Onko ketään muuta, jolle liikunta ei koskaan, kertaakaan elämän aikana tuottanut hyvää oloa?

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Höpöjuttuja, liikunta on aina ollut mukavaa, sen ei aina tarvitse olla kieli vyön alla juoksua vaan kevyttä hölköttelyä.

En ole koskaan kokenut mitään negatiivista tunnetta tai oloa liikuntaan liittyen.

Harvoin tulee tunnetta että hitto pitikin lähteä mutta ikinä ei tule mitään euforista hyvänolon tunnetta. Ja yleensä jollain kahvakuulatunnilla katselenkin kelloa.

Tykkään pyöräillä ja liikkua luonnossa mutta ei siitäkään mitään isoa hyvää oloa tule

Olin nuoreen aikuisuuteen asti myös sellainen, joka ei koskaan saanut hyvää oloa liikunnasta, se tuntui pahalta ja olin koululiikunnan traumatisoima. Sitten menin hetken mielijohteesta itsepuolustuskurssille, ja siellä hurahdin liikkumiseen: en mennyt sinne liikkumaan vaan oppimaan uusia taitoja, ja taitojen oppimisen yhteydessä tuli vähän hiki. Se aukaisi jonkun lukon ja sen jälkeen yhtäkkiä mm. lenkkeily ja salitreeni alkoi tuntua mukavalta. Ymmärsin jotenkin, että liike tekee minulle hyvää ja liikkuminen voi olla muutakin kuin koululiikunnan lajeja. Nykyään olen himoliikkuja. Pidän edelleen eniten taitolajeista, mutta nautin nykyään suuresti myös rankoista lajeista joiden tarkoitus on puhtaasti itsensä rasittamisessa. Koululiikuntalajit edelleen ahdistaa, mutta onneksi on kaikkea muutakin tarjolla.

Kannustan siis kaikkia kokeilemaan monipuolisesti ja lähestymään asiaa esim. taitojen opettelun tai muun näkökulman kautta, jonka keskiössä ei ole että nyt mun täytyy hikoilla ja kuluttaa kaloreita.

Ainoa hyvä olo tulee siitä, että tuntuu että on suorittanut jonkun vaatimuksen. Tai siitä että saa hyvillä mielin syödä lisää. Yleensä vaan väsyttää ja/tai sattuu.

Poikkeuksena joku laskettelu joka on kivaa, mutta omalla tyylilläni se ei ole liikuntaa nähnytkään vaan aika leppoista puuhaa. Mutta fyysistä hyvää oloa ei tästäkään tule.

Terveisin pakkoliikuntaa ensimmäiset 10v, sitten 15 vuotta pelkän kävelyn varassa ja nykyisin crossfitissa kolme kertaa viikossa + lenkkeily.

Uteliaisuudesta, saatteko jostain muusta fyysisesti hyvää oloa?

Entä euforisen olon?

Ei se euforinen olo tule minullekaan kevyellä liikunnalla, ehkä siinä vaiheessa kun olen juossut(oikeasti juossut, en hölkytellyt) tunnin ainakin. Hyvä olo tulee kevyemminkin, muttei vielä euforiaa.

Sähköpyörä oli ratkaisu.

Nautinto peittää rasituksen.

Ja ennenkuin länkytät, kuuklaa tutkimuksia, mm. UKK-instituutti.

Todennan myös sykevyöllä (sportstracker, garmin).

Vierailija kirjoitti:

Uteliaisuudesta, saatteko jostain muusta fyysisesti hyvää oloa?

Entä euforisen olon?

Ei se euforinen olo tule minullekaan kevyellä liikunnalla, ehkä siinä vaiheessa kun olen juossut(oikeasti juossut, en hölkytellyt) tunnin ainakin. Hyvä olo tulee kevyemminkin, muttei vielä euforiaa.

Saan euforisen olon, kun oivallan jotain itselleni suurta.

Tuohan on tervettä. Itsellä tulee hyvä olo ja tuhosin terveyteni ja hermostoni kolmekymppisenä liiallisella urheilulla.

Nyt on hermosto ikuisesti tuhottu. Lääkäri on kieltänyt urheilun, alkoholin ja kaiken stressaavan.

Voin lähinnä tehdä alle kilometrin kävelylenkkejä hyvin hitaalla tahdilla.

Saatoin heittää joka päivä kymmenenkin kilometrin lenkin ja illalla kuntosalia.

Sitten hermosto petti ja tuli ikuinen väsymys. On ihan tervettä että liikunta kertoo että on inhottavaa ja kipuja tulee. Silloin tiedätte että liika on liikaa.

Minun vartalo ei osanut varottaa vaan halusi lisää ja lisää.

