Te jotka olette nähneet/kokeneet perheväkivaltaa lapsena

[quote author="Vierailija" time="19.05.2014 klo 05:43"]

On vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Isä löi äitiä. Oli meille lapsille äkkipikainen ankara. Arvaamaton kielloissaan ja kontrollissaan. Vihainen. Hukkui ainakin minua, nimittele milloin milläkin mielikuvituksellisilla sanoilla. Nolasi ja kiusasi. Nauroi minulle. Ja oli vihainen.  Ilmapiiri oli pelottava ja ahdistava. Sielussani pelko. Se sitoi ja se edelleen sitoo. En luota ihmisiin. Koen ulkopuolisuuden tunnetta. Vetäytynyt. Olin äidin kuuntelija jo pienestä pitäen. Kuitenkin aikuisilla oli heidän oma suhteensa, jossa en ollut osallinen. Luulen. Että ulkopuolisuuden tunne tulee siitä. 

Miten se vaikuttaa nykyhetkeen? Lapsille huudan. Hermostun pienestä. Kontrolloin, stressaantunut pienestä, stressikynnykseni on matala...olen tottunut olemaan jatkuvasti varuillani. Kolme ihmistä kun on, niin koen itseni helposti ulkopuoliseksi. Ajattelen monissa tilanteissa, että olen tehnyt jotain pahaa, ettei minua hyväksytä. Itsetunto on huono. Edelleen. Masennusta ja ahdistusta. Epämääräistä oloa. En osaa pitää puoliani hetkessä. Koen olevani huono jaläpimärkä, heikko, olen ansainnut eristäytyminen ja nurkassa olemisen. Sieluni on maassa, vaikkei se aina ulospäin näykään. Olen herkkä  loukkaantumaan. Viihdyn omissa oloissa, haluaisin paremmin viihtyä ihmisten kanssa. Toisaalta tykkään olla itsekseni. Olo usein, että pitäisi olla jotenkin toisenlainen kuin olen. Että olen kummajainen, vaikka toisaalta olen hyvä tällaisenaan. Epäilys siitä miten saa olla. Mitä pitäisi olla...

[/quote]

Minun olotilani on kuin kopio no 66:lla, mutta isani ei ollut vakivaltainen minua kohtaan, vain veljeani kuulemma. Isani oli psyykkisesti sairas, ja kodin ilmapiiri oli vaikea, ei kehuja, ei kylla kuritustakaan. Olimme ja elimme veljeni kanssa kuin ellun kanat, ei kukaan valittanyt tai komentanut. Olin jo lapsena hyvin ujo, itsetuntoni on todella huono ja olen syonyt laakkeita pienen ikani. Silti olen kouluttautunut ja jotenkin rampinyt koulut lapi, miesten kanssa en kylla tule toimeen. Olen aidilleni edelleen katkera ettei han eronnut isasta, toivoin ja rukoilin sita lapsena..

Meillä kyseessä ei ollut mikään silmätön väkivalta. Vanhempien välistä läpsimistä, haukkumista, tönimistä, uhkailua ja haukkumista. Erityisesti alkoholi sai tän käytöksen esiin. Opin inhoamaan ja pelkäämään alkoholia. Niinpä en itse nyt aikuisena juo kuin hyvin harvoin, silloinkin kohtuudella. Vanhempiin välit oli etäiset, nykyään ihan normaalit. 

Häpeä. Se jäi pysyvästi. Häpesin vanhempiani kun julkisesti saattoivat haukkua toisiaan ilkein sanoin. Vitun huora tai saatanan tuhkamuna keskellä kaupan kassajonoa. Kerran teininä poikaystäväni oli meillä käymässä ja isäni oli kännissä. Äidillä meni hermot ja löi isää tyhkällä muovipullolla päähän ja töni lattialle. Sinne se jäi örisemään. Olimme poikaystävän kanssa toisessa huoneessa ja voi luoja että häpesin. Yritin olla normaalisti ja jatkaa keskustelua. Häpeän nykyäänkin kaikkea ja olen sellainen anteeksi kun olen olemassa- ihminen.

