Onko ketään muuta, jolle liikunta ei koskaan, kertaakaan elämän aikana tuottanut hyvää oloa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Mikä ihmeen tunnelukko? Mulla se on ainakin ihan fysiologinen reaktio. Ja joo, olen lähes 10 vuotta silti vaan pakolla ja itsekurilla liikkunut ja ollut välittämättä paskasta olosta joka seuraa kaikestä kävelyä raskaammasta ja kestää loppuillan: äärimmäinen uupumus, kivut, päänsärky, tympäisy kun ei jaksa mitään. Ei siitä mitään hyvää seurannut eikä mitään lukkoja auennut että pakotti itsensä liikkumaan.

Niin. Kysymys olikin suunnattu heille, joilla tunnelukko on se este liikkumiselle. Sinulla näin ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt ihan hyvällä kysyä, että jos jollain tosiaan on tällainen tunnelukko joka saa liikunnan tuntumaan pahalta tai jopa itkemään liikunnan jälkeen; voisiko jonkinlainen, vaikkakin kivulias ratkaisu olla se, että liikkuisi kuitenkin, antaisi sen pahan olon tulla ja purkautua? Siis että puskisi vaan siitä surusta/mielipahasta läpi ja itkisi ne itkut pois?

Jotenkin kuvittelen että siitä jonkin ajan kuluttua kiittäisi kroppa ja mieli ja ne lukot aukeaisivat kun päästäisi aukeamaan.

Olisi kyllä kiva kokeilla, mutta ei ole mitään paikkaa jossa itkeä rauhassa. Vaikka itkisin metsälenkillä, niin on vaikea lopettaa kun on aika mennä kotiin. Ja kyllä mun turvonneista silmistä näkee vielä päivän päästä jos olen itkenyt.

Miksi et saisi itkeä kotonasi? Se on sinun kotisi, hyvänen aika.

Voi ei, onpa kurjaa. :( Minä luulin pitkään, että en saisi liikunnasta iloa ja hyvää fiilistä, mutta nyt saan ihan kunnon kiksit sopivasta liikunnasta. Piti vain löytää oma laji. Pitkään siinä menikin.

Mulle tulee euforinen olo hyvästä ruuasta ja kunnon hieronnasta tai jonkun pulman ratkaisemisesta, ei liikunnasta.

Ennen olin liikunnan vihaaja, en edelleenkään pidä siitä muttei ole niin pakkopullaa. Hikoilu ja hengästyminen ärsyttää edelleen. Tilanne muuttui joitakin vuosia sitten erotessa kun jäin melko yksinäiseksi ja aikaa oli ihan liikaa ja päivät tylsiä. Rohkaistuin käymään ajankuluksi jumppatunneilla, siis joogan tyylisissä ym.,joissa ollaan siinä omalla paikalla koko tunti eikä hengästy missään vaiheessa. Yhdessä vaiheessa huomasin että liikkuvuuteni oli parantunut ja oli mukava tunne kun mm. yletin solmia kengät jalat suorina kurottaen käsillä. Vetreä olo siis saanut jatkamaan "kehonpaino/venyttelyjumppia". Sielläkin käyn vain silloin kun tekee mieli, en siis ole hankkinut mitään kuukausikortteja vaan kertamaksuilla mennään (=ei tule oloa pakko mennä). Kesäisin ei tule käytyä ollenkaan kun on kaikkea muuta mukavempaa.

Tähän rinnalle on tullut lenkkeily, ihan vain maisemien ja metsässäolon takia. Välillä pysähdyn valokuvaamaan jotain kaunista. Tykkään myös käydä pelaamassa sulkapalloa, se on mukavaa ja liikkuminen tulee ikäänkuin ohessa. Kuntosalia olen yrittänyt monesti, se ei vaan nappaa.. tai no kerran oli mukavaa kun olin mieheni mukana ja hän kehui kuinka isoilla painoilla jaksan tehdä vaikkei ole mitään "pohjaa", tiedä sit yrittikö vaan innostaa käymään 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän siitä joskus ihan hyvä olo tulee mutta ei pidä odottaa mitään euforiaa. Unohda ne endorfiinijutut. Jos liikunta ei ole hauskaa niin sitä ei välttämättä jaksa harrastaa.

