Lue keskustelun säännöt.
Mulla ainakin on oikeasti hyvä mies. Ihmettelen teidän parisuhteita?!
17.03.2014 |
Ihmettelen täällä näitä naisia jotka alentuu olemaan paskojen miesten kanssa.. Miksi?? Ja no, miksipäs ei miehiäkin jotka alentuu olemaan paskojen naisten kans mutta tää viesti nyt keskittynee enemmän naisiin ja naisten huonoihin miehiin koska naiset täällä enempi on kirjotellu parisuhde juttuja. Negatiiviessa mielessä.
Mulla on oikeesti hyvä mies. Mun mies on auttavainen, lojaali, kiltti, hellä, sanoo usein rakastavansa mua, osoittaa myös teoin, ei ole väkivaltainen, ei juoppo, on ystävällinen, osallistuu siivoukseen, on kätevä käsistään, tykkää läheisyydestä, koskettelusta, suutelusta, pussaamisesta, pitää eläimistä, lapsista, ei suutu helposti, on ahkera ja ottaa muut ihmiset huomioon, koskaan ei ole sanonut mulle rumasti eli ei ole haukkunut millään nimityksillä... No siinäpä jotain :)
Huonoja puoli toki on, mutta ei mitään hirveen haittaavia.
Mä en vaan käsitä miksi te jotku naiset elätte huonoissa suhteissa?? Mistä te löydätte niin helvetin ääliö paska miehiä, jotka kohtelee teitä huonosti?? En voi käsittää.
Meillä on hyvä, rakastava, toista kunnioittava suhde. Tottakai riitoja ja erimielisyyksiäkin välillä on, mutta me ei huudella eikä paiskota tavaroita eikä haukuta rumilla nimillä toisiamme edes riidellessä, osaamme hyvin puhua ongelmat halki lopulta, emme lyö toisiamme emmekä myöskään kesken riidan lähde tyyliin kaljalle/kaverille ja jätä toista yksin.. Toinen saattaa mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja annamme myös toiselle aikaa rauhoittua mutta sitten puhumme asiat ja sovimme lopulta.
Käsittämätöntä tämä suomalaisten nykyajan parisuhteet??! Huudetaan, haukutaan, käytetään jopa väkivaltaa, uhkaillaan, heitellään tavaroita seinään tai toista kohti... Ihan sairasta!
Ja se että ei arvosteta paskaakaan toista. Ei kuunnella, ei keskustella tärkeistä asioista vaan tehdään asioita toisen selän takana ja etenkin päätöksiä kysymättä tai juttelematta toisen kanssa!
Ym ym.. En ymmärrä.. Kun oma parisuhde on ihan erilainen.. Ja täällä paljon myös on kirjoituksia jossa haukutaan oma mies/nainen ihan maanrakoon mutta kannattaisi myös miettiä että onko omassa asenteessa korjattavaa? Ihan tosi!
Parisuhteessa on kaksi osapuolta. Kaikki ei välttämättä ole aina sen toisen vika, asioita pitäs pystyä miettimään laajemmin, mun mielestä.
No kunhan avauduin.
Kommentit (82)
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:54"]
Noin minäkin ajattelin ennen.
Sitten tuli lapsia. Ja niiden perään terveysongelmia, 2 lapsista on osoittautunut erityislapsiksi, työuupumusta, stressiä ja yleistä uupumista.
Nyt ollaan kaksi huutavaa ihmistä jotka vittuilee toisilleen ja parisuhde on tosi huonossa jamassa. En tiedä selvitäänkö tästä kun en tiedä onko enää edes halua yrittää.
[/quote]
Komppi.
Meillä on vain yksi erityislapsi ja toinen normimuksu. Mutta kukaan tavis ei ymmärrä sitä, millaista huolta, työtä ja uupumusta tuo teettää. Ja rasittaa parisuhdetta. Tavallaan se voi sitä voimistaakin, jos tästä selvitään kunnialla, mutta nyt tuntuu siltä, että ollaan vaan kaksi omaishoitajaa, jotka työskentelee eri vuoroissa.
Joo, voishan tästä ottaa eron. Sen jälkeen olisi hottis 40+ yh-äiti, jolla on kaksi lasta, joista toinen on vaikeahoitoinen erityislapsi. TOOOOSI iso tsaanssi löytää jostain hyvä mies kumppaniksi! Ja siihen asti pitäisi kestää tätä uuvuttavaa arkea käytännössä yksin.
