Onko ketään muuta, jolle liikunta ei koskaan, kertaakaan elämän aikana tuottanut hyvää oloa?

Kakarana harrastin kahta lajia. Kivaa tekemistä, mutta tunnin jälkeen oli hirveä päänsärky koko loppuillan. Kävin kerran leirilläkin, mutta jouduin lopettamaan kesken, kun tuli aina liikunnan jälkeen pää kipeäksi.

Koululiikunta teki saman, jos liikuntatunnit oli heti aamusta, oli koko koulupäivä pilalla.

Aikuisena vielä jatkoin jonkin aikaa noita harrastuksia, mutta perheellistyttyäni ne molemmat jäi. Ja niin jäi kaikki muukin liikunta. Ja päänsäryt.

Inhoan liikunnassa sitä tunnetta, kun hiki alkaa nousta pintaan ja kun alkaa hengästyttämään. Se hiuspohjan kutina... hrrr... ja kohta jo jyskyttää päässä ja korvissa kohisee. Liikunnan jälkeen aivan hirveä väsymys, vitutus, ja fyysinen paha olo. Kuin olisi syönyt jotain sopimatonta.

Vierailija kirjoitti:

Minä! Varmaan puuttuu joku palikka päästä. Urheilen monta kertaa viikossa mutta aina yhtä pakkopullaa eikä ikinä tule mitään oloja. Jos en olisi lihomisen taipuva maksaisin mieluiten vain sohvalla lukemassa ja suklaata syömässä. Kaikki liikunta vituttaa yhtä paljon.

Eikö mikään liikunta miellytä?

Löytyisiköhän joku sellainen laji mistä tykkäät.

Kokeile.

Yritin juoksemista ja tulikin juostua suhtkoht päämäärätietoisesti. Piti osallistua johonkin hölkkäkisaan puolikkaalle, se oli jonkinlainen ensimmäinen tavoite.

En sitten ikinä osallistunut kun juoksin sen itsekseni ja olisi ollut turhaa juosta se maksullisessa tapahtumassa :D

Jäi kyllä saamatta runners high ja niin jäi sitten juoksentelukin.

Ilmoittaudun päävikaisten joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Ei minullakaan liikunnasta tule mitenkään euforinen olo. Mutta keski-ikäisenä plösönä on jotain tehtävä, joten juoksen juoksumatolla itseni hikeen 3-4 krt viikossa äänikirjaa kuunnellen. Sen jälkeen suihkutan kunnolla karhean sienen ja kuorintavoiteen kanssa ja käytän mieleisiäni spa-tuotteita, joita olen hankkinut muista asioista säästämällä. Niistä ja suihkusta/kylvystä tuleekin sitten niin hyvä olo, että seuraavaa juoksukertaa alkaa jo oikein odottamaan :)

Muutoin kävelen koiran kanssa päivittäin 1-2 h.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Onko sinun elämässäsi edelleen negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä ja sinun pitää pitää kulissia pystyssä?

Vierailija kirjoitti:

Ei minullakaan liikunnasta tule mitenkään euforinen olo. Mutta keski-ikäisenä plösönä on jotain tehtävä, joten juoksen juoksumatolla itseni hikeen 3-4 krt viikossa äänikirjaa kuunnellen. Sen jälkeen suihkutan kunnolla karhean sienen ja kuorintavoiteen kanssa ja käytän mieleisiäni spa-tuotteita, joita olen hankkinut muista asioista säästämällä. Niistä ja suihkusta/kylvystä tuleekin sitten niin hyvä olo, että seuraavaa juoksukertaa alkaa jo oikein odottamaan :)

Muutoin kävelen koiran kanssa päivittäin 1-2 h.

Hienosti jaksat liikkua! Kumpa tulisikin edes neutraali olo, mutta kun siitä tulee surkea ja ahdistunut olo. Olen kokeillut tuota itsensä hemmottelua liikunnan jälkeen, mutta kun vaan itkettää niin ei oikein ole fiilistä😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Onko sinun elämässäsi edelleen negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä ja sinun pitää pitää kulissia pystyssä?

