ahdistuu tilanteista entistä enemmän, kun yrittää siedättää itseään. Itkeskelee jatkuvasti ja näkee painajaisia siedätystilanteista. Itse yritin opiskeluaikoina mennä porukoihin mukaan. Kauhean vaivaannuttavaa oli, en tuntenut oloani koskaan kotoisaksi, hyvä jos tiesin, kuka edes olen, kun yritin olla jotain muuta kuin olen. Sitä en tiedä, huomasivatko muut, että tässä nyt kauheasti yritän. Luovuin koko siedätysajatuksesta ja olen hiljainen ja ujo tuppisuu, koska sellainen minä oikeasti olen. Mutta voihan sitä kokeilla siedättää itseään, jos se tuntuu itsestä hyvältä ajatukselta. 

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kertoisit joillekin esim. niistä kollegoista, joiden kanssa olet eniten tekemisissä, että on vaikeaa keksiä mitään sanottavaa, koska jännittää. Voisi rentouttaa omaakin oloasi

Välillä olen sopivassa tilanteessa sanonutkin että olen sitten melko hiljainen. Yleensä olen töissä itsekseni kun en halua häiritä ketään enkä myöskään odota että kenenkään pitäisi nyhtää minulta kuulumisia.

En. Tunnen oloni epämukavaksi kovaäänisten ja liian puheliaiden ihmisten kanssa.

No en, jos henkilö osaa kuitenkin keskustella vastavuoroisesti. Eli jos häneltå esim kysyy jotain, osaa vastata ja ehkä jatkaakin keskustelua. Isossa porukassa sillä ei ole väliä kuinka puhelias juuri joku henkilö on.

Minä olen semmoinen henkilö, joka ei tunne oloaan epämukavaksi hiljaisuudessa. On hauskaa seurata, kun toinen kiemurtelee ja yrittää pakolla keksiä jotain sanottavaa. Olen myös se tyyppi, joka bussissa ei yritä peitellä hymyään, kun muistaa jotain hassua ja ketä tökitään "hereille", kun ei ole keskusteluun mitään lisättävää. Tai tullaan kysymään, että onko kaikki hyvin, jos en tunge väkijoukkoihin mukaan. Läheiseni hyväksyvät nämä, muut kiusaantuvat.

Tunnetko itse tilanteet ongelmaksi? Haluaisitko itse olla sosiaallisempi? Sopiiko se sinun persoonallisuudellesi? Jos väkisin pakotat itsesi näihin tilanteisiin, niin ongelmat pahenevat. Jos ihmiset ovat samalla aaltopituudella, niin hiljaisuus ei ole ongelma ja yleensä jutut lähtevät luistaa itsestään.

Sairaanhoitajat usein tarjoavat siedätystä hoidoksi, koska itse kokevat sen hyvänä. Ongelmana on kuitenkin se, että usein sairaanhoitajaksi kouluttautuvat sosiaaliset ihmiset, eli joilta monesti puuttuu introvertti näkemys maailmaan. Toki altistuminen tilanteisiin on hyvä keino "oppia ihmisten ilmoille", mutta se ei tapahdu heittäytymällä. Sinua voisi auttaa se, että löytäisit esim. harrastusten tai mielenkiintojen kautta ihmisiä, joilla on samoja ajatuksia ja kiinnostuksia. Esim. Jos tykkäät musiikista, käy lempibändin keikoilla. Bändin on oltava itselle tärkeä, jos on semmoinen "ihan sama" bändi, niin tuskin saat juttua aikaan muiden kanssa. Sama juttu esim. kirjojen kanssa. Jos tykkäät lukea, niin kirjakerhot. Leivontakerhot. MMO-pelit myös toimii. Yritä löytää itsellesi tärkeän asian kautta ihmisiä. Tuskin onnistuu ensimmäisellä kerralla. Eikö toisella tai kolmannellakaan, mutta varmasti jossain vaiheessa, kun jaksaa ja HALUAA yrittää, niin onnistuu. Tärkeintä on itse haluta sitä, jonka takia on tärkeää lähestyä asiaa omien kiinnostusten kautta. Silloin motivaatio auttaa jaksamaan ja rehellisyys vetää puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Sairaanhoitajat ja psykologit tarjoavat aina ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi siedättämistä. Minulla se ei toiminut eikä tunnu toimivan mun tytölläkään. Hän ahdistuu tilanteista entistä enemmän, kun yrittää siedättää itseään. Itkeskelee jatkuvasti ja näkee painajaisia siedätystilanteista. Itse yritin opiskeluaikoina mennä porukoihin mukaan. Kauhean vaivaannuttavaa oli, en tuntenut oloani koskaan kotoisaksi, hyvä jos tiesin, kuka edes olen, kun yritin olla jotain muuta kuin olen. Sitä en tiedä, huomasivatko muut, että tässä nyt kauheasti yritän. Luovuin koko siedätysajatuksesta ja olen hiljainen ja ujo tuppisuu, koska sellainen minä oikeasti olen. Mutta voihan sitä kokeilla siedättää itseään, jos se tuntuu itsestä hyvältä ajatukselta. 