Pikkuisen soisi teille av-mammeroillekin elämänkokemusta ja empatiaa. Että ette nyt ihan selvin päin laukoisi noin naiveja ja omahyväisiä aloituksia kuin ap tuossa tuli aamupieruna pääkopastaan pyöräyttäneeksi. Että "en voi KÄSITTÄÄ, miten te SUOSTUTTE sietämään paskaa miestä kun MULLA ON NIIIN IHANA PARISUHDE."
Ap, syö pääsi paskiainen.
Oi sori, nyt kyllä lipsahti, mutta kato kun mullakin on oikeus olla loukkaava kun ap:llakin on....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 07:53"]
Ap, suurin ero niiden valittajien ja sinun välillä on näkökulma.
Jotkut vain tykkäävät valittaa täällä. Toiset taas ovat perustyytyväisiä. Voi huvin olla, että sinun miehesi olisi sellaisen valittajan mielestä täysi katastrofi, josta hän keksisi vaikka miljoona ikävää vikaa.
Kannattaa muistaa sekin, että ihmisiä on niin monenlaisia. Jollekin sellainen rätväkkä huutoriita on paljon mieluisampi vaihtoehto kuin mököttely eri huoneessa. Teille tuollainen riitelystrategia sopii ja tärkeää onkin, että molemmat puolisot ovat siinä samanlaisia eikä jompi kumpi koe sitä tosiaan hylkäämiseksi ja mököttämiseksi.
Mistä niitä ns. vääriä miehiä sitten löytyy? Käytän muotoilua niin sanottu, koska kuten edellä yritin selittää, väärä laatu on pitkälti suhteellinen asia, olemassa suhteessa naiseen, jonka odotukset ovat ERILAISET.
Niitä löytyy ap ihan samoista paikoista kuin ns. hyviäkin miehiä.
Monta kertaa seurusteluvaiheessa ollaan romanttisia ja asutaane rillään. Toisen arkiluonne paljastuu vasta alkusuhteen romantiikan väljähtyessä ja yhteiselon vakiintuessa.
Ihmiset myös muuttuvat. On työttömyyttä, stressiä, masennusta. Hyväkin mies voi rakastua toiseen. Työnjaosta voi tulla kiistaa, kun se hyvän miehen hyvä puoliso palaa hoitovapaalta täihin, eikä jaksakaan enää kotitöitä entiseen malliin, eikä mies vuosien passaamisen jälkeen ihan heti opikaan vastuunkantajaksi ja kodin hengettäreksi.
Onhan näitä.
Ja siinä onkin sitten se tuhannen taalan ongelma. Jättääkö mies, koska kuten ap sen muotoilee, "kuka suostuu olemaan paskan miehen kanssa"?
Mutta kun on ne lapset, on perhearki. Ja miehessä on toki vielä niitä hyviäkin puolia, erittäin harva ihminen on puhtaasti paha tai hyvä - valtaosa meistä on jotain siltä väliltä.
Silloin voi hiukan auttaa valittaa välillä vaikka kaverille tai av-palstalle. Jos ap:ta kamalasti hermostuttaa lukea sellaisia, eikä hän osaa suhteuttaa niitä elämän monimuotoisuuteen, ei kannata avatakaan aloituksia, joista näkee jo otsikosta, että miestä arvostellaan.
Vai onko kenties niin, että ap salaa nauttii tuntea ylemmyyttä muiden naisten paskoja parisuhteita kohtaan, hmmm...?
[/quote]
Oli tässä ketjussa näämmä yksi viisaskin kommentti. Kiitos.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 08:58"]
Miehen (tai vaimon, samalla tavalla se toimii molempiin suuntiin) hyvyys riippuu siitä mitä elämältään haluaa. Valtaosa suhteista on suunnilleen senkaltaisia mistä kerroit. Miehet osallistuvat ja huomioivat naisiaan ja perhettään. Joillekin tuollainen turvallisuushakuinen keskiluokkainen arkielämä on tylsää ja he tarvitsevat voimakkaita huippukokemuksia. Se vaatii riskien ottamista ja nuo valittajat ovat niitä, joiden riskit ovat toteutuneet. Sama pienehkö jengi valittaa alituisesti myös siitä, että "suomalaismiehet ovat munattomia vätyksiä" tai "suomalaisnaiset ovat tyylitajuttomia wannabe-miehiä".