Ei tule fyysistä hyvän olon tunnetta mistään muustakaan, eikä varsinkaan euforiaa, esim. syömisestä. On syömishäiriötausta. Lähinnä vaan syyllisyys, että miksi söin ( vaikka söisin terveellisesti). Ehkä joku saunominen tuntuu hetken ihan hyvältä. Ikävä kyllä en jaksa puskea itseäni liikunnalla niin pitkälle, että saattaisi tulla se euforia. T 21

Ihailen kovasti teitä, joista liikunta on epämiellyttävää mutta silti terveytenne vuoksi monta kertaa viikossa sitä harrastatte. Minulta tämä ei onnistu, en mitään muutakaan epämiellyttävää ja inhottavaa elämässä suostu tekemään vain siksi että "pitäisi".

Koska kropassa on tietyt asiat pielessä, olen tavanomaista alttiimpi sairastumaan jos en liiku. Mutta toisaalta niiden vuoksi en voikaan mitään normaaleja liikunnan asioita tuosta noin vaan lähteä tekemään. Tarvitsisin pitkäkestoisesti asiantuntevan fyssarin PT:ksi neuvomaan kaiken, seuraamaan jatkuvasti vointia ja muuttamaan ohjeita jos olo vain pahenee eikä parane. No eipä onnistu ihan helposti sellainen ja lottovoittokin tarvittaisiin kuluihin. Tässä siis sinnitellään terveyden pettämistä odotellessa.

Suurimmaksi osaksi ihan puppua nuo euforiajutut. Hiukan liioittelua.

Minuun kuitenkin ainakin lihaskuntoharjoittelu vaikuttaa niin, että pääsen parhaimmillaan semmoiseen keskittymisen tilaan ja jälkeenpäin olen jonkin verran rauhallisempi ja ehkä lievästi hyväntuulisempi. Sen sijaan joku juokseminen on ihan p*skaa.

Uskon kyllä, että kaikki voivat löytää itselleen miellyttävän tavan liikkua. Mutta mitään pilven päällä leijumista ei kannata odottaa.

Pidän liikunnasta, etenkin tuollaisesta taitoperspektiivistä mitä joku sanoi. Kestävyysliikuntaa inhoan, tylsää ja kammottavaa. Ärsyttää kun joku juoksuhullu on aina selittämässä että maratonit tai triathlonit ovat tie taivaaseen. Työmatkapyöräily on ainoa kestävyysliikunta jota olen kiinnostunut harrastamaan ja sitä vain siksi, että säästän siinä rahaa ja aikaa. Enkä ikimaailmassa suosittele omiakaan lajejani kenellekään, ihmiset on niin yksilöitä ja siinä missä minulle liikunta on se hauska vapaa-ajan juttu, jollekin muulle se kiva juttu on jotain aivan muuta. En ole liikunnan vuoksi hyvä ihminen enkä parempi kuin ne, jotka eivät siitä pidä. Kaikkein rasittavimpia tyyppejä ovat ne, jotka maalailevat aina hienovaraisesti tai ei niin hienovaraisesti, että liikunnallisina he jotenkin ovat muullakin tavalla etevämpiä. Huolestuttavaa on sekin, että kaikki tuntemani mielenterveysalan ihmiset vouhottavat liikunnasta, onpa sekin tapahtunut että psykiatri on alkanut vastaanotolla kilpailla kanssani kumpi urheilee enemmän. Heidän jos jonkun pitäisi ymmärtää, että se on kuitenkin yksilöllistä. Jollekin syömishäiriöön tai vastaavaan pakko-oireeseen taipuvaiselle himoliikkuminen voi olla hyvinkin oireellista, ja liikunnasta nauttimattomalle siihen painostaminen  aiheuttaa vain syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Uteliaisuudesta, saatteko jostain muusta fyysisesti hyvää oloa?

Entä euforisen olon?

Ei se euforinen olo tule minullekaan kevyellä liikunnalla, ehkä siinä vaiheessa kun olen juossut(oikeasti juossut, en hölkytellyt) tunnin ainakin. Hyvä olo tulee kevyemminkin, muttei vielä euforiaa.

Fyysisesti hyvä olo tulee syömisestä. Eikä mistä tahansa syömisestä, vaan siitä, että saan olla omassa rauhassa, syödä suuria määriä (pizzaa, voileipiä, suklaata, sipsejä) ja katsoa mielenkiintoista elokuvaa/sarjaa/dokumenttia tai lukea.

Euforisen olon saan joko lukemalla erityisen mielenkiintoista kohtaa kirjasta, tai istumalla luonnossa hiljaisuudessa upean maiseman keskellä.

