HS 17.11.2020 mielipide: Psykoterapian keston rajaaminen on potilaan edun mukaista

Se kun ihmisiltä varastetaan huijataan käytetään hyväksi niin terapeutit lääkärit on sitä mieltä että jotka ei juokse rahan uran perässä ja pidä puoliaan ovat tyhmiä ihmisiä joille annetaan säälistä 10 diagnoosia luetteloa vioista puutteista kirjasta lapsuudesta . Älytöntä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin omasta alotteestani ja omalla kustannuksellani terapiassa. Minua nimen omaan häiritsi se, ettei terapiassa ollut mitään prosessia tai suunnitelmaa, mitkä asiat ja mitä työkaluja käydään läpi. Tuntui siltä, että käyn viikon välein turisemassa kuulumisiani ja asioita, mitä mieleen tulee. Terapeutti lähinnä kyseli ja haastoi miettimään, mutta siihen se jäikin. 

Olisi ollut parempi, jos käyntien määrä olisi ennalta tiedossa ja niissä joku ohjelma. Jokaisella kerralla olisi ollut joku teema, mitä käsitellä.  Lopussa olisi tehty yhteenveto mitä käteen jäi. 

Ehdotitko terapeutille missään vaiheessa, että voisitte käyntejä varten tehdä jonkun suunnitelman terapiassa etenemistä ja seurantaa varten?

Miksi sinä koko ajan vastuutat asiakasta nousemaan auktoriteetiksi auktoriteetin yläpuolelle ja kuin kaiken terapiasta jo etukäteen tietävänä selittämään ja vaatimaan asioita? Etkö ymmärrä, että asiakkaan on todella vaikea hahmottaa etukäteen mitä terpia on ja mitkä ovat hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Et varmasti mene katsastukseen sinä ja ala neuvoa ja komentamaan katsastusmiestä sen suhteen, mitä hänen kuuluu tehdä? Pikemminkin odotat, että asiat paremmin tietävä osapuoli tekee ehdotuksia ja ohjeistaa. Taidat olla vähän pipipää, jonka ihan synnynnäisesti on sillä tavalla kieroon kasvanut, että syyllistää heikompaa osapuolta.

Useimmat tajuavat, että terapiassa on jotain vikaa vasta, kun ovat käyneet sen myllyn läpi ja pystyneet jonkin aikaa suhteuttamaan saamaansa hyötyä tai pikemminkin hyödyttömyyttä muuhun elämäänsä. Kun on terapiassa, on ottavalla ja odottavalla kannalla. On turha vaatia siinä tilanteessa olevalta sellaista määrätietoista aikuismaista ja kaikkitietävää asennetta kuin sinä nyt vaadit.

Etkö omaehtoisesti terapiaan hakeutuvana ja sen omasta pussistasi maksavana terapian alussa kertonut millaisia toiveita sinulla terapian suhteen on?

Menetkö parturi-kampaamoon myös samalla periaatteella ja jälkikäteen ihmettelet kovasti, kun parturi-kampaamossa ei tiedetty mitä sinä oikeasti haluat antaessasi vapaat kädet tehdä hiuksiin millainen leikkaus tahansa?

Minä ainakin menin terapiaan ihan samalla tavalla kuin lääkäriin. Kerroin "oireet" ja odotin, että lääkäri kertoo, miten edetään ja mitä tehdään. Lääkärit itse asiassa loukkaantuvat kovasti, jos heille esittää omia diagnooseja ja ehdottaa sitä, mitä hoidon pitäisi olla :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin omasta alotteestani ja omalla kustannuksellani terapiassa. Minua nimen omaan häiritsi se, ettei terapiassa ollut mitään prosessia tai suunnitelmaa, mitkä asiat ja mitä työkaluja käydään läpi. Tuntui siltä, että käyn viikon välein turisemassa kuulumisiani ja asioita, mitä mieleen tulee. Terapeutti lähinnä kyseli ja haastoi miettimään, mutta siihen se jäikin. 

Olisi ollut parempi, jos käyntien määrä olisi ennalta tiedossa ja niissä joku ohjelma. Jokaisella kerralla olisi ollut joku teema, mitä käsitellä.  Lopussa olisi tehty yhteenveto mitä käteen jäi. 

Minua häiritsi erittäin paljon se, kun oma terapeuttini suorastaan itsetyytyväiseen sävyyn ilmoitti, ettei terapioista ole jälkiseurantaa eikä tilastointia tai mitään tutkimusta sen suhteen, miten se terapia ihmisten elämään myöhemmin vaikuttaa. Eli kukaan ei tiedä, mikä näiden turinatuokioiden todellinen teho on. Niistä ei ole mitään tutkimusta, eivätkä terapeutit itse tee mitään seurantaa. Näin he eivät myöskään voi mitenkään parantaa omaa osaamistasoaan, koska mitään peilauspintaa ei ole. Siihenkin ovat kovin tyytyväisiä. toisin kuin muissa ammateissa, tässä ei tarvitse terapeutin kohdata työnsä tuloksia ja ottaa vastuuta.

