Jos nyt sairastuisit kuolemanvakavasti niin kertoisitko heti kaikille?
Kommentit (28)
En kertoisi. En haluaisi rasittaa ja huolestuttaa läheisiäni ennen kuin aivan loppuvaiheessa, kun olisi jo pakko kertoa.
En ja nytkin odotan aikaa syöpäleikkaukseen ja en ole kertonut asiasta miehelleni sekä ystävälle.
Omat vanhemmat eivät tiedä ja en kerro kuin viime tipassa, kun ovat mahdottoman huolissaan kaikista ja lähipiirissä on kuolemia ollut liikaa viime aikoina
Vierailija kirjoitti:
En ja nytkin odotan aikaa syöpäleikkaukseen ja en ole kertonut asiasta miehelleni sekä ystävälle.
Omat vanhemmat eivät tiedä ja en kerro kuin viime tipassa, kun ovat mahdottoman huolissaan kaikista ja lähipiirissä on kuolemia ollut liikaa viime aikoina
Unohtui kuin sana eli olen kertonut miehelle...
En kertoisi, en muutenkaan kerro omia asioitani.
Kertoisin miehelle ja hyvälle ystävälle, muiden kanssa en haluaisi asiaa vatvoa. Toki lapselle, teini, pitää kertoa aikaisessa vaiheessa.
Miksi minä "kaikille' kertoisin? Ei, kertoisin vaan läheisilleni ja ystävilleni.
Kertoisin perheelleni sekä kahdelle hyvälle kaverille.
En tiedä kenelle kertoisin, yksin tätä arkea elän muutenkin
En kertoisi kenellekään. Vain jos asuisin yksin kertoisin jollekin ja pyytäisin tarkistamaan vähän väliä, että olenko vielä hengissä puhelimella, että en jäisi kämppään haisemaan.
Saattaisin kertoakin, vaikka ihan huvikseni.
En kerro mitään asioitani "heti kaikille", miksi kertoisin. Lähipiirille kertoisin.
Mietin juuri samoja asioita, olen menossa tutkimuksiin ensi kuun alussa ja en ole halunnut huolestuttaa ketään. Lisäksi tuntuisi vaikealta sanoa moinen vain jossain whatsappissa et hei mä meen muuten kohta tutkimuksiin kuulemaan onko mulla syöpä.
Ihmiset muutenkin yleensä kokevat tollaiset tilanteet vaikeina ja en halua mitään ”voi eiiii, ihan kamalaa” mutten myöskään ”ei se varmasti oo mitään!” -tyylisiä viestejäkään. En jaksa tsempata muita siitä että heille tulee huono fiilis asian kuulemisesta. Olen muutenkin huomannut, että monet ihmiset eivät jaksa mitään negatiivista, haluavat että näkemiset on sellaista kevyttä rupattelua ja shoppailua.
Miehelle olen sanonut tästä, muille en. (Hänenkin kanssaan meni niin, että mies alkoi itkeä ja minä lohdutin häntä, kunnes hän kokosi itsensä ja on sen jälkeen ollut tukenani hienosti. Ymmärtäähän sen alkushokin kyllä..) En sanoisikaan muille varmaan kuin vasta aika viime metreillä, jos tämä joksikin paljastuu.
Eräs tuttu julkaisi syöpädiagnoosinsa samantien Facebookin kun sen sai, samoin kaikki vaiheet syövästään. Onneksi selvisi siitä. Mutta itse en haluaisi ilmoittaa asiasta ylipäätään ihmisille, jotka eivät ole olleet elämässäni läsnä viime aikoina.
Kyllä, koska olen sillä tavalla typerä. Tunnekuohun mentyä ohitse katuisin.
Mulla on ny lähipiirissä ollut näitä, joiden sairauksia salaillaan. Ja sen kokemuksen perusteella sanoisin, että kertoisin kyllä. Kertoisin itse omalle arkiympäristölle ja sanoisin, että saa kertoa eteenpäin omille läheisille.
Koska se on kauheaa niille läheisille, kun näkevät toisen kunnon menevän alaspåin, eivätkä tiedä tai saa edes kysyä, mistä on kyse. Tai jos tietävät, eivät saa hakea omaan jaksamiseensa tukea omilta läheisiltään, kun ”ei saa kertoa”. Lähipiirissä on jopa tilanteita, joissa on jouduttu lähtemään työmaalta kesken tai sukupäivälliseltä sille sairaalle apuun, mutta ei ole saanut kertoa, miksi. Siinä jää vaan pöydällinen perheenjäseniä ihmettelemään, että mihinkä se poika nyt säntäsi.
En haluaisi jättää jälkeeni sellaista kaaosta ja tuhoa kuin nämä salailijat jättävät. En sittenkään, vaikka se olisi minulle vähän raskaampaa - enkä ole varma, olisiko se. Mutta missään tapauksessa en tekisi tuota niille, joista välitän.
No en. Justiinsa luin toisesta ketjusta kuinka julustettiin kiihkeästi että vakavasti sairaat koirat pitäisi lopettaa, eikä edes yrittää mitään hoitoa niille.
Olen varma, että tulevaisuudessa tämä mielipide ja kiihko siirtyy myös ihmisten hoitamisen arviointiin, kun empatiakyvyttönyys lisääntyy.
Kerroin läheisille ja lähimmille työkavereille, kun sain kaksi kuolemantuomiota kahden viikon sisällä. Onneksi aivoaneurysma ei puhjennut esimerkiksi yskiessäni tai aivastaessani, aivoleikkaus sujui hyvin ja onnekkaasti toivuin lääkkeillä parantumattomasta syövästä, kun sain kantasolusiirron. Hyvin harva paranee.
Luultavasti kertoisin omalle perheelle, ehkä äidilleni. En muille, enkä ainakaan antais miehen kertoa äidilleen. Anoppi on sen sortin juorukello, että se laulais kaiken ympäri sukua.
No en tietenkään. En haluaisi osanottoja, sääliä ja itkua jatkuvasti tauotta. Kertoisin vain kaikista läheisimmille.