Itsekin on tullut ihmeteltyä että eikö heillä tosiaan ole mitään muuta neuvoa ihmiselle joka on kuitenkin jo käynyt koulun, työharjoittelun ja työpaikan osalta jonkintasoista "siedätystä" päivittäin. Luulisi että olisi jo siedättynyt jos niin on käydäkseen. Ehkä sitä pitää vain muiden mielipiteistä huolimatta hyväksyä itsensä vajaavuuksineen päivineen eikä yrittää muokata itseään sellaisen ihmisen muottiin jollaiseksi ei koskaan pysty tulemaan. Tuolta terveydenhuollosta tulee kuitenkin aina samaa viestiä että pienin askelin kaikkeen tottuu ja että kenenkään ei ole tervettä olla yksin.

En. Kukin saa olla sellainen kuin haluaa, ei tarvitse minua viihdyttää. Enkä minäkään enää aikuisten ihmisten kanssa rupea mitään sirkusta järjestämään. Asialliset hommat hoidellaan jne.

Lähden kyllä mielellään jutteluun mukaan jos sellaista on tarjolla, mutta en todellakaan rupea tyrkyttämään jos toinen ei ole sillä päällä. Se on ihan riittävää että tehdään työt kunnolla. Enkä jää muistelemaan, ihan on riittävästi ajattelemistä omissakin asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaanhoitajat ja psykologit tarjoavat aina ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi siedättämistä. Minulla se ei toiminut eikä tunnu toimivan mun tytölläkään. Hän ahdistuu tilanteista entistä enemmän, kun yrittää siedättää itseään. Itkeskelee jatkuvasti ja näkee painajaisia siedätystilanteista. Itse yritin opiskeluaikoina mennä porukoihin mukaan. Kauhean vaivaannuttavaa oli, en tuntenut oloani koskaan kotoisaksi, hyvä jos tiesin, kuka edes olen, kun yritin olla jotain muuta kuin olen. Sitä en tiedä, huomasivatko muut, että tässä nyt kauheasti yritän. Luovuin koko siedätysajatuksesta ja olen hiljainen ja ujo tuppisuu, koska sellainen minä oikeasti olen. Mutta voihan sitä kokeilla siedättää itseään, jos se tuntuu itsestä hyvältä ajatukselta. 

Itsekin on tullut ihmeteltyä että eikö heillä tosiaan ole mitään muuta neuvoa ihmiselle joka on kuitenkin jo käynyt koulun, työharjoittelun ja työpaikan osalta jonkintasoista "siedätystä" päivittäin. Luulisi että olisi jo siedättynyt jos niin on käydäkseen. Ehkä sitä pitää vain muiden mielipiteistä huolimatta hyväksyä itsensä vajaavuuksineen päivineen eikä yrittää muokata itseään sellaisen ihmisen muottiin jollaiseksi ei koskaan pysty tulemaan. Tuolta terveydenhuollosta tulee kuitenkin aina samaa viestiä että pienin askelin kaikkeen tottuu ja että kenenkään ei ole tervettä olla yksin.

Jos et itse hyväksy itseäsi, niin miksi kenekkään muunkaan pitäisi hyväksyä sinut? Jos et tunne oloasi mukavaksi omassa nahassasi, niin miten voisit tehdä niin toisissa? Meitä ihmisiä on monellaisia, jotkut tykkää seurasta, toiset eivät. Joillakin on paljon kavereita, toisilla vähän ystäviä. Yksinäisyys ja yksinolo ovat kaksi eri asiaa. Sitä eivät kaikki ymmärrä, varsinkaan nämä sosiaallisimmat yksilöt. Jos et viihdy omassa seurassasi, niin et voi olla hyvää seuraa.

Tuo "kenenkään ei ole tervettä olla yksin" lausahdus toivottavasti ei ollut sic muodossa. Se on aiheuttaa kuulissa tunteen, että hän ei ole terve, koska on yksin ja se aiheuttaa lisäpaineta ja pahentaa ongelmaa entisestään.

Onhan se vähän vaivaannuttavaa, jos toinen ei vastaa kuin yksitavuisesti tai ei ota yhtään vastuuta keskustelun ylläpidosta jossain tilanteessa, jossa ollaan kaksin toistemme seurana. Silloin tuntuu, että olisi mukavampaa olla yksin. En tarkoita, että koko ajan pitäisi höpöttää jotain.