Minulla on se mielikuva ja terapiakriittinen kirjallisuus tukee sitä, että terapiat osoittautuvat vielä jossain vaiheessa yhdeksi suurimmista terveyspuolen hölmöilyistä, joihin yhteiskunnat ympäri maailman ovat hurahtaneet. Tämän kaiken myöntemiseen menee vielä useita vuosikymmeniä, ehkä jopa satoja. Sillä aikaa me hupsut tuhlaamme aikaa ja rahaa hoitoon, joka hoitaa ennen kaikkea terapeuttien kukkaroita. Toki hyötyyhän yhteiskuntakin siinä mielessä, että se raha menee kulutukseen ja kiertää kansantaloudessa. Vitsit, mutta millä hinnalla ajatellen meitä asiakkaita

Suomessa terapeutit koulutetaan yksityisesti, joten mitään vaikuttavuuden arvioita ei koulutukseen sisälly kuten yliopistopohjaisiin koulutuksiin sisältyy. Terapiassa voidaan tosiaan turista säästä vaikka sen kole vuotta ja Kela maksaa. Kukaan ei myöskään seuraa keskustellaanko edes niitä asioita, jotka psykiatri määritti tarpeiksi ja, joihin Kela rahoituksen myönsi. Ainoa vastuu on asiakkaalla. Asiakkaat ovat monesti sitten liian kipeitä oikeasti hyötyäkseen terapiasta, moni on puhtaasti yksinäinen ja ja kokee terapiat sosiaalisina suhteina. Terapia on luonteeltaan herättelevää. Terapeutti voi tehdä ehdotuksia ja löytää vaihtoehtoisia ajattelumalleja ja tapoja reagoida, mutta mikään ei ole sellaista, että asiakas välttämättä omaksuisi. Oma käsitykseni on, että kipeimmät eivät todellakaan ole valmiita muutostyöhön, vaan pitävät hulluna kiinni vanhasta ja kaipaavat lähinnä lämmintä kättä ja vahvistusta siitä, että joku muu on ollut heille ikävä. Tällainen suossa tarpominen on aivan turhaa eikä lisää kenenkään toimijuutta. Omasta mielestäni terapiaa saisi määrätä huomattavan verran vähemmän ja etenkin kipeimpien terapoinnista pitäisi luopua kokonaan. 

Kelan avustusta terapiaa varten on vuosittain haettava erikseen. Terapeutti joutuu silloin antamaan Kelaan palautetta terapiasta ja potilaan on myös hakemukseen kirjattava terapian tavoitteita sille vuodelle.

Paskapuhetta siis tuo, että pelkästään säästä puhumalla voisi tuon kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa käyttää. Ja kuka edes sitä haluaisi tehdä, koska omavastuu osuus käynneistä on joka tapauksessa potilaan maksettava itse.

Älä vääristele muiden puheita. Tässä puhutaan terapioista myös yleisellä tasolla, keskustelu koskee muitakin terapioita kuin Kelan maksamia.

Tosiasia on, että mitään potilaan seurantaa ei ole! Ja on ihan eri asia jopa Kela-terapioissa, jos terapeutti, huom. siis te-ra-peut-ti raapustaa jonkin mutu-kuvauksen omalta fiilispohjalta Kelalle kuin että hän tai jokin yliopoistollinen instanssi tekisi vaikkapa haastattelututkimusta ja kysyisi asiaa niiltä terapian käyneiltä, siis niiltä a-si-ak-kail-ta. Ymmärrätkö, että sitä potilaiden tutkimista ei ole, joten meillä ei yhteiskuntana ole mitään pätevää tietoa terapian hyödyistä.

Ja kaikista vähiten tässä kaikessa kuullaan terapian päättäneiden ääntä.  Etenkin, kuten tässäkin keskustelussa huomataan, jos terapian päättäneen kokemus terapiasta on negatiivinen, se yritetään kaikin mahdollisin tavoin estää kuulumasta. Olet aika pipipää, kun yrität jatkuvasti estää meidän terapiakriittisten näkemyksiä ja vänkää vastaan, vaikka meidän kokemuksemme on todellinen. Meillä on oikeus sanoa, että terapia ei toimi. Koska se ei toimi.

Kuinka monesta eri terapiasuuntauksesta ja kuinka pitkältä ajalta sinulla on tämä kokemus siitä, ettei terapia toimi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin omasta alotteestani ja omalla kustannuksellani terapiassa. Minua nimen omaan häiritsi se, ettei terapiassa ollut mitään prosessia tai suunnitelmaa, mitkä asiat ja mitä työkaluja käydään läpi. Tuntui siltä, että käyn viikon välein turisemassa kuulumisiani ja asioita, mitä mieleen tulee. Terapeutti lähinnä kyseli ja haastoi miettimään, mutta siihen se jäikin. 

Olisi ollut parempi, jos käyntien määrä olisi ennalta tiedossa ja niissä joku ohjelma. Jokaisella kerralla olisi ollut joku teema, mitä käsitellä.  Lopussa olisi tehty yhteenveto mitä käteen jäi. 

Minua häiritsi erittäin paljon se, kun oma terapeuttini suorastaan itsetyytyväiseen sävyyn ilmoitti, ettei terapioista ole jälkiseurantaa eikä tilastointia tai mitään tutkimusta sen suhteen, miten se terapia ihmisten elämään myöhemmin vaikuttaa. Eli kukaan ei tiedä, mikä näiden turinatuokioiden todellinen teho on. Niistä ei ole mitään tutkimusta, eivätkä terapeutit itse tee mitään seurantaa. Näin he eivät myöskään voi mitenkään parantaa omaa osaamistasoaan, koska mitään peilauspintaa ei ole. Siihenkin ovat kovin tyytyväisiä. toisin kuin muissa ammateissa, tässä ei tarvitse terapeutin kohdata työnsä tuloksia ja ottaa vastuuta.