Ei tule euforiaa eikä tunnu endorfiinit MUTTA ei tunnu muutenkaan hyvältä. Tuntuu pahalta, koko ajan ja aina kerta. Se tässä on se pointti.

Minäkin olin tällainen elämäni ensimmäiset 40 vuotta. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua, mutta aina vain tuntui siltä että kulutan ja hajotan kehoani ihan turhaan. Psyyke sanoi, että tämä on ihan hullua ja turhaa, ja pyysi lopettamaan. Tilanne ei muuttunut, vaikka useampaan kertaan olen mm. aloittanut lenkkeilyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan (rauhallisesti, alussa lähinnä kävellen) ja jatkanut 3-4 kertaa viikossa useamman kuukauden. Mikään näistä kokeiluista ei johtanut mihinkään.

40 täytettyäni löysin ensimmäisen liikuntalajin, joka minulle sopii: jooga. Kehityin siinäkin tolkuttoman hitaasti normaaliin ihmiseen verrattuna, muutta kehityin kuitenkin. Joogasin päivittäin pienen sarjan ja lisäsin sarjaan pituutta sitä mukaa kun pystyin. Kahdessa vuodessa pääsin tasolle, jolle useimmat pääsevät parissa kuukaudessa. Olin silti todella iloinen tästä, koska vihdoin voin aidosti sanoa että liikunta ei tuota kärsimystä eikä hajota kehoa, vaan kehittää sitä.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tämän tapahtuman jälkeen olen mm. lähtenyt spontaanisti lenkeille tuosta vain, ja saan siitä nautintoa. Jokainen lenkki sujuu edellistä nopeammin (matka aina sama). Nautin kehostani ja siitä, miten kunto kasvaa. Lenkin jälkeen on valtavan hyvä olla. Olen tästä niin innostunut, että suunnittelen kokeilevani kohta muitakin lajeja. Olen aivan kuin eri kehossa kuin ennen. Hauskinta tässä on, että nelikymppisenä kuuluisi normaalisti jo alkaa hyväksymään kehon rapistuminen ja kunnon huonontuminen. Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana, ja tuntuu että pystyn kehittymään tästä vielä paljon eteenpäin!

Mikä tämä tapahtuma oli, joka muutti tilanteeni? Aloitin ketogeenisen ruokavalion ja pätkäpaaston. Kun rasva-adaptaatiovaihe oli käyty läpi, huomasin nämä muutokset. Olen alkanut ajatella, että ehkä ihmisillä on erilaisia toleransseja hiilihydraatteihin. Osalle ne eivät tee niin paljon vahinkoa, mutta minun kehoni menee niistä lähes toimintakyvyttömäksi. Kun lakkasin syömästä niitä, fyysinen toimintakykyni normalisoitui.

Mieheni ei usko, että liikunnasta ei voisi nauttia. Pitääpä näyttää tätä ketjua hänelle, että on muitakin kuin minä, joilla liikunta ei tuota mielihyvää.

Olen kokeillut sekä yksilö että joukkuelajeja. Inhoan joukkuelajeja vielä enemmän, koska joudun liikkumisen lisäksi kestämään liikunnasta intoilevia ihmisiä. Ainoa siedettävä laji, jolla saan pidettyä kuntoa yllä terveyden vuoksi, on kävely bussipysäkille/ltä. Kävelen tarkoituksella aina työmatkoilla muutaman pysäkin päästä.

Nuoremman keho kestää paremmin sokereita ja huonoja hiilareita, vanhemmiten sietokyky heikkenee. 

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ei usko, että liikunnasta ei voisi nauttia. Pitääpä näyttää tätä ketjua hänelle, että on muitakin kuin minä, joilla liikunta ei tuota mielihyvää.

Olen kokeillut sekä yksilö että joukkuelajeja. Inhoan joukkuelajeja vielä enemmän, koska joudun liikkumisen lisäksi kestämään liikunnasta intoilevia ihmisiä. Ainoa siedettävä laji, jolla saan pidettyä kuntoa yllä terveyden vuoksi, on kävely bussipysäkille/ltä. Kävelen tarkoituksella aina työmatkoilla muutaman pysäkin päästä.

