Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmat joille ei tunnu löytyvän mitään syytä
20.11.2020 |
En jaksa enää kohta ajatella että lääketiede pystyisi auttamaan minua jotenkin. Olen oireillut masennuksella ja ahdistuksella ihan lapsesta asti, muistan yhden ensimmäisistä kerroista kun tuo tapapahtui. Ikää minulla ei ole ollut kuin joku 4-5v koska istuin olohuoneessa sukulaisen kanssa joka kuoli ollessani 6v. Istuttiin siinä katsomassa jotain lastenohjelmaa, ja yht'äkkiä minulle tuli valtava ahdistuksen tunne. Kaikki tässä maailmassa tuntui väärältä ja ällöttävältä, tunteita joita ei ehkä pitäisi olla noin pienellä lapsella ilman mitään syytä.
Kävin ylä-asteella puhumassa kuraattorille, lukiossa puhumassa kuraattorille, ja korkeakoulussa opiskelun aikoina yritin päästä terapiaan. Turhaan. Kukaan ei saa kiinni siitä mikä on kun mikään diagnoosi ei tunnu sopivan ja lääkekokeiluilla on aina päinvastainen vaikutus kuin pitäisi.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Haluaisin suorittaa joskus jotkut opinnot loppuun ja päästä työelämään käsiksi mutta en ole ikinä sellaisessa kunnossa että pystyisin siihen. Ainoa keino jonka keksin on terapia, voisin avata oloani ja tuntemuksiani jollekin vähän paremmin. Mutta en ole kuulemma tarpeeksi huonossa kunnossa päästäkseni terapiaan. Tai sitten saan vakiovastauksen "jonot on liian pitkät".
Kommentit (29)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko varma ettei ole jotain traumoja taustalla. Ihmismieli pyrkii pois-sulkemaan traumat. Itse pääsin selville vasta 35vuotiaana mistä toistuva masennus johtuu ja muut mt-ongelmat.
Kyllä ja ei. Minulle on tapahtunut asioita jotka ovat varmasti traumaattisia, mutta nuo on aina sivuutettu hoitavien tahojen puolesta. Enkä rankemmista ole edes viitsinyt avautua, koska olen yrittänyt päästä johonkin sellaisen avun piiriin jossa kokisin oloni tarpeeksi mukavaksi puhuakseni niistä asioista. -Ap
Olen pahoillani ettet ole tullut kohdatuksi. Tuo, että hoitava taho vielä sanoo ettet ole tarpeeksi huonossa kunnossa terapiaan on myös todella ammattitaidotonta. Näissä asioissa kyllä joutuu tappelemaan ja olemaan "vaativa" potilas, valitettavasti moni ammattiauttaja ei sovellu työhönsä ollenkaan.
Itselle varsinkin nuorisopolilla tehtiin heti selväksi että olen masentunut ilman syytä. Aluksi halusinkin vain vertaistukea, toiset masentuneet/ahdistuneet sentään oikeasti tiesivät mitä käyn läpi eikä kukaan ulkopuolelta osoittanut sormella, kenellä on eniten syytä masentua.
Luulen että sinun kannattaisi päästä pitkäkestoiseen terapiaan, että voit oikeasti käsitellä asioita jne.
-Eri
Bipo? Kärsin myös tuollaisesta epämääräisestä oireiluista niin kauan kuin muistan, nyt epäillään bipoa. Kuljin ADHD ja masennus diagnoosilla vuosia. Muutin, kävin uudella psykiatrilla, tämä alkoi oikeasti miettiä historiaani ja sanoi suoraan että jokin on kyllä nyt pielessä. En osannut epäilläkään bipoa koska yhdellä lapsuudenkaverillani diagnosoitiin tuo täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Tällä ne oireet oli niitä millaisena bipoa yleensä pidetään: masennuskautena maataan sängyssä eikä makseta laskuja, manian aikaan aloitetaan kolme uutta harrastusta ja tilataan netistä satasella meikkejä ja sukkia. Itselläni se on paljon loivempaa, ja tervehtyminen-romahdus-tervehtyminen-kierre onkin ehkä ollut masennusta ja hypomaniaa.
Kiitos vastauksista! Tämä on antanut vähän eri perspektiiviä ongelmiini. Pitää alkaa vaatia tuota terapiaa ihan kunnolla ja ottaa ensi lääkärikäynnille se asenne, että haluan oikeasti hoitoa. Varailen uutta aikaa heti kun pystyn. Ajattelin myös kirjoittaa oireet ja asiat jotka haluan käsiteltävän paperille, ainakaan näin en unohda mitään tai vähättele asiaa. -Ap
Niin tuttua:( Jotain amsnenusta ja ahdistusta mulla nyt ainakin nekä nuku oikein yhtään enää:( Olen kuulemma myös liian huonokuntoinen ainaki nvielä terapiaan,itse taas nimenomaan haluaisin jo sitä hyödyttömillä mömmöillä turrutamis-yrityksien sijaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko dissosiaatiohäiriö suljettu pois? Minulla diagnosoitiin tämä yli 40-vuotiaana, vaikka oireet alkoivat jo lapsena. Ensimmäisen kerran muistan olleeni itseni ulkopuolella 4-vuotiaana vanhempani pahoinpidellessä minua. Dissosiaatio vaivaa hyvin monenlaisin oirein ja vaikein niistä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka minulla on. Muistan kun aikoinaan ihmettelin useamman ihmisen sanomisia siitä, että minussa on kuin useampi henkilö. Lisäksi työpaikoilla on ihmetelty sitä, kun yht'äkkiä häviän jonnekin, siis poistun paikalta jonnekin. Nyt nämä asiat ovat saaneet selityksensä tämän diagnoosin myötä.
Kuulostaa tutulta, itse olen ollut yksinäinen ja masentunut lapsesta saakka, mutta kukaan ei ole huomannut tai ei ole kiinnostanut tarpeeksi joten en ole saanut apua. Kerran aikuisiällä yritin, muttei otettu tosissaan, joten se siitä sitten, enää en yritä vaivautua. Toki ei ehkä ihan vastaa sinun ongelmaasi, mutta tsemppiä kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumaterapiakeskuksen nettisivuilla on kirjallisuutta johon kannattaa tutustua. "Kun tiikeri herää" antoi aikoinaan itselleni uusia ja oivaltavia näkökulmia omiin ongelmiini.
Sanoo ihminen jolla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia mielenterveyden kanssa. Niissä tunteissa on vaikeaa olla vellomatta jos ne on todella voimakkaita. Ne ei ole mitään "nyt vähän ahdistaa tänään kun bussi oli myöhässä"-tunteita, vaan "tunnen oloni täysin arvottomaksi, en halua elää ja olen pahemmassa paniikissa kuin ajettuani kolarin silloin kerran"-tunteita.