Haluan hyvät välit anoppini kanssa...

Pidän hänestä jollain lailla ja säälinkin, koska lapsensa (mieheni ja kälyni) ovat todella tylyjä hänelle. Tähän on syynsä, jotka juontavat lapsuusaikoihin, anoppi on hankala luonne ja häneltä on aina puuttunut äidillisyys. Tänä päivänä hän kovasti yrittää, huomaan sen, mutta ne on vain tyhjiä huomionosoituksia (lähettelee sydämiä facebookissa, lähettelee lahjoja ja pitää kovaa meteliä perheen tärkeydestä julkisesti, vaikka ajoittain keskusteluyhteys lapsiin on erittäin huono.) En osaa sanoa mitä hän tekee ns väärin, mut ei siis fyysisesti osaa näyttää rakkauttaan. Ei helli, ei sano ääneen lapsilleen mitään kiintymykseen viittaavaa. Halaa tavatessa kyllä, mutta siitäkin lapset puhuvat ilkeästi, että turha nyt halailla, kun ei meitä lapsenakaan halattu ikinä. Joskus anoppini avautuu mulle pahasta mielestään ja mä todella kohtaan hänet, mut suurimmaksi osaksi sulkeutuu kuoren alle.

Mä en tiedä mikä hänet on sellaiseksi tehnyt alunperin. Hän on myös erittäin epäluuloinen, luulee aina että ihmiset valehtelee (pienistäkin jutuista) ja hänellä on käytössä todella kattava kuulustelujärjestelmä, jolla yrittää tarkistella tarinan aitoutta (kyselee samaa asiaa monella tavalla jne). Itse hän kertoo valheita silloin tällöin, on jäänyt siitä kiinni. Olenkin miettinyt, et epäilee muita siitä mitä itse tekee.

Mitähän vielä... appi on ilkeä ja katkeroitunut tuurijuoppo ja hänen persoonaansa en tässä sen enempää avaa, mutta anoppi kärsii ajoittain miehestään, koska tämä joskus juo silloinkin kun lapsenlapset ovat paikalla ja se suututtaa taas omat lapset (ja en mäkään pidä yhtään siitä ja lähdemmekin pois jos apen humala alkaa näkymään). Heidän välillään ei myöskään ole hellyyttä. Mieheni ei muista, että koskaan lapsenakaan olisi nähnyt suukottelua tai halaamista vanhempiensa välillä. Ei tosin myöskään riitoja, he vain lakkasivat puhumasta toisilleen, jos oli erimileisyyttä. Mykkäkoulu on edelleen käytössä, jos suuttuvat. Myös me olemme joutuneet sen kohteeksi, kun ovat jostain närkästyneet. Appivanhempia yhdistää joku yhteinen katkeruus ja kauna, joka pitää heitä yhdessä. "Me vastaan paha maailma" tai jotain sellaista. Anoppi muuttuu apen ollessa paikalla, pidänkin hänen seurastaan paljon enemmän, kun olemme kaksin. Tilanne on tosi kumma ja haluaisin auttaa anoppiani, mutta luottamusta on kovin vaikea saada. Aina kun lähennymme tapahtuu jotain, mikä taas loitontaa. Jos vaikka mieheni kanssa tulee sanomista, niin mä en sais ottaa hänen puoltaan vaan anoppi haluaisi minut tiimiinsä ja kun en siihen lähde, niin olen taas vihollisen puolella. Kaikki tuntuu yhdeltä suurelta valtapeliltä ja mikään ei ole luonnollista. Sääli. Osaakohan kukaan antaa neuvoja miten kannattaisi toimia. Vai luovia vain välissä ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen, se olis varmaan turvallisinta.