Minulla on se mielikuva ja terapiakriittinen kirjallisuus tukee sitä, että terapiat osoittautuvat vielä jossain vaiheessa yhdeksi suurimmista terveyspuolen hölmöilyistä, joihin yhteiskunnat ympäri maailman ovat hurahtaneet. Tämän kaiken myöntemiseen menee vielä useita vuosikymmeniä, ehkä jopa satoja. Sillä aikaa me hupsut tuhlaamme aikaa ja rahaa hoitoon, joka hoitaa ennen kaikkea terapeuttien kukkaroita. Toki hyötyyhän yhteiskuntakin siinä mielessä, että se raha menee kulutukseen ja kiertää kansantaloudessa. Vitsit, mutta millä hinnalla ajatellen meitä asiakkaita

Suomessa terapeutit koulutetaan yksityisesti, joten mitään vaikuttavuuden arvioita ei koulutukseen sisälly kuten yliopistopohjaisiin koulutuksiin sisältyy. Terapiassa voidaan tosiaan turista säästä vaikka sen kole vuotta ja Kela maksaa. Kukaan ei myöskään seuraa keskustellaanko edes niitä asioita, jotka psykiatri määritti tarpeiksi ja, joihin Kela rahoituksen myönsi. Ainoa vastuu on asiakkaalla. Asiakkaat ovat monesti sitten liian kipeitä oikeasti hyötyäkseen terapiasta, moni on puhtaasti yksinäinen ja ja kokee terapiat sosiaalisina suhteina. Terapia on luonteeltaan herättelevää. Terapeutti voi tehdä ehdotuksia ja löytää vaihtoehtoisia ajattelumalleja ja tapoja reagoida, mutta mikään ei ole sellaista, että asiakas välttämättä omaksuisi. Oma käsitykseni on, että kipeimmät eivät todellakaan ole valmiita muutostyöhön, vaan pitävät hulluna kiinni vanhasta ja kaipaavat lähinnä lämmintä kättä ja vahvistusta siitä, että joku muu on ollut heille ikävä. Tällainen suossa tarpominen on aivan turhaa eikä lisää kenenkään toimijuutta. Omasta mielestäni terapiaa saisi määrätä huomattavan verran vähemmän ja etenkin kipeimpien terapoinnista pitäisi luopua kokonaan. 

Kelan avustusta terapiaa varten on vuosittain haettava erikseen. Terapeutti joutuu silloin antamaan Kelaan palautetta terapiasta ja potilaan on myös hakemukseen kirjattava terapian tavoitteita sille vuodelle.

Paskapuhetta siis tuo, että pelkästään säästä puhumalla voisi tuon kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa käyttää. Ja kuka edes sitä haluaisi tehdä, koska omavastuu osuus käynneistä on joka tapauksessa potilaan maksettava itse.

Älä vääristele muiden puheita. Tässä puhutaan terapioista myös yleisellä tasolla, keskustelu koskee muitakin terapioita kuin Kelan maksamia.

Tosiasia on, että mitään potilaan seurantaa ei ole! Ja on ihan eri asia jopa Kela-terapioissa, jos terapeutti, huom. siis te-ra-peut-ti raapustaa jonkin mutu-kuvauksen omalta fiilispohjalta Kelalle kuin että hän tai jokin yliopoistollinen instanssi tekisi vaikkapa haastattelututkimusta ja kysyisi asiaa niiltä terapian käyneiltä, siis niiltä a-si-ak-kail-ta. Ymmärrätkö, että sitä potilaiden tutkimista ei ole, joten meillä ei yhteiskuntana ole mitään pätevää tietoa terapian hyödyistä.

Ja kaikista vähiten tässä kaikessa kuullaan terapian päättäneiden ääntä.  Etenkin, kuten tässäkin keskustelussa huomataan, jos terapian päättäneen kokemus terapiasta on negatiivinen, se yritetään kaikin mahdollisin tavoin estää kuulumasta. Olet aika pipipää, kun yrität jatkuvasti estää meidän terapiakriittisten näkemyksiä ja vänkää vastaan, vaikka meidän kokemuksemme on todellinen. Meillä on oikeus sanoa, että terapia ei toimi. Koska se ei toimi.

Kuinka monesta eri terapiasuuntauksesta ja kuinka pitkältä ajalta sinulla on tämä kokemus siitä, ettei terapia toimi?

Kuinka monesta sinulla? No, pistähän tiskiin tietosi. Näytä omasi, niin minä näytän sitten omani. Alahan näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin omasta alotteestani ja omalla kustannuksellani terapiassa. Minua nimen omaan häiritsi se, ettei terapiassa ollut mitään prosessia tai suunnitelmaa, mitkä asiat ja mitä työkaluja käydään läpi. Tuntui siltä, että käyn viikon välein turisemassa kuulumisiani ja asioita, mitä mieleen tulee. Terapeutti lähinnä kyseli ja haastoi miettimään, mutta siihen se jäikin. 

Olisi ollut parempi, jos käyntien määrä olisi ennalta tiedossa ja niissä joku ohjelma. Jokaisella kerralla olisi ollut joku teema, mitä käsitellä.  Lopussa olisi tehty yhteenveto mitä käteen jäi. 

Minua häiritsi erittäin paljon se, kun oma terapeuttini suorastaan itsetyytyväiseen sävyyn ilmoitti, ettei terapioista ole jälkiseurantaa eikä tilastointia tai mitään tutkimusta sen suhteen, miten se terapia ihmisten elämään myöhemmin vaikuttaa. Eli kukaan ei tiedä, mikä näiden turinatuokioiden todellinen teho on. Niistä ei ole mitään tutkimusta, eivätkä terapeutit itse tee mitään seurantaa. Näin he eivät myöskään voi mitenkään parantaa omaa osaamistasoaan, koska mitään peilauspintaa ei ole. Siihenkin ovat kovin tyytyväisiä. toisin kuin muissa ammateissa, tässä ei tarvitse terapeutin kohdata työnsä tuloksia ja ottaa vastuuta.