Muistaakseni oli joku tutkimus, että noin kolmasosa ihmisistä ei saa liikunnasta nautintoa ja syy oli siis ihan geenitasolla eikä siinä, ettei olisi osannut yrittää oikein. Sitten ovat he, jotka eivät voi nauttia siksi, että on sairautta, kehon epätasapainotilaa, masennusta, ei riittävää ravinnonsaantia, elimistö lähtee puhdistumaan ja tuo huonon olon (vrt. paasto) jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän siitä joskus ihan hyvä olo tulee mutta ei pidä odottaa mitään euforiaa. Unohda ne endorfiinijutut. Jos liikunta ei ole hauskaa niin sitä ei välttämättä jaksa harrastaa.

Ei tule euforiaa eikä tunnu endorfiinit MUTTA ei tunnu muutenkaan hyvältä. Tuntuu pahalta, koko ajan ja aina kerta. Se tässä on se pointti.

Minäkin olin tällainen elämäni ensimmäiset 40 vuotta. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua, mutta aina vain tuntui siltä että kulutan ja hajotan kehoani ihan turhaan. Psyyke sanoi, että tämä on ihan hullua ja turhaa, ja pyysi lopettamaan. Tilanne ei muuttunut, vaikka useampaan kertaan olen mm. aloittanut lenkkeilyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan (rauhallisesti, alussa lähinnä kävellen) ja jatkanut 3-4 kertaa viikossa useamman kuukauden. Mikään näistä kokeiluista ei johtanut mihinkään.

40 täytettyäni löysin ensimmäisen liikuntalajin, joka minulle sopii: jooga. Kehityin siinäkin tolkuttoman hitaasti normaaliin ihmiseen verrattuna, muutta kehityin kuitenkin. Joogasin päivittäin pienen sarjan ja lisäsin sarjaan pituutta sitä mukaa kun pystyin. Kahdessa vuodessa pääsin tasolle, jolle useimmat pääsevät parissa kuukaudessa. Olin silti todella iloinen tästä, koska vihdoin voin aidosti sanoa että liikunta ei tuota kärsimystä eikä hajota kehoa, vaan kehittää sitä.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tämän tapahtuman jälkeen olen mm. lähtenyt spontaanisti lenkeille tuosta vain, ja saan siitä nautintoa. Jokainen lenkki sujuu edellistä nopeammin (matka aina sama). Nautin kehostani ja siitä, miten kunto kasvaa. Lenkin jälkeen on valtavan hyvä olla. Olen tästä niin innostunut, että suunnittelen kokeilevani kohta muitakin lajeja. Olen aivan kuin eri kehossa kuin ennen. Hauskinta tässä on, että nelikymppisenä kuuluisi normaalisti jo alkaa hyväksymään kehon rapistuminen ja kunnon huonontuminen. Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana, ja tuntuu että pystyn kehittymään tästä vielä paljon eteenpäin!

Mikä tämä tapahtuma oli, joka muutti tilanteeni? Aloitin ketogeenisen ruokavalion ja pätkäpaaston. Kun rasva-adaptaatiovaihe oli käyty läpi, huomasin nämä muutokset. Olen alkanut ajatella, että ehkä ihmisillä on erilaisia toleransseja hiilihydraatteihin. Osalle ne eivät tee niin paljon vahinkoa, mutta minun kehoni menee niistä lähes toimintakyvyttömäksi. Kun lakkasin syömästä niitä, fyysinen toimintakykyni normalisoitui.

En ole hän jota kommentoit, mutta tartun nyt tuohon ketogeeniseen.

Olen 40v nainen, joka ei ole koskaan pitänyt liikuntaa vaivan väärtinä. Työssä tulee paljon liikuntaa, iso omakotitalon piha haravointeineen yms hyötyliikuntaa ja käytän aina portaita hissin sijaan jos joudun sellaiseen paikkaan. Koira liikuttaa myös. Venyttelen paikkoja auki päivittäin, sillä työ jumittaa mm rintarangan (raskas maataloustyö).