On kyllä, eli oma vika jne. Ja apua olen yrittänyt hakea.

Vierailija kirjoitti:

Uteliaisuudesta, saatteko jostain muusta fyysisesti hyvää oloa?

Entä euforisen olon?

Ei se euforinen olo tule minullekaan kevyellä liikunnalla, ehkä siinä vaiheessa kun olen juossut(oikeasti juossut, en hölkytellyt) tunnin ainakin. Hyvä olo tulee kevyemminkin, muttei vielä euforiaa.

Fyysisesti hyvä olo tulee hyvästä ruoasta, nousuhumalasta tai siitä kun vaan lojuu sohvalla ajattelematta mitään.

Liikunta ei sitä aiheuta mulle, ja mitä kovempi liikunta, sen huonompi olo sen aikana ja myös pitkään jälkeen. Nuorempana yritin kyllä kaikenlaista liikuntaa, kun oli olevinaan "pakko". Kokeilin monia eri lajeja, mutta yhtä laillla fyysinen rasitus oli aina mulle pelkästään epämiellyttävää. Jossain 35 vuoden paikkeilla totesin että ei, elämä on liian lyhyt tuhlattavakis vastenmielisten asioiden tekemiseen kuvitteellisen pakon takia. Nyt ikää 46, en liiku kuin arkiliikunnat, ja olen hoikka ja terve. Kuten on 75 vanhemmatkin, jotka ei ole eläissään harrastaneet mitään erityistä liikuntaa.

Pakko liikkua vapaa-ajalla jos työ on enimmäkseen paikallaanoloa . Tykkäsi tai ei. En pidä siitä , että hengästyy reippaasti kauppakassia kantaen joten treenaan niin, ettei normielämä hengästytä. Urheilessa on kiva hengästyä ja koitella rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Onko sinun elämässäsi edelleen negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä ja sinun pitää pitää kulissia pystyssä?

On kyllä, eli oma vika jne. Ja apua olen yrittänyt hakea.

Ei kun tarkoitin vaan sitä, että kun ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja olet henkisesti kovilla ja rajoitettu, ei kehokaan voi liikkua vapaasti vaan pistää vastaan, koska muuten alkaisit taistella vastaan elämäntilanteessasikin etkä koe sitä mahdolliseksi. Ja joogassa avautuu energiavirtoja, siksi tuntunee pahalta, koska selvitymiskeinosi on pato.

Olen itse elänyt puolet elämästäni henkisesti alistettuna ja epäterveeseen elämään pakotettuna.

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Siinä on se ongelma, että jos sen tunnelukon aiheuttaa vaikka puoliso, josta ei koe olevansa valmis eroamaan, yhdessä pysyminen saattaa rasittaa mielenterveyttä ihan uudella tavalla, kun antaa pahan olon tulla päälle eikä patoa sitä. Sietäminen vaatii älyttömästi energiaa ja pidättelyä. Toki liikunta on näin myös keino parantua ja muuttaa asioita.

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Mikä ihmeen tunnelukko? Mulla se on ainakin ihan fysiologinen reaktio. Ja joo, olen lähes 10 vuotta silti vaan pakolla ja itsekurilla liikkunut ja ollut välittämättä paskasta olosta joka seuraa kaikestä kävelyä raskaammasta ja kestää loppuillan: äärimmäinen uupumus, kivut, päänsärky, tympäisy kun ei jaksa mitään. Ei siitä mitään hyvää seurannut eikä mitään lukkoja auennut että pakotti itsensä liikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Olisi kyllä kiva kokeilla, mutta ei ole mitään paikkaa jossa itkeä rauhassa. Vaikka itkisin metsälenkillä, niin on vaikea lopettaa kun on aika mennä kotiin. Ja kyllä mun turvonneista silmistä näkee vielä päivän päästä jos olen itkenyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Onko sinun elämässäsi edelleen negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä ja sinun pitää pitää kulissia pystyssä?