Minulla on se mielikuva ja terapiakriittinen kirjallisuus tukee sitä, että terapiat osoittautuvat vielä jossain vaiheessa yhdeksi suurimmista terveyspuolen hölmöilyistä, joihin yhteiskunnat ympäri maailman ovat hurahtaneet. Tämän kaiken myöntemiseen menee vielä useita vuosikymmeniä, ehkä jopa satoja. Sillä aikaa me hupsut tuhlaamme aikaa ja rahaa hoitoon, joka hoitaa ennen kaikkea terapeuttien kukkaroita. Toki hyötyyhän yhteiskuntakin siinä mielessä, että se raha menee kulutukseen ja kiertää kansantaloudessa. Vitsit, mutta millä hinnalla ajatellen meitä asiakkaita

Suomessa terapeutit koulutetaan yksityisesti, joten mitään vaikuttavuuden arvioita ei koulutukseen sisälly kuten yliopistopohjaisiin koulutuksiin sisältyy. Terapiassa voidaan tosiaan turista säästä vaikka sen kole vuotta ja Kela maksaa. Kukaan ei myöskään seuraa keskustellaanko edes niitä asioita, jotka psykiatri määritti tarpeiksi ja, joihin Kela rahoituksen myönsi. Ainoa vastuu on asiakkaalla. Asiakkaat ovat monesti sitten liian kipeitä oikeasti hyötyäkseen terapiasta, moni on puhtaasti yksinäinen ja ja kokee terapiat sosiaalisina suhteina. Terapia on luonteeltaan herättelevää. Terapeutti voi tehdä ehdotuksia ja löytää vaihtoehtoisia ajattelumalleja ja tapoja reagoida, mutta mikään ei ole sellaista, että asiakas välttämättä omaksuisi. Oma käsitykseni on, että kipeimmät eivät todellakaan ole valmiita muutostyöhön, vaan pitävät hulluna kiinni vanhasta ja kaipaavat lähinnä lämmintä kättä ja vahvistusta siitä, että joku muu on ollut heille ikävä. Tällainen suossa tarpominen on aivan turhaa eikä lisää kenenkään toimijuutta. Omasta mielestäni terapiaa saisi määrätä huomattavan verran vähemmän ja etenkin kipeimpien terapoinnista pitäisi luopua kokonaan. 

Kelan avustusta terapiaa varten on vuosittain haettava erikseen. Terapeutti joutuu silloin antamaan Kelaan palautetta terapiasta ja potilaan on myös hakemukseen kirjattava terapian tavoitteita sille vuodelle.

Paskapuhetta siis tuo, että pelkästään säästä puhumalla voisi tuon kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa käyttää. Ja kuka edes sitä haluaisi tehdä, koska omavastuu osuus käynneistä on joka tapauksessa potilaan maksettava itse.

Älä vääristele muiden puheita. Tässä puhutaan terapioista myös yleisellä tasolla, keskustelu koskee muitakin terapioita kuin Kelan maksamia.

Tosiasia on, että mitään potilaan seurantaa ei ole! Ja on ihan eri asia jopa Kela-terapioissa, jos terapeutti, huom. siis te-ra-peut-ti raapustaa jonkin mutu-kuvauksen omalta fiilispohjalta Kelalle kuin että hän tai jokin yliopoistollinen instanssi tekisi vaikkapa haastattelututkimusta ja kysyisi asiaa niiltä terapian käyneiltä, siis niiltä a-si-ak-kail-ta. Ymmärrätkö, että sitä potilaiden tutkimista ei ole, joten meillä ei yhteiskuntana ole mitään pätevää tietoa terapian hyödyistä.

Ja kaikista vähiten tässä kaikessa kuullaan terapian päättäneiden ääntä.  Etenkin, kuten tässäkin keskustelussa huomataan, jos terapian päättäneen kokemus terapiasta on negatiivinen, se yritetään kaikin mahdollisin tavoin estää kuulumasta. Olet aika pipipää, kun yrität jatkuvasti estää meidän terapiakriittisten näkemyksiä ja vänkää vastaan, vaikka meidän kokemuksemme on todellinen. Meillä on oikeus sanoa, että terapia ei toimi. Koska se ei toimi.

Kuinka monesta eri terapiasuuntauksesta ja kuinka pitkältä ajalta sinulla on tämä kokemus siitä, ettei terapia toimi?

Kuinka monesta sinulla? No, pistähän tiskiin tietosi. Näytä omasi, niin minä näytän sitten omani. Alahan näyttää.

No ei sitten. Väität ensin ettei kokemuksestasi saa puhua etkä sitten halua puhua, kun tilaisuus siihen olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli 20 vuoden edestä traumoja. Ei riittänyt 3 vuotta. 6 vuotta riitti. Varmaan 4 vuotta olisi riittänyt jos ei olisi tarvinnut jatkuvasti tapella hoidostani. Sillä rahalla mitä ihminen saa tukina esimerkiksi saikulla muutamassa kuukaudessa saa vuoden terapiaa. Itse laskin että vuosi saikulla tai eläkkeellä on 4 vuotta terapiaa. Yhteiskunta olisi halunnut että käyn 3 vuotta terapiassa ja odotan 5 vuotta ennen seuraavaa terapiajaksoa. Ei mitään järkeä. En ymmärrä miksi on niin vaikea antaa lisävuosia jos henkilö on sitoutunut ja hoito auttaa. Olisin toki voinut pyrkiä eläkkeelle 25 vuotiaana sen sijaan että olen 30 vuotiaana työkykyinen ja työvuosia edessä varmaan se 35. Touhu on hyvin lyhytnäköistä.