Oon sauvakävellyt vuodesta 96 asti, 5 krt viikossa. Reitin valinta on tärkeää: ei autojen melua, vaan kaunis metsäinen rantaraitti ja rauhallisia omakotitaloalueita. Tykkään aina olla lenkillä, vaikka sääkin ois surkea. Juttelen lenkillä yleensä kaikki puheluni esim ystäville ja vanhemmille.

Menen yleensä samaa hyvää reittiä, joten ei tarvitse siihen käyttää energiaa. Juuri ikinä ei lenkillä (6km) tunnu, että oisinpa jo kotona.

Lopputulema: hyvänmuotoinen ja hoikka kroppa, vaikka syön paljon ja hyvää. Ihmissuhteetkin hoituu kuin itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on tervettä. Itsellä tulee hyvä olo ja tuhosin terveyteni ja hermostoni kolmekymppisenä liiallisella urheilulla.

Nyt on hermosto ikuisesti tuhottu. Lääkäri on kieltänyt urheilun, alkoholin ja kaiken stressaavan.

Voin lähinnä tehdä alle kilometrin kävelylenkkejä hyvin hitaalla tahdilla.

Saatoin heittää joka päivä kymmenenkin kilometrin lenkin ja illalla kuntosalia.

Sitten hermosto petti ja tuli ikuinen väsymys. On ihan tervettä että liikunta kertoo että on inhottavaa ja kipuja tulee. Silloin tiedätte että liika on liikaa.

Minun vartalo ei osanut varottaa vaan halusi lisää ja lisää.

Tsemppiä!

Minulla ei ole yhtä pahasti asiat kuin sinulla, mutta burnoutin ja muun sairauden jälkeen en itsekään enää palaudu normaalisti, ainakaan tällä hetkellä.

Hermosolut uusiutuvat ja lisämunuaisetkin voivat toipua, toivottavasti tilanteesi helpottaa joskus. Olet fiksu, kun et väkisin puske.

Pakkopullaahan se liikunta osin on. Itselläni kipeytyy liikunnasta jalat; siis jalkojen nivelet ja lihakset ja selkä. Mutta liikun silti vaikkei välillä kärsisi edes kävellä. Se liikunnan riemu tulee todella mahdollisista ympärillä olevista asioista, ei itse suorituksesta.

Tosin joskus, ehkä muutaman kerran vuodessa liikkuessa on kohtia joissa meno rullaa vaivattomasti ja tuntuu että näin jaksaisi mennä vaikka Kiinaan asti ja tulee ihan pieni häivähdys sellaista mielihyvän tunnetta. Mutta se ei lyö ylitse enkä ole tullut riippuvaiseksi tuosta tunteesta joten liikkuminen on lähinnä pakkopullaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Saatan olla ihan hyvällä mielellä, kun lähden lenkille tai muuhun liiluntaan, mutta viimeistään vartin jälkeen alkaa kaikki ikävät asiat pyöriä päässä, ahdistaa ja masentaa. Mitä pidempi ja raskaampi lenkki, sitä ankeampi olo. Usein itken. Jooga on melkein pahin, koska se on niin hidasta, että ehtii ajatella liikaa. Olen kokeillut aika montaa lajia, poislukien joukkueurheilun, koska en kehtaa lähteä mihinkään pillittämään ja pilaamaan muiden fiilistä. Musiikin kuuntelu tai lenkkikaveri auttaa vähän, mutta ei riittävästi, että homma olisi miellyttävää. Vihasin koululiikuntaa, olin aina viimeinen ja hyljeksitty. En kylläkään usko, että tämä olisi aiheuttanut nykyisen liikuntaongelman, vaan ongelma on suurimmaksi osaksi fyysinen. Kumma, että tästä aiheesta on niin vähän tietoa.

Tuleeko tuota silloinkin, jos liikut ihan säännöllisesti eli jatkuu kuukaudesta toiseen? Mietin vaan, että itselläni oli kehoon patoutunutta surua ja ahdistusta ja se aiheutti samanlaista, kun sitä alkoi liikuttaa. Mutta joidenkin kuukausien jälkeen se loppui, kun se oli ikään kuin poistettu kokonaan ja keho oli puhdistunut.

Hikipäässä siivoaminen ainut mistä tulee hyväolo kaikki muu liikunta tuo vain pahaa oloa lienee psyykkistä.

Ehdottomasti hyvä olo tulee, mutta ei itsensä rääkkäämisestä tai hikeen vetämisestä. Puoli tuntia sopivanlaista kävelyä raikkaassa ulkoilmassa niin on huomattavasti pirteämpi olo mitä että sisällä aamusta iltaan.