Asiaan. Olen ollut rasva-adaptoitunut jo vuosikymmenen, se on kyllä tosi, että minutkin turhat hiilarit tekee toimintakyvyttömäksi, mutta en kyllä ole rasva-adaptaation, pätkäpaaston, paaston tai OMADinkaan huomannut lisäävän liikunnan iloa. Yhtä tympeää ajanhukkaa edelleen on ravailla ympäri kyliä ihan vaan kuntoilun vuoksi, oli sitten hiilaripolttoinen vs rasvapolttoinen. Ei anna mitään kiksejä vaan lähinnä inhottaa ja harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän siitä joskus ihan hyvä olo tulee mutta ei pidä odottaa mitään euforiaa. Unohda ne endorfiinijutut. Jos liikunta ei ole hauskaa niin sitä ei välttämättä jaksa harrastaa.

Ei tule euforiaa eikä tunnu endorfiinit MUTTA ei tunnu muutenkaan hyvältä. Tuntuu pahalta, koko ajan ja aina kerta. Se tässä on se pointti.

Minäkin olin tällainen elämäni ensimmäiset 40 vuotta. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua, mutta aina vain tuntui siltä että kulutan ja hajotan kehoani ihan turhaan. Psyyke sanoi, että tämä on ihan hullua ja turhaa, ja pyysi lopettamaan. Tilanne ei muuttunut, vaikka useampaan kertaan olen mm. aloittanut lenkkeilyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan (rauhallisesti, alussa lähinnä kävellen) ja jatkanut 3-4 kertaa viikossa useamman kuukauden. Mikään näistä kokeiluista ei johtanut mihinkään.

40 täytettyäni löysin ensimmäisen liikuntalajin, joka minulle sopii: jooga. Kehityin siinäkin tolkuttoman hitaasti normaaliin ihmiseen verrattuna, muutta kehityin kuitenkin. Joogasin päivittäin pienen sarjan ja lisäsin sarjaan pituutta sitä mukaa kun pystyin. Kahdessa vuodessa pääsin tasolle, jolle useimmat pääsevät parissa kuukaudessa. Olin silti todella iloinen tästä, koska vihdoin voin aidosti sanoa että liikunta ei tuota kärsimystä eikä hajota kehoa, vaan kehittää sitä.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tämän tapahtuman jälkeen olen mm. lähtenyt spontaanisti lenkeille tuosta vain, ja saan siitä nautintoa. Jokainen lenkki sujuu edellistä nopeammin (matka aina sama). Nautin kehostani ja siitä, miten kunto kasvaa. Lenkin jälkeen on valtavan hyvä olla. Olen tästä niin innostunut, että suunnittelen kokeilevani kohta muitakin lajeja. Olen aivan kuin eri kehossa kuin ennen. Hauskinta tässä on, että nelikymppisenä kuuluisi normaalisti jo alkaa hyväksymään kehon rapistuminen ja kunnon huonontuminen. Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana, ja tuntuu että pystyn kehittymään tästä vielä paljon eteenpäin!

Mikä tämä tapahtuma oli, joka muutti tilanteeni? Aloitin ketogeenisen ruokavalion ja pätkäpaaston. Kun rasva-adaptaatiovaihe oli käyty läpi, huomasin nämä muutokset. Olen alkanut ajatella, että ehkä ihmisillä on erilaisia toleransseja hiilihydraatteihin. Osalle ne eivät tee niin paljon vahinkoa, mutta minun kehoni menee niistä lähes toimintakyvyttömäksi. Kun lakkasin syömästä niitä, fyysinen toimintakykyni normalisoitui.

En ole hän jota kommentoit, mutta tartun nyt tuohon ketogeeniseen.

Olen 40v nainen, joka ei ole koskaan pitänyt liikuntaa vaivan väärtinä. Työssä tulee paljon liikuntaa, iso omakotitalon piha haravointeineen yms hyötyliikuntaa ja käytän aina portaita hissin sijaan jos joudun sellaiseen paikkaan. Koira liikuttaa myös. Venyttelen paikkoja auki päivittäin, sillä työ jumittaa mm rintarangan (raskas maataloustyö).