Miten sait hoitoa? Mullakaan ei se kolme vuotta riittänyt, mutta kaikki hakemukset ja lähetteet jatkosta tulivat vaan bumerangina takaisin ja olen sitten ollut pari vuotta kokonaan ilman hoitoa, odottelen, että se viisi vuotta tulee täyteen. Luulen, että en tarvitse uutta kolmea vuotta, vaan vuosikin voi riittää, kunhan löydän sopivan terapeutin traumataustalle. Olen miettinyt paljon just tuota, kun olen jo kahdesti vetänyt sairauspäivärahat täyteen, rimpuillut välillä töissä ja saikulla ja työttömänä tietenkin myös, että paljonkohan tämä on maksanut yhteiskunnalle vs se, että olisin saanut jotain kautta vuoden lisää terapiaa. Mutta tämä ei ole minun valintani, en voi sille mitään. Parhaani yritän.

Hakemuksia ja valituksia että sai rahat vammaistuen ja harkinnanvaraisen toimeentulotuen kautta. Lääkinnällisenä kuntoutuksena ei olisi onnistunut.

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällainen ajattelu jotenkin muistuttaa sitä vanhaa oppia, jonka mukaan lasta ei saa pitää liikaa sylissä, ettei vaan totu "liian hyvään". Epäilemättä noin korkeaan asemaan päätyneet ovat sieltä iäkkäämmästä päästä, jolloin tällaisia kieroutuneita ajatusmalleja on helposti.

En ole ihmiskaupan uhri, mutta toisen vakavan rikoksen uhrina sanoisin myös, että en ollenkaan tykkää tuosta vastuun lykkäämisestä potilaalle. Niin usein itse rikoksen tapahtumisesta syytetään uhria, sitten tässä vielä syytetään siitä jos ei parane ja haluaa jatkaa terapiaa sen mukaan miten sitä itse kokee tarvitsevansa. Voin sanoa että traumat eivät ikinä mene pois, ja jos terapia auttaa elämään niiden kanssa niin sitten sitä pitäisi saada rajoittamattomasti. Tämä voidaan rahoittaa rikosuhrimaksun huomattavalla nostolla.

Vuoden välein toistuva uhka terapian päättymisestä johtaa äkkiä siihen, että toipumiseen keskittymisen sijaan potilas joutuu keskittymään siihen miten onnistuu antamaan vastaanotolla sellainen vaikutelma itsestään, että terapia kyllä tuottaa tuloksia, muttei kuitenkaan siinä määrin, että se olisi syytä lähiaikoina päättää. Hoidon sijaan kyse onkin eräänlaisesta näytelmästä hoidon tarpeesta päättäviä tahoja varten.

Juuri näin☝️ tähän ollaan menossa ja esim. Lastensuojelussa on jo sama ongelma. Joutuu esittämään ettei ongelmia ole vaikka olisikin, ettei menetä lasta. Lastenhoitoapua ei saa vaikka se ratkasis monen uupuneen vanhemman ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Ei aina. Se voi tarkoittaa myös sitä että tekee ongelmansa näennäisistä ratisuyrityksistä kuten terapioissa käymisestä välttelymallin ja osan identiteettiään. 

Tunnen itsekin näitä jotka juoksee (itse maksaen) terapiasta toiseen, vaihtaen välillä terapian tyyppiä ja terapeuttia. Mutta ei heillä ole edes mitään ajatusta oikeasti siitä että ne terapiat auttaisivat ihmeemmin. Siitä terapioissa käynnistä on vaan tullut osa omaa tapaa olla. "Pahin" tuntemani tällainen on tosin huomannut sen jo itsekin ja vitsailee siitä, sanoo että hänen harrastuksensa on käydä erilaisissa terapioissa ja puhua jotain paskaa terapeuttien kanssa ja sittten nyyhkytunteilla mukaoivalluksista, joista hän tietää jo kokemuksesta ettei ne muuta mitään.

Millä tavalla olisi tällaisen henkilön etu, ettei hänelle olisi minkäänlaista hoitoa tarjolla? Tuskin se vointia kohentaisi.

Näissä tapauksissa voisi kohentaakin, kun kyse on ihan perushyvinvoivista työssäkäyvistä ihmisistä, jotka pärjäisivät oksti ilman terapioitakin. Olen usein miettinyt, että heidän vointinsa voisi olla parempi, jos lopettaisivat liiallisen itsensä, lapsuutensa ja olojensa miettimisen ja menisivät ja eläisivät vaan. Ja ajoittain (esim. rakastuneena) joskus tekevätkin niin, ja unohtavat että ai niin heidän piti olla syvästi traumatisoituneita ongelmakimppuja joiden psyyken ongelmat ei ratkea koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällainen ajattelu jotenkin muistuttaa sitä vanhaa oppia, jonka mukaan lasta ei saa pitää liikaa sylissä, ettei vaan totu "liian hyvään". Epäilemättä noin korkeaan asemaan päätyneet ovat sieltä iäkkäämmästä päästä, jolloin tällaisia kieroutuneita ajatusmalleja on helposti.

En ole ihmiskaupan uhri, mutta toisen vakavan rikoksen uhrina sanoisin myös, että en ollenkaan tykkää tuosta vastuun lykkäämisestä potilaalle. Niin usein itse rikoksen tapahtumisesta syytetään uhria, sitten tässä vielä syytetään siitä jos ei parane ja haluaa jatkaa terapiaa sen mukaan miten sitä itse kokee tarvitsevansa. Voin sanoa että traumat eivät ikinä mene pois, ja jos terapia auttaa elämään niiden kanssa niin sitten sitä pitäisi saada rajoittamattomasti. Tämä voidaan rahoittaa rikosuhrimaksun huomattavalla nostolla.

Vuoden välein toistuva uhka terapian päättymisestä johtaa äkkiä siihen, että toipumiseen keskittymisen sijaan potilas joutuu keskittymään siihen miten onnistuu antamaan vastaanotolla sellainen vaikutelma itsestään, että terapia kyllä tuottaa tuloksia, muttei kuitenkaan siinä määrin, että se olisi syytä lähiaikoina päättää. Hoidon sijaan kyse onkin eräänlaisesta näytelmästä hoidon tarpeesta päättäviä tahoja varten.