Vierailija kirjoitti:

Sairaanhoitajat ja psykologit tarjoavat aina ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi siedättämistä. Minulla se ei toiminut eikä tunnu toimivan mun tytölläkään. Hän ahdistuu tilanteista entistä enemmän, kun yrittää siedättää itseään. Itkeskelee jatkuvasti ja näkee painajaisia siedätystilanteista. Itse yritin opiskeluaikoina mennä porukoihin mukaan. Kauhean vaivaannuttavaa oli, en tuntenut oloani koskaan kotoisaksi, hyvä jos tiesin, kuka edes olen, kun yritin olla jotain muuta kuin olen. Sitä en tiedä, huomasivatko muut, että tässä nyt kauheasti yritän. Luovuin koko siedätysajatuksesta ja olen hiljainen ja ujo tuppisuu, koska sellainen minä oikeasti olen. Mutta voihan sitä kokeilla siedättää itseään, jos se tuntuu itsestä hyvältä ajatukselta. 

Jep, ei siedättäminen todellakaan toimi kaikille. Itse inhoan ja kammoan sosiaalisia tilanteita yli kaiken. Jos joskus tilanne meneekin hyvin, en silti saa siitä sellaista fiilistä, että jes olipa kivaa, voisin tehdä tämän toistekin. Vaan olo on ainoastaan sellainen, että onneksi se on nyt ohi, olipa hirveää. Ja aina ennen sosiaalista tilannetta hirveä ahdistus ja stressi, en saa nukuttua jne.

Olen sairaalloisen ujo introvertti ja inhoan sosiaalista kanssakäymistä, mutta parasta on se, että iän karttuessa yhä vähemmän kiinnostaa, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja olen luopunut yrityksistä muuttaa itseäni. Joskus se saattaa olla kiusallista, mutta ei oikeastaan kiinnosta.

Itse pälätän lähipiirini seurassa paljonkin, mutta työpaikan kahvitunnilla en juuri mitään, jos kukaan ei kysy mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni toisten keskustelua.

Sitten jos jään kahvipöytään yksin jonkun toisen kanssa, tulee melko vaivautunut olo. Tiedän, että toinen on puhelias, mutta ei puhukaan mitään. Ja minä korkeintaan osaisin sanoa jotain tyyliin ”hieno ilma” ja siinä se. Keskustelua en pystyisi jatkamaan. Osaan kyllä jutella, kun lähipiirin kanssakin onnistuu, mutta vähän tuntemattomampien kanssa pidättelen itseäni. Pelkäänkö, että sanon jotain tyhmää tai sopimatonta? Kiva ongelma keski-iän aloittavalla miehellä. Jos nauttisin muutaman oluen vaikka pikkujouluissa, tämä seinä ehkä rikkoutuisi, ja ihmettelisivät, että olen ihan kuin eri mies, ja yllättävän sosiaalinen ja ehkä hauskakin.

Vierailija kirjoitti:

Itse pälätän lähipiirini seurassa paljonkin, mutta työpaikan kahvitunnilla en juuri mitään, jos kukaan ei kysy mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni toisten keskustelua.

Sitten jos jään kahvipöytään yksin jonkun toisen kanssa, tulee melko vaivautunut olo. Tiedän, että toinen on puhelias, mutta ei puhukaan mitään. Ja minä korkeintaan osaisin sanoa jotain tyyliin ”hieno ilma” ja siinä se. Keskustelua en pystyisi jatkamaan. Osaan kyllä jutella, kun lähipiirin kanssakin onnistuu, mutta vähän tuntemattomampien kanssa pidättelen itseäni. Pelkäänkö, että sanon jotain tyhmää tai sopimatonta? Kiva ongelma keski-iän aloittavalla miehellä. Jos nauttisin muutaman oluen vaikka pikkujouluissa, tämä seinä ehkä rikkoutuisi, ja ihmettelisivät, että olen ihan kuin eri mies, ja yllättävän sosiaalinen ja ehkä hauskakin.

Kiusautuneisuus hiljaisuudesta on kuin itsestään täyttyvä ilmapallo. Se jatkaa kasvamistaan, kunnes se posahtaa. Se heitetään toiselle kun oma puheenvuoro loppuu. Kukaan ei halua, että se posahtaa omaan syliin. Parasta olisi vain heittää pallo sivuun ja nauttia hiljaisuudesta tai rikkoa jää ja sitä kautta pallo sanomalla suoraan, ettei osaa puhua. Viimeistään silloin saadaan tilanne tasattua ja luonnollisesti luotua keskustelua jos sitä halutaan.

En tunne. En jaksa niitä jotka puhuvat kokoajan, ovat isoäänisiä ja joilla on aina tarve aina keskeyttää. Tuntuu ettei itselle jää muuta kuin väsymys niistä kohtaamisista.

Ihmisiä on niin erilaisia. Osaa voi harmittaa paljonkin, että toinen ei puhu tms. Mutta eipä sille voi niin mitään. Tärkeintä pyrkiä olemaan kohtelias. Jos ei ole puhelias, niin ei ole puhelias. (Laita kissa ja hiiri samaan häkkiin, liekö nekään yleensä niin toimeen tulee keskenään.). Tee jotain omia asioita. Se saattaa myös ehkäistä tilanteen ahdistavuutta molemminkin puolin.