Asiaan. Olen ollut rasva-adaptoitunut jo vuosikymmenen, se on kyllä tosi, että minutkin turhat hiilarit tekee toimintakyvyttömäksi, mutta en kyllä ole rasva-adaptaation, pätkäpaaston, paaston tai OMADinkaan huomannut lisäävän liikunnan iloa. Yhtä tympeää ajanhukkaa edelleen on ravailla ympäri kyliä ihan vaan kuntoilun vuoksi, oli sitten hiilaripolttoinen vs rasvapolttoinen. Ei anna mitään kiksejä vaan lähinnä inhottaa ja harmittaa.

Sinä taidat saada riittävästi liikettä ja ulkoilmaa duunissasi. Minä työskentelen 100 % koneella istuen, joten on juhlaa päästä pihalle raittiiseen ilmaan ja voida laittaa jalkaa toisen eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä! Varmaan puuttuu joku palikka päästä. Urheilen monta kertaa viikossa mutta aina yhtä pakkopullaa eikä ikinä tule mitään oloja. Jos en olisi lihomisen taipuva maksaisin mieluiten vain sohvalla lukemassa ja suklaata syömässä. Kaikki liikunta vituttaa yhtä paljon.

Liikkuminen vaikuttaa painoon todella vähän, liikunnan hyöty on muussa. Jos syöt oikein, ei tarvi liikkua sen kummemmin. Shoppailukin on liikuntaa.

Olen 55-vuotias nainen, ja olen liikkunut koko elämäni paljon. Nykyään juoksua 40-60 kilsaa viikossa ja lihaskuntoa 3 kertaa. Paino ei ole noussut koko elämäni aikana. Syön miten huvittaa. Olen aika varma, että olisin ainakin pulska ilman liikuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ainoa myönteinen seuraus liikunnasta on hetken kestävä hyvä omatunto. Ai mitä endorfiineja? En ole ikinä sellaisia liikunnan seurauksena kokenut.

Sama. Vaikka kuinka jatkaisin liikuntaa kuukaudesta toiseen, ei tule mitään hinkua. Aina joutuu pakottamaan itsensä. Ja koko ajan v****taa. Kumpi on tärkeämpää fyysinen vai henkinen hyvinvointi? Molempia en tule saamaan. Haistakaa telkkarin hyvinvointivalmentajat ja moralisoijat pitkä p.

Pippa Laukkaa katsoessani, korkkaan oluen, ja syön nakkeja, ja voin hyvin. Kasvikset maistuu helkkarin pahalle, vaikka niihinkin olen koittanut totutella. En totu, vaan pidän eläinrasvoista, ja lihasta. Kuolen nuorempana ja sairaampana, mutta en stressaantuneena masennuspotilaana. Kateeksi käy niitä, jotka liikunnasta pitää. Jokainen tyylillään.

Muistan myös lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan osa ihmisistä ei saa nautintoa liikunnasta. Osalla asian varmasti selittää huono lähtökunto. Leijuva mieletön hyvänolontunne minulle tulee jostakin aivan ääriharjoituksesta kuten lenkistä, jossa on paljon vauhtivetoja. Suoritus tuntuu ihan hirveältä, kun sitä tekee, mutta se tunne jälkeenpäin. Jos muuten pää tulee kipeäksi ponnistelun jälkeen, yleinen selitys on nestehukka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ainoa myönteinen seuraus liikunnasta on hetken kestävä hyvä omatunto. Ai mitä endorfiineja? En ole ikinä sellaisia liikunnan seurauksena kokenut.

Sama. Vaikka kuinka jatkaisin liikuntaa kuukaudesta toiseen, ei tule mitään hinkua. Aina joutuu pakottamaan itsensä. Ja koko ajan v****taa. Kumpi on tärkeämpää fyysinen vai henkinen hyvinvointi? Molempia en tule saamaan. Haistakaa telkkarin hyvinvointivalmentajat ja moralisoijat pitkä p.

Pippa Laukkaa katsoessani, korkkaan oluen, ja syön nakkeja, ja voin hyvin. Kasvikset maistuu helkkarin pahalle, vaikka niihinkin olen koittanut totutella. En totu, vaan pidän eläinrasvoista, ja lihasta. Kuolen nuorempana ja sairaampana, mutta en stressaantuneena masennuspotilaana. Kateeksi käy niitä, jotka liikunnasta pitää. Jokainen tyylillään.