Juuri näin☝️ tähän ollaan menossa ja esim. Lastensuojelussa on jo sama ongelma. Joutuu esittämään ettei ongelmia ole vaikka olisikin, ettei menetä lasta. Lastenhoitoapua ei saa vaikka se ratkasis monen uupuneen vanhemman ongelman.

Lapsiperheiden kotipalvelun idea on, että se on lyhytaikaista jeesiä kun vanhemmalla on esim. jalka poikki, tai on syntynyt kerralla kolmoset tms. Kotipalvelun lastenhoito ei ole tarkoitettu siihen, että äiti pötköttää vuosikausia ahdistuneena ja masentuneena kotona huolehtimatta lasten perustarpeista ja kodistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Ei aina. Se voi tarkoittaa myös sitä että tekee ongelmansa näennäisistä ratisuyrityksistä kuten terapioissa käymisestä välttelymallin ja osan identiteettiään. 

Tunnen itsekin näitä jotka juoksee (itse maksaen) terapiasta toiseen, vaihtaen välillä terapian tyyppiä ja terapeuttia. Mutta ei heillä ole edes mitään ajatusta oikeasti siitä että ne terapiat auttaisivat ihmeemmin. Siitä terapioissa käynnistä on vaan tullut osa omaa tapaa olla. "Pahin" tuntemani tällainen on tosin huomannut sen jo itsekin ja vitsailee siitä, sanoo että hänen harrastuksensa on käydä erilaisissa terapioissa ja puhua jotain paskaa terapeuttien kanssa ja sittten nyyhkytunteilla mukaoivalluksista, joista hän tietää jo kokemuksesta ettei ne muuta mitään.

Millä tavalla olisi tällaisen henkilön etu, ettei hänelle olisi minkäänlaista hoitoa tarjolla? Tuskin se vointia kohentaisi.

Näissä tapauksissa voisi kohentaakin, kun kyse on ihan perushyvinvoivista työssäkäyvistä ihmisistä, jotka pärjäisivät oksti ilman terapioitakin. Olen usein miettinyt, että heidän vointinsa voisi olla parempi, jos lopettaisivat liiallisen itsensä, lapsuutensa ja olojensa miettimisen ja menisivät ja eläisivät vaan. Ja ajoittain (esim. rakastuneena) joskus tekevätkin niin, ja unohtavat että ai niin heidän piti olla syvästi traumatisoituneita ongelmakimppuja joiden psyyken ongelmat ei ratkea koskaan.

Sinun kykenemättömyytesi käsittää toisten ongelmia ei tarkoita sitä, ettei ongelmia ole.

Eiköhän nyt pitäisi ensin lähteä siitä faktasta, että monta kertaa suurempi ongelma on se, että terapiaan on vaikea/mahdoton päästä, kuin se, että se venyy liian pitkäksi!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin omasta alotteestani ja omalla kustannuksellani terapiassa. Minua nimen omaan häiritsi se, ettei terapiassa ollut mitään prosessia tai suunnitelmaa, mitkä asiat ja mitä työkaluja käydään läpi. Tuntui siltä, että käyn viikon välein turisemassa kuulumisiani ja asioita, mitä mieleen tulee. Terapeutti lähinnä kyseli ja haastoi miettimään, mutta siihen se jäikin. 

Olisi ollut parempi, jos käyntien määrä olisi ennalta tiedossa ja niissä joku ohjelma. Jokaisella kerralla olisi ollut joku teema, mitä käsitellä.  Lopussa olisi tehty yhteenveto mitä käteen jäi. 

Minua häiritsi erittäin paljon se, kun oma terapeuttini suorastaan itsetyytyväiseen sävyyn ilmoitti, ettei terapioista ole jälkiseurantaa eikä tilastointia tai mitään tutkimusta sen suhteen, miten se terapia ihmisten elämään myöhemmin vaikuttaa. Eli kukaan ei tiedä, mikä näiden turinatuokioiden todellinen teho on. Niistä ei ole mitään tutkimusta, eivätkä terapeutit itse tee mitään seurantaa. Näin he eivät myöskään voi mitenkään parantaa omaa osaamistasoaan, koska mitään peilauspintaa ei ole. Siihenkin ovat kovin tyytyväisiä. toisin kuin muissa ammateissa, tässä ei tarvitse terapeutin kohdata työnsä tuloksia ja ottaa vastuuta.

Minulla on se mielikuva ja terapiakriittinen kirjallisuus tukee sitä, että terapiat osoittautuvat vielä jossain vaiheessa yhdeksi suurimmista terveyspuolen hölmöilyistä, joihin yhteiskunnat ympäri maailman ovat hurahtaneet. Tämän kaiken myöntemiseen menee vielä useita vuosikymmeniä, ehkä jopa satoja. Sillä aikaa me hupsut tuhlaamme aikaa ja rahaa hoitoon, joka hoitaa ennen kaikkea terapeuttien kukkaroita. Toki hyötyyhän yhteiskuntakin siinä mielessä, että se raha menee kulutukseen ja kiertää kansantaloudessa. Vitsit, mutta millä hinnalla ajatellen meitä asiakkaita