[/quote]
22 vastaa - tuo keskiluokkainen arkielämä on ihan kivaa . Silti meillä ei ole koskaan tylsää, elämän voi täyttää kaikella kivalla ihan sen keskiluokkaisuuden "paineessa". Tuokin on omasta aktiivisuudesta kiinni ja siitä että parilla on samankaltaiset näkemykset elämästä - esim kutsutaanko kavereita kylään syömään tai itse kyläillään, harrastetaanko yhdessä vai erikseet yms.
Sen lisäksi voi tehdä lomista juhlaa ja luksusta...
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:44"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 08:50"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 19:23"]
Ja ikää oli?
Kysyn ihan siksi, että toi sun ymmärtämättömyys muiden erilaisuutta kohtaan sekä empatiakyvyttömyytesi puhuvat nuoruuden kieltä.
[/quote]
Mä olen täysin samaa mieletä ap:n kanssa ja ikää on 50+. Olen myös opettanut pojalleni ja tyttärilleni että huonoon suhteeseen ei pidä a) ruveta eikä b) tyytyä.
Eikä lapset tai taloudelliset syyt ole mikään selitys, olen itsekin lähtenyt perushyvästä mutta tunnekylmästä parisuhteesta 20 vuotta sitten ja löytänyt rinnalleni tuhannesti paremman miehen! Sellaisen suhteen missä minua rakastetaan ja arvostetaan ja se uskalletaan myös näyttää ja kertoa. Missä tuntee olevansa "kotona", kun haaveet ja tekemiset on yhteisiä ja koko perheen yhteiseksi hyväksi.
En ymmärrä tuota loputonta sinnittelyä (itse tein sitä muutaman vuoden)- ettekö ymmärrä että meillä on vain yksi elämä, jos tämä menee persiilleen huonossa parisuhteessa sitä ei voi ensikerralla korjata - kannattaako uhrautua? Elämä on juuri niin ihanaa ja hyvää kuin miksi sen itse tekee.
[/quote]
Lue vaikka kirjoitus nro 19. Ei avioeroa pidä ottaa heppoisin perustein. Kriisejä tulee ja menee, mutta jos joka saumassa heittää ekasta rypystä hanskat tiskiin, parisuhteet loppuu hyvin lyhyeen.
PS: joko olet tuon ikäiseksi todella naiivi ihminen tai sitten valehtelet ikäsi. Molemmat vaihtoehdot ovat sinun kannaltasi aika ikäviä.
t. nainen vm -67
[/quote]
Ekasta rypystä?? No tuo ryppy kesti kaikkineen 13 vuotta joten ihan heppoisin perustein en usko eronneeni. Kuten sanoin mieheni oli periaatteessa ok, mutta täysin kykenemätön osoittamaan rakkautta, arvostusta tai kumppanuutta. Mieheni koki uhaksi mm sen että opiskelin ja halusin edetä elämässäni ja teki kaikkensa estääkseen sen. En halunnut sellaista parisuhteen ja perheen mallia lapsilleni joten oli parempi erota.
3 vuoden yh ajan jälkeen löysin ihanan miehen jolle koko perhe oli tärkeä ja olemme nyt olleet 18v yhdessä. Lapset saivat ihanan isän, lämpimän ja rakastavan kodin ja paljon paremmat eväät elämäänsä.
Mielestäni tässä ei ole mitään naivia, olen ylpeä siitä että osasin lopulta antaa arvoa itselleni ja lapsilleni!!
Ap, onneksi olkoon, sulla on ollut hyvä tuuri. Kaikilla ei ole.
Tämä asia on täysin vastaava kuin se, miten joillain on helpot ja terveet lapset, ja he luulevat sen olevan 100% heidän omaa ansiotaan. Naapurin temperamenttinen erityislapsi on sitten "jotain...öh... no varmaan sen naapurin huonouden syytä, ei mulle vois koskaan noin tapahtua!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:54"]
Noin minäkin ajattelin ennen.
Sitten tuli lapsia. Ja niiden perään terveysongelmia, 2 lapsista on osoittautunut erityislapsiksi, työuupumusta, stressiä ja yleistä uupumista.
Nyt ollaan kaksi huutavaa ihmistä jotka vittuilee toisilleen ja parisuhde on tosi huonossa jamassa. En tiedä selvitäänkö tästä kun en tiedä onko enää edes halua yrittää.