Älä dissaa meitä liikkujia. Ajatus nakeista ja oluesta on minulle muuten hyvin vastenmielinen. Kaikki eivät pidä samoista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän siitä joskus ihan hyvä olo tulee mutta ei pidä odottaa mitään euforiaa. Unohda ne endorfiinijutut. Jos liikunta ei ole hauskaa niin sitä ei välttämättä jaksa harrastaa.

Ei tule euforiaa eikä tunnu endorfiinit MUTTA ei tunnu muutenkaan hyvältä. Tuntuu pahalta, koko ajan ja aina kerta. Se tässä on se pointti.

Minäkin olin tällainen elämäni ensimmäiset 40 vuotta. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua, mutta aina vain tuntui siltä että kulutan ja hajotan kehoani ihan turhaan. Psyyke sanoi, että tämä on ihan hullua ja turhaa, ja pyysi lopettamaan. Tilanne ei muuttunut, vaikka useampaan kertaan olen mm. aloittanut lenkkeilyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan (rauhallisesti, alussa lähinnä kävellen) ja jatkanut 3-4 kertaa viikossa useamman kuukauden. Mikään näistä kokeiluista ei johtanut mihinkään.

40 täytettyäni löysin ensimmäisen liikuntalajin, joka minulle sopii: jooga. Kehityin siinäkin tolkuttoman hitaasti normaaliin ihmiseen verrattuna, muutta kehityin kuitenkin. Joogasin päivittäin pienen sarjan ja lisäsin sarjaan pituutta sitä mukaa kun pystyin. Kahdessa vuodessa pääsin tasolle, jolle useimmat pääsevät parissa kuukaudessa. Olin silti todella iloinen tästä, koska vihdoin voin aidosti sanoa että liikunta ei tuota kärsimystä eikä hajota kehoa, vaan kehittää sitä.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tämän tapahtuman jälkeen olen mm. lähtenyt spontaanisti lenkeille tuosta vain, ja saan siitä nautintoa. Jokainen lenkki sujuu edellistä nopeammin (matka aina sama). Nautin kehostani ja siitä, miten kunto kasvaa. Lenkin jälkeen on valtavan hyvä olla. Olen tästä niin innostunut, että suunnittelen kokeilevani kohta muitakin lajeja. Olen aivan kuin eri kehossa kuin ennen. Hauskinta tässä on, että nelikymppisenä kuuluisi normaalisti jo alkaa hyväksymään kehon rapistuminen ja kunnon huonontuminen. Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana, ja tuntuu että pystyn kehittymään tästä vielä paljon eteenpäin!

Mikä tämä tapahtuma oli, joka muutti tilanteeni? Aloitin ketogeenisen ruokavalion ja pätkäpaaston. Kun rasva-adaptaatiovaihe oli käyty läpi, huomasin nämä muutokset. Olen alkanut ajatella, että ehkä ihmisillä on erilaisia toleransseja hiilihydraatteihin. Osalle ne eivät tee niin paljon vahinkoa, mutta minun kehoni menee niistä lähes toimintakyvyttömäksi. Kun lakkasin syömästä niitä, fyysinen toimintakykyni normalisoitui.

En ole hän jota kommentoit, mutta tartun nyt tuohon ketogeeniseen.

Olen 40v nainen, joka ei ole koskaan pitänyt liikuntaa vaivan väärtinä. Työssä tulee paljon liikuntaa, iso omakotitalon piha haravointeineen yms hyötyliikuntaa ja käytän aina portaita hissin sijaan jos joudun sellaiseen paikkaan. Koira liikuttaa myös. Venyttelen paikkoja auki päivittäin, sillä työ jumittaa mm rintarangan (raskas maataloustyö).