Suomessa terapeutit koulutetaan yksityisesti, joten mitään vaikuttavuuden arvioita ei koulutukseen sisälly kuten yliopistopohjaisiin koulutuksiin sisältyy. Terapiassa voidaan tosiaan turista säästä vaikka sen kole vuotta ja Kela maksaa. Kukaan ei myöskään seuraa keskustellaanko edes niitä asioita, jotka psykiatri määritti tarpeiksi ja, joihin Kela rahoituksen myönsi. Ainoa vastuu on asiakkaalla. Asiakkaat ovat monesti sitten liian kipeitä oikeasti hyötyäkseen terapiasta, moni on puhtaasti yksinäinen ja ja kokee terapiat sosiaalisina suhteina. Terapia on luonteeltaan herättelevää. Terapeutti voi tehdä ehdotuksia ja löytää vaihtoehtoisia ajattelumalleja ja tapoja reagoida, mutta mikään ei ole sellaista, että asiakas välttämättä omaksuisi. Oma käsitykseni on, että kipeimmät eivät todellakaan ole valmiita muutostyöhön, vaan pitävät hulluna kiinni vanhasta ja kaipaavat lähinnä lämmintä kättä ja vahvistusta siitä, että joku muu on ollut heille ikävä. Tällainen suossa tarpominen on aivan turhaa eikä lisää kenenkään toimijuutta. Omasta mielestäni terapiaa saisi määrätä huomattavan verran vähemmän ja etenkin kipeimpien terapoinnista pitäisi luopua kokonaan. 

Kelan avustusta terapiaa varten on vuosittain haettava erikseen. Terapeutti joutuu silloin antamaan Kelaan palautetta terapiasta ja potilaan on myös hakemukseen kirjattava terapian tavoitteita sille vuodelle.

Paskapuhetta siis tuo, että pelkästään säästä puhumalla voisi tuon kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa käyttää. Ja kuka edes sitä haluaisi tehdä, koska omavastuu osuus käynneistä on joka tapauksessa potilaan maksettava itse.

Älä vääristele muiden puheita. Tässä puhutaan terapioista myös yleisellä tasolla, keskustelu koskee muitakin terapioita kuin Kelan maksamia.

Tosiasia on, että mitään potilaan seurantaa ei ole! Ja on ihan eri asia jopa Kela-terapioissa, jos terapeutti, huom. siis te-ra-peut-ti raapustaa jonkin mutu-kuvauksen omalta fiilispohjalta Kelalle kuin että hän tai jokin yliopoistollinen instanssi tekisi vaikkapa haastattelututkimusta ja kysyisi asiaa niiltä terapian käyneiltä, siis niiltä a-si-ak-kail-ta. Ymmärrätkö, että sitä potilaiden tutkimista ei ole, joten meillä ei yhteiskuntana ole mitään pätevää tietoa terapian hyödyistä.

Ja kaikista vähiten tässä kaikessa kuullaan terapian päättäneiden ääntä.  Etenkin, kuten tässäkin keskustelussa huomataan, jos terapian päättäneen kokemus terapiasta on negatiivinen, se yritetään kaikin mahdollisin tavoin estää kuulumasta. Olet aika pipipää, kun yrität jatkuvasti estää meidän terapiakriittisten näkemyksiä ja vänkää vastaan, vaikka meidän kokemuksemme on todellinen. Meillä on oikeus sanoa, että terapia ei toimi. Koska se ei toimi.

Kuinka monesta eri terapiasuuntauksesta ja kuinka pitkältä ajalta sinulla on tämä kokemus siitä, ettei terapia toimi?

Kuinka monesta sinulla? No, pistähän tiskiin tietosi. Näytä omasi, niin minä näytän sitten omani. Alahan näyttää.

No ei sitten. Väität ensin ettei kokemuksestasi saa puhua etkä sitten halua puhua, kun tilaisuus siihen olisi.

Miksi väität tällaista?

Periaatteessa ymmärrän sen, että ainakin kaupallisilla toimijoilla voi olla intressi pitkittää terapiasuhteita, samoin on varmasti totta että jotkut asiakkaatkin ehkä liian pitkäaikaisesti tukeutuvat terapiaan mielellään. 

Mutta mikä on se taho joka vuosittain arvioi vaikuttavuuden ja terapian tuen jatkon? Onko se oikeasti luotettava, vain onko samanlainen kuin vakuutuslääkärit, jotka potilasta näkemättä kumoaa useiden potilasta oikeasti tutkineiden erikoislääkäreiden lausunnut ja "ei sairaseläkettä"? Pahaa pelkään että jos joku kasvoton taho vuosittain päättää hoidon jatkosta, siinä tapahtuu oikeusmurhia. Tarkoitus kuitenkin kun on säästää rahasta, joka yhteiskunnan kassasta menee terapiaan.

Toinen juttu on että ihmiset joutuvat hyvni erilaisiin asemiin varakkuuden perusteella vielä enemmän kuin nyt. Varakas, jolla on itse mahdollisuus maksaa terapiansa, saa jo nyt käydä vaikka lämpimikseen terapioissa ihan niin kauan kuin huvittaa. Tai yleensä niin kauan kuin kokee tarvetta. Mutta jatkossa siis niiden, joiden terapiaan tarvitaan yhteiskunnan tukea, mahdollisuudet rajoittuisivat entisestään?

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Käyn töissä ja minulla ei ole diagnosoitu persoonallishäiriötä. Ilman mielenterveyden häiriön diagnoosia en kuitenkaan kävisi terapiassa Kelan tukemana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Käyn töissä ja minulla ei ole diagnosoitu persoonallishäiriötä. Ilman mielenterveyden häiriön diagnoosia en kuitenkaan kävisi terapiassa Kelan tukemana.