[/quote]
Valitan, mutta kuulostaa siltä että suhteeseen on menty vastuuttomasti, ja sen aikana kohdalle sattuneita vastoinkäymisiä on jätetty hyödyntämättä suhteen kehittämisen ja parin yhteen hitsautumisen apuvälineinä (ts. ongelmia lakaistu maton alle, koska se on niin paljon helpompaa siinä hetkessä). Sitten kun tulee niitä todellisia, vakavia ongelmia, pari ei osaakaan elää yhdessä niiden keskellä.
Toivottavasti en loukkaa sinua liikaa, uskon kyllä että erityislasten kanssa elämä voi olla hyvin haastavaa. Ehkä jopa 95% pareista kuitenkin tekee nuo mutkien oikomiset omissa suhteissaan, ja siitä johtuu ylivoimaisesti suurin osa eroista. Ei siitä, että kumppani olisi jotenkin niin huono lähtökohtaisesti, ettei suhteesta vaivaakaan näkemällä tulisi mitään, vaan siitä että kumpikaan ei vain halua nähdä sitä vaivaa ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Tuo vaiva ei muuten parane kumppania vaihtamalla.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:15"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:44"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 08:50"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 19:23"]
Ja ikää oli?
Kysyn ihan siksi, että toi sun ymmärtämättömyys muiden erilaisuutta kohtaan sekä empatiakyvyttömyytesi puhuvat nuoruuden kieltä.
[/quote]
Mä olen täysin samaa mieletä ap:n kanssa ja ikää on 50+. Olen myös opettanut pojalleni ja tyttärilleni että huonoon suhteeseen ei pidä a) ruveta eikä b) tyytyä.
Eikä lapset tai taloudelliset syyt ole mikään selitys, olen itsekin lähtenyt perushyvästä mutta tunnekylmästä parisuhteesta 20 vuotta sitten ja löytänyt rinnalleni tuhannesti paremman miehen! Sellaisen suhteen missä minua rakastetaan ja arvostetaan ja se uskalletaan myös näyttää ja kertoa. Missä tuntee olevansa "kotona", kun haaveet ja tekemiset on yhteisiä ja koko perheen yhteiseksi hyväksi.
En ymmärrä tuota loputonta sinnittelyä (itse tein sitä muutaman vuoden)- ettekö ymmärrä että meillä on vain yksi elämä, jos tämä menee persiilleen huonossa parisuhteessa sitä ei voi ensikerralla korjata - kannattaako uhrautua? Elämä on juuri niin ihanaa ja hyvää kuin miksi sen itse tekee.
[/quote]
Lue vaikka kirjoitus nro 19. Ei avioeroa pidä ottaa heppoisin perustein. Kriisejä tulee ja menee, mutta jos joka saumassa heittää ekasta rypystä hanskat tiskiin, parisuhteet loppuu hyvin lyhyeen.
PS: joko olet tuon ikäiseksi todella naiivi ihminen tai sitten valehtelet ikäsi. Molemmat vaihtoehdot ovat sinun kannaltasi aika ikäviä.
t. nainen vm -67
[/quote]
Ekasta rypystä?? No tuo ryppy kesti kaikkineen 13 vuotta joten ihan heppoisin perustein en usko eronneeni. Kuten sanoin mieheni oli periaatteessa ok, mutta täysin kykenemätön osoittamaan rakkautta, arvostusta tai kumppanuutta. Mieheni koki uhaksi mm sen että opiskelin ja halusin edetä elämässäni ja teki kaikkensa estääkseen sen. En halunnut sellaista parisuhteen ja perheen mallia lapsilleni joten oli parempi erota.
3 vuoden yh ajan jälkeen löysin ihanan miehen jolle koko perhe oli tärkeä ja olemme nyt olleet 18v yhdessä. Lapset saivat ihanan isän, lämpimän ja rakastavan kodin ja paljon paremmat eväät elämäänsä.
Mielestäni tässä ei ole mitään naivia, olen ylpeä siitä että osasin lopulta antaa arvoa itselleni ja lapsilleni!!
[/quote]
Ja silti menit ja tehtailit lapsiakin tuollaisen narsistin kanssa? No jopa olitkin vii-sas! Ja aivan erityisen "viisas" olet, kun yleistät oman elämäsi koskemaan kaikkia muitakin parisuhteita. Erotkaa, jos on ongelmia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:17"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:54"]
Noin minäkin ajattelin ennen.
Sitten tuli lapsia. Ja niiden perään terveysongelmia, 2 lapsista on osoittautunut erityislapsiksi, työuupumusta, stressiä ja yleistä uupumista.