Asiaan. Olen ollut rasva-adaptoitunut jo vuosikymmenen, se on kyllä tosi, että minutkin turhat hiilarit tekee toimintakyvyttömäksi, mutta en kyllä ole rasva-adaptaation, pätkäpaaston, paaston tai OMADinkaan huomannut lisäävän liikunnan iloa. Yhtä tympeää ajanhukkaa edelleen on ravailla ympäri kyliä ihan vaan kuntoilun vuoksi, oli sitten hiilaripolttoinen vs rasvapolttoinen. Ei anna mitään kiksejä vaan lähinnä inhottaa ja harmittaa.

Sinä taidat saada riittävästi liikettä ja ulkoilmaa duunissasi. Minä työskentelen 100 % koneella istuen, joten on juhlaa päästä pihalle raittiiseen ilmaan ja voida laittaa jalkaa toisen eteen. 

Liike on hyvin staattista ja yksitoikkoista työssäni. Raittiin ilman kanssa vähän niin ja näin. Ulkoilmaa oikeastaan vain kesällä kun kuljettaa lehmiä laitumelta sisään ja taas laitumelle. Muuten työ on yksitoikkoista lypsytyötä parsinavetassa, säkkien ja kuivikepaalien raahaamista, kottikärräämistä, talikointia, kolaamista. Moni kolleega harrastaa muutakin työn vastapainoksi, hiihtoa, kuntosalia jne. Minunkin varmasti pitäisi, sillä työ syö kroppaa tehokkaasti. Minulla on jo kolme raajaleikkausta käytynä ja kipeitä kohtia kehosta löytyy. Silti en harrasta liikuntaa harrastamisen vuoksi, koska en tykkää siitä yhtään. Kesällä uin luonnonvesissä, koska se viilentää ja virkistää kuuman ja hikisen työn uuvuttamaa kroppaa.

Liikunta jota saa työstä ja vapaa-aikana hyötyliikuntana on kyllä yhtä pakkopullaa. Mutta ilman niitä en liikkuisi senkään vertaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kaikkea tarkoittaa hermoston pettäminen, josta yksi kommentoija kirjoitti? Alkoi kiinnostaa ja googlailen kyllä lisää. Itse olen liikunnan jälkeen monta päivää väsynyt ja "pois pelistä".

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006661740.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Ainoa myönteinen seuraus liikunnasta on hetken kestävä hyvä omatunto. Ai mitä endorfiineja? En ole ikinä sellaisia liikunnan seurauksena kokenut.

Sama. Vaikka kuinka jatkaisin liikuntaa kuukaudesta toiseen, ei tule mitään hinkua. Aina joutuu pakottamaan itsensä. Ja koko ajan v****taa. Kumpi on tärkeämpää fyysinen vai henkinen hyvinvointi? Molempia en tule saamaan. Haistakaa telkkarin hyvinvointivalmentajat ja moralisoijat pitkä p.

Pippa Laukkaa katsoessani, korkkaan oluen, ja syön nakkeja, ja voin hyvin. Kasvikset maistuu helkkarin pahalle, vaikka niihinkin olen koittanut totutella. En totu, vaan pidän eläinrasvoista, ja lihasta. Kuolen nuorempana ja sairaampana, mutta en stressaantuneena masennuspotilaana. Kateeksi käy niitä, jotka liikunnasta pitää. Jokainen tyylillään.

Älä dissaa meitä liikkujia. Ajatus nakeista ja oluesta on minulle muuten hyvin vastenmielinen. Kaikki eivät pidä samoista asioista.

En todellakaan dissaa. Lue kaksi viimeistä lausetta. Haluaisin nauttia, mutta ei onnistu.yritetty on. Hyvään kuntoon ja lihakseenkin olen päässyt, mutta kun se ilo puuttuu, ja vain huono omatunto pakottaa jatkamaan.

En nyt tiedä. Äitini kapiaisen kasvattama, opetti minulle sotilaspainia ja sotilasnyrkkeilyä.

Ei meillä mitään kuntoilusta puhuttu tai terveysliikunnasta. Piti oppia tappelemaan ja voittamaan venäläiset.

Äiti opetti että olkapää jäykkänä ei isketä. Juokseminen ja kuntopallolla voimailut aloitettiin välittömästi ensimmäisenä vuotena koulun alettua, kun kuuli että olen joutunut päivittäin poikien muilutettavaksi.