On kyllä, eli oma vika jne. Ja apua olen yrittänyt hakea.

Ei kun tarkoitin vaan sitä, että kun ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja olet henkisesti kovilla ja rajoitettu, ei kehokaan voi liikkua vapaasti vaan pistää vastaan, koska muuten alkaisit taistella vastaan elämäntilanteessasikin etkä koe sitä mahdolliseksi. Ja joogassa avautuu energiavirtoja, siksi tuntunee pahalta, koska selvitymiskeinosi on pato.

Olen itse elänyt puolet elämästäni henkisesti alistettuna ja epäterveeseen elämään pakotettuna.

Kiitos ymmärryksestä ja asian avaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Kyllä tulee, olen harrastanut 14-30 vuotiaana säännöllisesti liikuntaa, 3-5 kertaa viikossa, vaihtelevasti eri lajeja. Mitä enemmän liikun, sitä huonompi fiilis. Liikunnan lisääminen saa päinvastoin aikaan henkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysistä, ihan oksenteluun ja jatkuviin pää- ja lihassärkyihin asti. Kyllä varmasti on minullakin patoutunutta surua ja ahdistusta, ehkä liikunta saa sen purkautumaan. Ikävä kyllä minun negatiivisilla tunteillani ei ole lupa näkyä.

Onko sinun elämässäsi edelleen negatiivisia tunteita aiheuttava tekijä ja sinun pitää pitää kulissia pystyssä?

On kyllä, eli oma vika jne. Ja apua olen yrittänyt hakea.

Ei kun tarkoitin vaan sitä, että kun ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja olet henkisesti kovilla ja rajoitettu, ei kehokaan voi liikkua vapaasti vaan pistää vastaan, koska muuten alkaisit taistella vastaan elämäntilanteessasikin etkä koe sitä mahdolliseksi. Ja joogassa avautuu energiavirtoja, siksi tuntunee pahalta, koska selvitymiskeinosi on pato.

Olen itse elänyt puolet elämästäni henkisesti alistettuna ja epäterveeseen elämään pakotettuna.

Kiitos ymmärryksestä ja asian avaamisesta.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saisit vielä elää normaalia ja vapaata elämää

Keskustelua lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että moni on varmasti kokeillut aivan vääriä liikuntalajeja.

Jos katsoo esim. luetteloa liikuntaseuroista, uskallan väittää, että jokaiselle on olemassa laji, joka tuottaa iloa ja mielihyvää:

https://www.kansalaisyhteiskunta.fi/jarjestohakemisto/urheilu-_ja_liiku…

Liikuntaa on laitesukelluksesta tikanheittoon, petanqueen, moottoriurheiluun, agilityyn.... Ikävä kyllä moni ajattelee, että liikunta on ainaista hölkkälenkkiä ja ylätaljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Siinä on se ongelma, että jos sen tunnelukon aiheuttaa vaikka puoliso, josta ei koe olevansa valmis eroamaan, yhdessä pysyminen saattaa rasittaa mielenterveyttä ihan uudella tavalla, kun antaa pahan olon tulla päälle eikä patoa sitä. Sietäminen vaatii älyttömästi energiaa ja pidättelyä. Toki liikunta on näin myös keino parantua ja muuttaa asioita.

Tämä kyllä vetää sanattomaksi.

Elämä on lyhyt. Ihan karmeaa tuhlata sitä huonoon ihmissuhteeseen jossa pitää jatkuvasti padota pahaa oloaan.

Mitä kaikkea tarkoittaa hermoston pettäminen, josta yksi kommentoija kirjoitti? Alkoi kiinnostaa ja googlailen kyllä lisää. Itse olen liikunnan jälkeen monta päivää väsynyt ja "pois pelistä".