Nyt ollaan kaksi huutavaa ihmistä jotka vittuilee toisilleen ja parisuhde on tosi huonossa jamassa. En tiedä selvitäänkö tästä kun en tiedä onko enää edes halua yrittää.
[/quote]
Valitan, mutta kuulostaa siltä että suhteeseen on menty vastuuttomasti, ja sen aikana kohdalle sattuneita vastoinkäymisiä on jätetty hyödyntämättä suhteen kehittämisen ja parin yhteen hitsautumisen apuvälineinä (ts. ongelmia lakaistu maton alle, koska se on niin paljon helpompaa siinä hetkessä). Sitten kun tulee niitä todellisia, vakavia ongelmia, pari ei osaakaan elää yhdessä niiden keskellä.
Toivottavasti en loukkaa sinua liikaa, uskon kyllä että erityislasten kanssa elämä voi olla hyvin haastavaa. Ehkä jopa 95% pareista kuitenkin tekee nuo mutkien oikomiset omissa suhteissaan, ja siitä johtuu ylivoimaisesti suurin osa eroista. Ei siitä, että kumppani olisi jotenkin niin huono lähtökohtaisesti, ettei suhteesta vaivaakaan näkemällä tulisi mitään, vaan siitä että kumpikaan ei vain halua nähdä sitä vaivaa ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Tuo vaiva ei muuten parane kumppania vaihtamalla.
[/quote]
Tuo besserwisser on kenties ap? Samaa kypsymätöntä Valitut palat -tyyppistä parisuhdemussutusta sulla. Oikeasti, pysy edes hiljaa, kun törmäät johonkin, josta et mitään tiedä ja ymmärrä.
Kiitos.
Eikös sitä paitsi se ap:n viisaus ollut nimenomaan, että jos mies on paska eli on parisuhteessa ongelmia, niin vaihtoon vaan, kukapa sitä nyt suostuu olemaan paskan miehen kanssa. Miten toi nyt muka yhtäkkiä onkin niin, että pitää sinnitellä niin perhanasti liitossa, jossa mikään muu ei toimi kuin arjen pyöritys?
Koeta nyt päättää.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:18"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:15"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:44"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 08:50"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 19:23"]
Ja ikää oli?
Kysyn ihan siksi, että toi sun ymmärtämättömyys muiden erilaisuutta kohtaan sekä empatiakyvyttömyytesi puhuvat nuoruuden kieltä.
[/quote]
Mä olen täysin samaa mieletä ap:n kanssa ja ikää on 50+. Olen myös opettanut pojalleni ja tyttärilleni että huonoon suhteeseen ei pidä a) ruveta eikä b) tyytyä.
Eikä lapset tai taloudelliset syyt ole mikään selitys, olen itsekin lähtenyt perushyvästä mutta tunnekylmästä parisuhteesta 20 vuotta sitten ja löytänyt rinnalleni tuhannesti paremman miehen! Sellaisen suhteen missä minua rakastetaan ja arvostetaan ja se uskalletaan myös näyttää ja kertoa. Missä tuntee olevansa "kotona", kun haaveet ja tekemiset on yhteisiä ja koko perheen yhteiseksi hyväksi.
En ymmärrä tuota loputonta sinnittelyä (itse tein sitä muutaman vuoden)- ettekö ymmärrä että meillä on vain yksi elämä, jos tämä menee persiilleen huonossa parisuhteessa sitä ei voi ensikerralla korjata - kannattaako uhrautua? Elämä on juuri niin ihanaa ja hyvää kuin miksi sen itse tekee.
[/quote]
Lue vaikka kirjoitus nro 19. Ei avioeroa pidä ottaa heppoisin perustein. Kriisejä tulee ja menee, mutta jos joka saumassa heittää ekasta rypystä hanskat tiskiin, parisuhteet loppuu hyvin lyhyeen.
PS: joko olet tuon ikäiseksi todella naiivi ihminen tai sitten valehtelet ikäsi. Molemmat vaihtoehdot ovat sinun kannaltasi aika ikäviä.
t. nainen vm -67
[/quote]
Ekasta rypystä?? No tuo ryppy kesti kaikkineen 13 vuotta joten ihan heppoisin perustein en usko eronneeni. Kuten sanoin mieheni oli periaatteessa ok, mutta täysin kykenemätön osoittamaan rakkautta, arvostusta tai kumppanuutta. Mieheni koki uhaksi mm sen että opiskelin ja halusin edetä elämässäni ja teki kaikkensa estääkseen sen. En halunnut sellaista parisuhteen ja perheen mallia lapsilleni joten oli parempi erota.