Siitä sitten alkoi treeni. Lopussa tietenkin murskasin muiluttajani ja minusta tuli koulun pääkovis, eli koulun nahkatakkinen fontsie.

Ikinä ei ole terveyden takia liikuttu, ei ainakaan meidän perheen sisällä. Vaan kovaksi tulemisen vuoksi.

Kaikennäköisiä trikoopellejä näkee vieläkin pururadoilla. On vehkeet ja pelit, mutta kovuus puuttuu. Askeleesta ei näy hyökkäämisen mentaliteettia. Ei mennä raivokkaasti eteenpäin hyökäten.

Sitä minä penäisin nykyajan urheilijoilta, että riittääkö kantti tapella kun venäläiset hyökkää?

Urheilun pääasiallinen tehtävä on sotaan valmentava ja sotilasta kovettava. Ei mikään muu.

Kaikenlaisia näkee, mutta harva osaa edes potkaista judon kiertopotkua oikeaoppisesti jumppapatjan reunaan.

Nuorempana liikunnasta ja sen tekemisestä tuli ehkä hyvä olo. 

Nykyisin en koe mitään hyvän olon tunnetta, eikä todellakaan mitään euforista oloa. 

Enemmän totaalinen väsymys ja uupumus. 

Liikunta, oli se sitten minkälaista tahansa, on pakkopullaa, ja suorittamista, ilman mitään hyvää fiilistä, ei ennen, eikä sen jälkeen.

Tuota väitettä, että liikunnan suorittamisesta alkaisi kehoon virrata endorfiineja en oikein usko.

Joten taitaa tuo teoria kumoutua täysin.

En tiedä, teenkö sitten sitä suoritusta jotenkin väärin, että liikunnan hyödyt kumoutuvat täysin.

Liiallinen suorittaminen, tai itsensä äärirajoille vetäminen saattaa olla osasyy siihen, ettei endorfiineja erity lainkaan.

Mene ja tiedä, onko se sitten syynä siihen.

Pitäisiköhän liikuntaa harjoittaa sitten matalammalla sykkeellä ja tahdilla?

Vierailija kirjoitti:

Mulle tulee euforinen olo hyvästä ruuasta ja kunnon hieronnasta tai jonkun pulman ratkaisemisesta, ei liikunnasta.

Ennen olin liikunnan vihaaja, en edelleenkään pidä siitä muttei ole niin pakkopullaa. Hikoilu ja hengästyminen ärsyttää edelleen. Tilanne muuttui joitakin vuosia sitten erotessa kun jäin melko yksinäiseksi ja aikaa oli ihan liikaa ja päivät tylsiä. Rohkaistuin käymään ajankuluksi jumppatunneilla, siis joogan tyylisissä ym.,joissa ollaan siinä omalla paikalla koko tunti eikä hengästy missään vaiheessa. Yhdessä vaiheessa huomasin että liikkuvuuteni oli parantunut ja oli mukava tunne kun mm. yletin solmia kengät jalat suorina kurottaen käsillä. Vetreä olo siis saanut jatkamaan "kehonpaino/venyttelyjumppia". Sielläkin käyn vain silloin kun tekee mieli, en siis ole hankkinut mitään kuukausikortteja vaan kertamaksuilla mennään (=ei tule oloa pakko mennä). Kesäisin ei tule käytyä ollenkaan kun on kaikkea muuta mukavempaa.

Tähän rinnalle on tullut lenkkeily, ihan vain maisemien ja metsässäolon takia. Välillä pysähdyn valokuvaamaan jotain kaunista. Tykkään myös käydä pelaamassa sulkapalloa, se on mukavaa ja liikkuminen tulee ikäänkuin ohessa. Kuntosalia olen yrittänyt monesti, se ei vaan nappaa.. tai no kerran oli mukavaa kun olin mieheni mukana ja hän kehui kuinka isoilla painoilla jaksan tehdä vaikkei ole mitään "pohjaa", tiedä sit yrittikö vaan innostaa käymään 😁

"Hikoilu ja hengästyminen ärsyttää"

Voi kiesus nehän on juuri liikunnan paras puoli kun veri kiertää ja aineenvaihdunta käy kierroksilla.

Ihme tyyppejä.