Pidättekö kulissit pystyssä ja esitätte muille kaiken olevan ok

Vierailija kirjoitti:

Toisinpäin. Ihmiset ovat niin kateellisia, että olen lähes aina antanut elämästäni vaatimattomamman kuvan, kuin mitä se on. Eikä se ole siis mitään ihmeellistä, mutta rehellisesti sanoen mulla menee paremmin keskimäärin kuin muilla. Ihmiset tykkävät vertaistuesta, ei "onnistuja" ole kivaa seuraa enää näin keski-iässä. Mulla on hyvä pitkä avioliitto, lapsille menee hyvin, olen hoikka ja ihan kaunis, pari yliopistotutkintoa, hyvä työpaikka yms. Pitää välillä valittaa jostain ihan muodon vuoksi, jotta on kavereita... En valita, näin vain on. 

Ehkä niillä muillakin menee paremmin kuin arvaatkaan...

Eräs ystäväni "suojelee" minua asioilta. No, aloin sitten miettiä, pitääkö minunkin nyt suojella häntä, kun hänellä on sellainen kohta ja tein niin, muutin lausettani lennosta. Sitten myöhemmin ajattelin, että mitä ihmettä tällainen ystävyys on, missä ei voi puhua asioista aidosti ja suoraan. Tykkään enemmän vähemmän varovaisesta tyylistä. 

Vähän ehkä, riippuu miten sitä katsoo. Joskus selaan instagramiin laittamiani kuvia ja niihin ovat tosiaan tallentuneet lähinnä ne hyvät ja valoisat hetket, vaikka tällä hetkellä olen uupunut ja tulevaisuus huolettaa. Parisuhde voi välillä hyvin ja välillä pikkulapsiarki vie kovastikin mehuja. Mutta periaatteessa kaikki julkaisuni ovat todellisista hetkistä ja todellisista tunteista, joten sinånsä ne eivät ole feikkausta 🤔 läheisille kyllå olen avoimesti, joskin pintapuolisesti, kertonut, ettå elämä on nyt aika rankkaa, mutta silti en ehkä pysty avaamaan ihan kunnolla sitä. Sama esim neuvolassa, oon jotenkin tosi pärjååvä ja "no kyllå me pärjätään, vaikka väsymystä onkin". On todella vaikeaa antaa itsensä hajota muiden edessä ja avun pyytäminen on todella vaikeaa, osittain ehkå koska olen itsekin terveydenhuollon ammattihenkilö. En oo tottunut olemaan asiakkaan roolissa. Pitäisi ehkä opetella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Totuus, kipeäkin, tekee vapaaksi. Plus saa sympatiaa ystäviltä mahdollisissa vaikeissa paikoissa.

Eikä tee vapaaksi, eikä välttämättä saa sympatiaa. Tai varmaan joissakin olemattomissa kolmekymppisten parisuhdevaikeuksissa tämä toimii. Mutta ei oikeissa ongelmissa. Esimerkiksi isojen lasten vaikeuksista pikemminkin syyllistetään usein äitejä kuin annetaan sympatiaa. Eikä totuus esimerkiksi oman lapsen huumeongelmasta mitenkään tee vapaaksi. (Mitä ihmettä tuokin vapaaksi tekeminen edes tarkoittaa?!)

Nuorten aikuisten "höpöhöpö" parisuhdevaikeuksissa tai muissa lapsellisissa esittämisongelmissa tämä kulissiajatus voi jotenkin toimia. Todellisten ongelmien tullessa kukaan ei edes halua kuulla niistä.

Tämä on harvinaisen totta. Mistään isompien lasten ongelmista ei ole helppo puhua, etenkään sellaisten kanssa, joilla lapset käyttäytyvät aina hyvin. Meillä on lapsi, jolla on neurologisia häiriöitä. Se kummasti aina vaan on silti vanhempien vika ja kaikki johtuu kasvatuksesta, ei mitään väliä onko tämän lapsen sisarukset hyvin käyttäytyviä vai ei. Tästä syystä ei käydä oikein edes sukulaisilla kylässä.

Eli joo, kulissit kunnossa ja olemme vain kiireisiä kun emme ehdi kyläillä. Totuus on, että olemme vain kotona..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin private person. En puhu perheestäni ulkopuolisille, jos puhun, niin ympäripyöreää. En hyvää enkä huonoa.

Onko tämä kulissin pitämistä?

Mitä vastaat jos työkaveri kysyy mitä miehesi tekee työkseen, mitä vanhempasi tekevät? Onko isovanhempasi elossa? Missä asut, minkälaisessa talossa?

Mä kysyisin hämmästyneenä, mitä työkaverini ajatteli tekevänsä näillä tiedoilla?

......