3 vuoden yh ajan jälkeen löysin ihanan miehen jolle koko perhe oli tärkeä ja olemme nyt olleet 18v yhdessä. Lapset saivat ihanan isän, lämpimän ja rakastavan kodin ja paljon paremmat eväät elämäänsä.
Mielestäni tässä ei ole mitään naivia, olen ylpeä siitä että osasin lopulta antaa arvoa itselleni ja lapsilleni!!
[/quote]
Ja silti menit ja tehtailit lapsiakin tuollaisen narsistin kanssa? No jopa olitkin vii-sas! Ja aivan erityisen "viisas" olet, kun yleistät oman elämäsi koskemaan kaikkia muitakin parisuhteita. Erotkaa, jos on ongelmia!
[/quote]
En usko että mies oli narsisti - hän oli hyvä isä (vaikka huono roolimalli), toi palkan aina kotiin, kova tekemään töitä ja aikaansaava, uskollinen - nämä piirteet ei oikein sovi narsistiin.
Luulin että tuo kunnollisuus ja kiltteys riittää maailman tappiin mutta jossain vaiheessa aloin kaipaamaan myös tunteiden osoittamista hänen puoleltaan. Hänen äitinsä oli uskovaisen tunnekylmän perheen kasvatti joten sieltä nuo mallit tuli. Opiskelu - ja miehen suhtautuminen siihen tuli vasta 11 vuoden yhdessäolon jälkeen joten siihen ei tosiaan voinut mitenkään varautua aikaisemmin.
Ja joo - erosimme siis 20 vuotta sitten. Onneksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:17"][quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 09:54"]
Noin minäkin ajattelin ennen.
Sitten tuli lapsia. Ja niiden perään terveysongelmia, 2 lapsista on osoittautunut erityislapsiksi, työuupumusta, stressiä ja yleistä uupumista.
Nyt ollaan kaksi huutavaa ihmistä jotka vittuilee toisilleen ja parisuhde on tosi huonossa jamassa. En tiedä selvitäänkö tästä kun en tiedä onko enää edes halua yrittää.
[/quote]
Valitan, mutta kuulostaa siltä että suhteeseen on menty vastuuttomasti, ja sen aikana kohdalle sattuneita vastoinkäymisiä on jätetty hyödyntämättä suhteen kehittämisen ja parin yhteen hitsautumisen apuvälineinä (ts. ongelmia lakaistu maton alle, koska se on niin paljon helpompaa siinä hetkessä). Sitten kun tulee niitä todellisia, vakavia ongelmia, pari ei osaakaan elää yhdessä niiden keskellä.
Toivottavasti en loukkaa sinua liikaa, uskon kyllä että erityislasten kanssa elämä voi olla hyvin haastavaa. Ehkä jopa 95% pareista kuitenkin tekee nuo mutkien oikomiset omissa suhteissaan, ja siitä johtuu ylivoimaisesti suurin osa eroista. Ei siitä, että kumppani olisi jotenkin niin huono lähtökohtaisesti, ettei suhteesta vaivaakaan näkemällä tulisi mitään, vaan siitä että kumpikaan ei vain halua nähdä sitä vaivaa ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Tuo vaiva ei muuten parane kumppania vaihtamalla.
[/quote]
Millä tavalla suhteeseen mennään vastuuttomasti? Meillä takana 10 ihanaa vuotta ennen lapsia, olemme aina olleet ihannepari ja aidosti viihtyneet yhdessä. Suurin osa ystävistämmekin on yhteisiä, teemme paljon perheenä jne.
Elämää erityislapsen kanssa vaan ei voi ymmärtää ellei sitä itse elä. Siihen samaan vielä muita ongelmia niin kyllä on voimat loppu.
Ja kyllä, asioita on lakaistu maton alle ja ne ovat kasaantuneet, ihan vain siitä syystä että ei riitä voimia niiden selvittämiseen. Tämä on tiedostettu kyllä. Tiedostan myös sen, että tätä menoa ero on ainoa vaihtoehto.
Jollain tavalla se tuntuu helpottavalta ajatukselta, ei tarvitse enää riidellä ja lasten ollessa isällä saisin aidosti kerättyä voimia jaksaa taas arjessa.