Joo, mutta tuskin kuitenkaan mitään psykoositasoista mielisairautta podet? Masennus nyt on tietysti varmaan aika yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

No täällä on ainakin kaksi meitä, jotka olemme ihan tavallisia ihmisiä. Tuo toinen maksoi itse terapiansa eikä kokenut saaneensa hyötyä ja sitten olen minä, jota terapioitiin sen järkyttävä 7 vuotta Turussa ilman mitään syytä ja tämä kaikki niiltä aidoilta "hulluilta" pois.  Jos minä kuulostan psykoottiselta vain koska olen turhautunut siihen, että tuo yksi vastakysymysstrategialla vastaan vänkäävä terapiauskovainen ärsyttää minua ja sinä pidät jo pelkkää ärtyntyttä argumentointia psykoottisuutena, niin kerrot kyllä enemmän itsestäsi kuin meistä muista. Tämä tunteita herättävä keskutelunaihe. Itse olen vihainen, koska tunsin tulleeni huijatuksi monin tavoin. Itse mieluusti haluaisin kaikki terapiaan tuhlaamani tunnit takaisin. Onneksi en sentään niistä maksanut... veronmaksajat maksoivat.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän nyt pitäisi ensin lähteä siitä faktasta, että monta kertaa suurempi ongelma on se, että terapiaan on vaikea/mahdoton päästä, kuin se, että se venyy liian pitkäksi!?

:D No etkös ymmärrä, että nämä ovat saman ongelman kaksi ääripäätä? Kun toiset notkuvat loputtomiin siellä terapiassa, toiset eivät mahdu sen vuoksi sisään. Ihan sama ongelma kuin täydessä linja-autossa, josta kukaan ei suostu poistumaan kerran sisään päästyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eikö välttämiskäyttäytyminen tarkoita, ettei potilas halua mennä terapiaan?

Tämäkin voi olla välttämiskäytöstä, mutta ymmärrän kyllä myös avaukseen lainatun kommentin. Jos terapiasta muodostuu asiakkaalle henkisen tuen ja voiman lähde, voi tuntua houkuttelevammalta että kävisi vain ikuisesti terapiassa. Tämä on psyykkisesti helpompi ratkaisu siihen verrattuna, että opettelee olemaan itse itselleen se tarvittavan tuen ja voiman lähde. Tällöin siis vältellään paranemisprosessia ja sen edellyttämää psyykkistä työskentelyä.

Vähän samanlainen ilmiö on äidin helmoihin asumaan jäävillä peräkammarin pojilla. Ei itsenäistytä vaan heittäydytään vanhemmalta saatavan huolenpidon varaan aikuisenakin. Eli vältellään niitä haasteita, joita itsenäistyvä ihminen joutuisi käymään läpi. Tällainen välttelijä ei välttämättä edes asu vanhempiensa kotona, vaan vanhemmat hoitavat ja tukevat häntä lapsen tavoin vaikka hän asuu näennäisesti itsenäisesti.

Vaikka tuo avauksen lausunto kuulostaa kylmäkiskoiselta, siinä on ihan aito totuus takana että kun jotain resurssia on rajallisesti, sen arvon ymmärtää paremmin ja silloin siitä saa paremman hyödyn irti. Olen itse juuri terapiassa ja huomaan välillä miettiväni, miten pärjään sitten kun terapia loppuu. Tämä toimii motivaation lähteenä siihen, että pyrin saamaan itseni kuntoon mahdollisimman nopeasti.

En ihan ymmärrä tällaista ajattelua, että riippuvuus toisten ihmisten tuesta on itsessään paha asia. Kaikkihan me täällä olemme riippuvaisia toisistamme, ihan sinne perustarpeiden tyydyttämisen tasolle asti. Ihminen on laumaeläin. Tältä kannalta pidän erikoisena sitä, että "terve" ihminen on muka sellainen, joka seisoo psyykkisesti täysin omilla jaloillaan.

Edes tuo esimerkki peräkammarinpojasta ei hätkäytä. Jos tilanne on kaikille osapuolille mieluinen, niin mitä sitten?

Jos peräkammarin pojan elämäntapa ei haittaa häntä itseään eikä vanhempia, niin sitten hän ei tarvitse terapiaa. 

Jos hän kuitenkin on onneton, ei esim. löydä puolisoa vaikka haluaisi (koska naiset eivät halua isoa lasta riesakseen) ja kokee elämänsä valuvan hukkaan, hänen kannattaa työstää ylimääräistä riippuvuuttaan terapiassa. 

Eihän kukaan sano, että täytyisi totaalisen riippumaton olla. Sen sijaan että jää loppuelämäkseen kävelemään kainalosauvan varassa (kainalosauvana siis tässä tapauksessa toimisi oma vanhempi tai sitten se terapeutti), useimmat ovat onnellisempia jos kuntoutuvat niin hyvin että pääsevät itse kävelemään. Silti voi joskus tarvita toisen tukea vaikka jonkun jäisen kadunpätkän ylittämiseen, mutta pääosin arkielämä sujuu ilman, että tarvitsee toista taluttajakseen.

t. sama

Vierailija kirjoitti:

Nämä terapiaa koskevat ketjut vetävät hulluja puoleensa kuin paska kärpäsiä. Olisi kiva joskus keskustella ihan tavallisten terapiassa käyvien kanssa eikä lukea näitä psykoottisia jänkkäyksiä kerta toisensa jälkeen.

Siis olenko ainoa terapiassa kävijä, joka ei sairasta mitään mielisairautta, ei ole diagnosoitu persoonallisuushäiriöiseksi ja käy vielä töissä?

Täällä toinen! Tosin minulla diagnosoitiin juuri ADHD, mutta masennusta ei enää ole ja elämä alkaa muutenkin olla jo aika hyvin mallillaan. Lapsuudenperheessä läheisriippuvuutta, ja mm. niistä kuvioista irtautumiseen olen tarvinnut apua.

Terapiaa takana nyt vähän päälle vuosi ja aiemmin omakustanteisena myös vuosi. Self help -kirjallisuutta luen myös aktiivisesti ja teen kotona paljon kognitiivisia harjoituksia.