Hym, no eiköhän tämäkin juttu löydy kohta ilttiksestä tms.:)
No oli miten oli. Meiläkin yhteiseloa 18v. yhdessä ja välillä tänne on tullut purkauduttua ketutuksesta. Ei se parisuhde aina ole auvoa, mutta pääasia on että eteenpäin selvitään yhdessä niistä myrskyistäkin huolimatta:) Välillä vaan on pakko purkautua johonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 10:09"]
22 vastaa - tuo keskiluokkainen arkielämä on ihan kivaa . Silti meillä ei ole koskaan tylsää, elämän voi täyttää kaikella kivalla ihan sen keskiluokkaisuuden "paineessa". Tuokin on omasta aktiivisuudesta kiinni ja siitä että parilla on samankaltaiset näkemykset elämästä - esim kutsutaanko kavereita kylään syömään tai itse kyläillään, harrastetaanko yhdessä vai erikseet yms.[/Quote]
Keskiluokkaisen elämän kokeminen kivaksi vaatii myös sitä, että ne näkemykset ovat luokkaa, että on kivaa kun kutsutaan kavereita kylään. Mutta jos luonne vaatii sitä, että kumppanin on oltava suosittu ja kadehdittu tai seksin intohimon huumaa, ja ei voi sille mitään että kyllästyy niihinkin muutamassa kuukaudessa, sellaiselle se keskiluokkainen elämä ei ole kivaa.
Tuo porukka, jolle riittää että kumppani on hyvä ystävä ja elämänkumppani ja seksikin sujuu mukavasti, harvemmin valittaa parisuhdeongelmiaan. Jos heille sellaisia tulee ja he ajautuvat eroon, he pariutuvat varsin nopeasti uudelleen. Jokseenkin normaalille kohtuullisen vaatimattomalle ihmiselle on aina ottajia nuoruusvuosien jälkeen. Ne ongelmaiset ovat useimmiten niitä, jotka haluavat jonkinlaista edustuspuolisoa (nuorta, kaunista/komeaa, hyvätuloista/varakasta ym.), alistujaa tai isä/äitihahmoa, tai ovat riippuvaisia ihastuksen alkuhuumasta.
Komppi 40:lle. Parempi joskus urputtaa kavereille tai tänne kuin riidellä miehen kanssa. Ei se sen kummepaa ole. Itsekkään en ole täydellinen. Vikoineen kaikkineen tänne kaikki me synnytään, ja turnauskestävyys punnitaan siinä, miten ongelmat ja kriisit jaksaa sinnitellä ja ratkoa.
Jos mulla olis ollut tollanen asenne kuin ap:llä, olisin varmaan heittänyt hanskat tiskiin jo parikymmentä vuotta sitten. En sitä tehnyt, vaan ollaan miehen kanssa taisteltu yhdessä. Parisuhdeterapiassakin käytiin puoli vuotta, ja siitä oli tosi paljon apua. Ollaan sitten yhdessä paskoja tai hyviksiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskiluokkaiseen elämäänkin mahtuu monenlaista. Väittäisin että oma lapseton, kaupunkilainen, kahden taidetta harrastavan aikuisen parisuhdearkemme on aika erilaista kuin viisihenkisen lapseiperheen arki.
Öööö... Mun mies on 38v että ei tässä ihan mitään parikymppisiä olla.. Kun joku tuolla jotain kommentoi meidän iästä... Itse olen kyllä miestä paljon nuorempi mutta yli 20kymppinen kuitenkin.
Tuntuu vaan, että mihinkään ei osata olla tyytyväisiä, mitä nyt tähän ketjuun on uskominen.. Valitusta tuntuu tulevan joka asiasta, mikään, ei sitten mikään ole ikinä hyvin suhteissa!
Halusin kertoa oman näkemykseni asiaan ja kertoa omasta suhteestani. Mutta onnellinenhan ei saa olla, eihän? En minä levittele onnellisuuttani ystävilleni ja kehu maasta taivaisiin omaa suhdettani, tiedän että monilla ystävä naisillani on (heidän mielestään) huono mies ja paska suhde. Sitä he jaksavat minulle jankata vähän väliä. Ukko on ihan saatanan paska kuulemma, ei tee mitään, ei osallistu mihinkään... No, mitä minä olen heitä tavannut (ja kyllä, olen tavannut erittäin paljon) ja viipynyt heidän luonaan niin kyllä tässä tapauksissa näillä naisilla ois katsomista peiliin.. Miehet siivoavat, osallistuvat lapsenhoitoon (kuskaavat harrastuksiin jne) mutta jostain helvetin syystä pitää kitistä.
Eivätkä ole niin kauan olleet yhdessä että voisi johtua tylsistymisestä suhteeseen (mitä pitkissä liitoissa voi tapahtua).. Kai sitä jotku elää niin pilvilinnoissa että toisen pitää olla TÄYDELLINEN. Ja sellasiahan ei ole.
Ap
Ap, kun et ymmärrä niin et ymmärrä.
Oma mieskin kuskaa lapsia, vie harrastuksiin, siivoaa jne.
Nämä eivät muuta sitä että koen olevani parisuhteessa yksin ja sitä että joudun kantamaan vastuun arjen sujumisesta yksin.
Ja kun se pieni vitutus, turhautuminen ja tyytymättömyys kasvaa vuosi vuodelta niin lopulta alkaa vituttaa koko äijä teki se sitten mitä tahansa. Ja kyllä, olen yrittänyt puhua miljoona kertaa mutta kun toinen ei ymmärrä niin ei voi mitään.
Niin ja.... Me ollaan miehen kanssa käyty läpi rankat uupumukset, masennukset, stressit, on ollu taloudellinen tilanne todella huono ja sitä aikaa kesti pitkään... Minä kävin 2 eri töissä yhteen aikaan, olin väsynyt, kiukkuinen... Joten tiedän minäkin mistä puhun, ei ole elämä ollut ruusuilla tanssimista, ei todellakaan.
Siltikään meidän suhde ei ole ollut mikään sotatanner.. Ollaan aina jaksettu tukea toinen toistamme, ennen nukkumaanmenoa aina annettu pusu toiselle, jaksettu huomioida vaikeissa tilanteissa toista.. Sillon kun mies loppuunpaloi töissä ja jäi sairaslomalle, minä tein silloin 2 työtä.. Mies oli siivonnut ja tehnyt ihanan kynttilä illallisen kun tulin töistä. Se oli ihanan huomaavaista, toki mies oli väsynyt töiden takia mutta halusi välttämättä piristää minua..vastavuoroisesti minä olin tehnyt miehelle kivoja yllätyksiä ja mies tykkäsi niistä.
Nämä on niitä pieniä mutta todella tärkeitä asioita suhteessa, etenkin vaikeina aikoina. Se luo lujaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Ehkä meidän suhde sitten on outo ja muilla normaali? No oli miten oli, jokainen määritelkööt minkälainen on hyvä parisuhde.
Haluan vaan sanoa kaikille, että yrittäkää oikeasti panostaa suhteisiinne (huom, pitkät liitot etenkin!), huonoja päiviä on jokaisella, se on ihan satavarma että niitä on, mutta muistakaa sitä toistakin osapuolta, kumppanin pitäisi olla se hyvä ystävä, tuki ja turva, johon voi nojautua kun kaikki potkii päähän.
Ap
Hahhah kyllä alko naurattaa taas.. Tänne heti hyökkäs kaikki katkerat palstamammat ruikuttamaan omasta surkeasta suhteesta ja yrittävät keksiä selityksiä itselleen ja muille miksi on huonossa suhteessa :DD ja jaksaa vielä itkeä kun ap on sitä ja tätä.
Itselläni on ap saman tyyppinen suhde ja olen todella onnellinen :) <3 (oli pakko kertoa tästä jotta katkerat palstamammat saa lisää itkettävää)
helvettiäkö kituutatte niisä suhteisa kerta on niin vitun vaikiaa?? helvetin ämmät täällä vaan valittaa vittu kun mikään mies ei teille kelpaa.. yhyy.. märiskää saatana vaan... "yhyyy tunnen olevani niin yksin mies kyllä hoitaa lapsia siivoaa tekee ruokaa ja tuo leipää pöytään" vittu siltiki valitetaan. suu auki ja puhumaan tai erotkaa niin on miehilläki mahollisuus EHKÄ LÖYTÄÄ PAREMPI ÄMMÄ JOS SELLASIA EDES ON KU KAIKKI AKAT TUNTUU VAAN INISEVÄN !!!!
Noin minäkin ajattelin ennen.
Sitten tuli lapsia. Ja niiden perään terveysongelmia, 2 lapsista on osoittautunut erityislapsiksi, työuupumusta, stressiä ja yleistä uupumista.
Nyt ollaan kaksi huutavaa ihmistä jotka vittuilee toisilleen ja parisuhde on tosi huonossa jamassa. En tiedä selvitäänkö tästä kun en tiedä onko enää edes halua yrittää.