Nykyisessä parisuhteessa olen itsekkin helposti väkivaltainen. Tiedostan tämän ja olen hankkinut apua. Minun lasteni ei tarvitse käydä samanlaista helvettiä lävitse, olla olosuhteiden uhri. Rakastuin miehessäni juuri siihen, että ei käytä alkoholia eikä väkivaltaa. Tuttu ja turvallinen. Minä vain en sitä ole.

Nosto

[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 20:56"]

Meillä lähinnä isä oli fyysisesti väkivaltainen äitiä kohtaan. Hakkaamista, potkimista, tönimistä, sylkemistä, hiusten repimistä, hakkaaminen eri esineillä, huonekalujen heittely, puukolla uhkailu, raiskaaminen, kerran äiti lähti ikkunan läpi.. jne. Muistaakseni tätä tapahtui vain silloin kun molemmat tai ainakin isä oli kännissä. Väkivalta oli jaksottaista, välillä saattoi mennä viikkoja ettei nyrkki heilunut, välillä meno jatkui päivittäisenä pitkään. Sekä fyysistä että psyykkistä. Äiti oli täysin alistettu. Usein tilanne päättyi siihen, että ambulanssi haki äidin, poliisit haki isän tai isä lähti omille teilleen.

Koskaan ei tiennyt kotiin tullessa, mikä oli tilanne. Joskus oltiin kuin "tavallinen perhe" ja katsottiin yhdessä telkkaria, joskus taas oli helvetti irti. Koko perhe elää sellaisessa pelon ilmapiirissä ettei koskaan voi ihan vapaasti edes hengittää, ja aina on aistit valppaina. Sen melkein pysty haistaan, että koska lähtee taas..

Lapsiin, ainakaan minuun, ei muistaakseni koskaan koskettu. Minun onneni oli minua useamman vuoden vanhempi isosisko joka suojeli minua, ihan konkreettisesti koitti peittää korvani ja silmäni parhaansa mukaan. Muistan siskoni milloin nukuttamassa minua, soittamassa poliiseille, juoksemassa naapuriin, menossa väliin kun äiti näytti menettävän tajuntansa jne. En tajua miten hänestä on tullut niin selväpäinen aikuinen kaiken sen jälkeen. Ja muistan kirkkaasti sen ihanan päivän kun äiti sai apua. Ja otti loputa avioeron kun olin 7-8-vuotias.

Osa tapahtumista on palautunut pikkuhiljaa mieleen, osa on ollut muistissa aina. Jälkeen päin tuntuu mielettömän pahalta, kun ajattelen mitä kaikkea äitini ja siskoni on joutunut kokemaan ja kestämään turhan vuoksi.

Lapsena pelkäsin myös isän lähtöä lopullisesti. En halunnut joutua eroon isästä (lapsen ehdoton rakkaus vanhempiaan kohtaan, olin myös sellainen "isän-tyttö"), mutta kun isä sitten muutti pois, välimme hiljalleen viilenivät. Uskon että se johtui siitä, että vasta avioeron jälkeen pystyin henkisesti käsittelemään kokemiani asioita. Teini-iässä sain raivokohtauksia kun koitettiin pakottaa menemään viikonlopuksi isän luo.

Nyt aikuisena en pidä enää mitään yhteyttä isääni eikä hänkään minuun. Pidän aika huonosti yhteyttä äitiini, samoin siskooni, vaikka he ovatkin todella rakkaita. Ja omalla tavallaan sitä rakastaa isääkin, vaikka samaan aikaan vihaa hänen tekojaan ja kantaa katkeruutta vaikka ei haluaisikaan. Olen vihainen isälle siitäkin, että on niin vaikea antaa anteeksi, vaikka haluaisin. Välillä taas en halua.. Ja ottaa päähän että joutuu käsittelemään näitä asioita aika ajoin ehkä loppuikänsä vaikkei enää jaksaisikaan. Toivon että hän voisi ymmärtää kuinka paljon kaikki se paska on kaikkeen vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan.

Uskon että luonteessani lapsuus näkyy ainakin jonkin verran. Koko ikäni olen koittanut taistella joitakin piirteitäni vastaan kuten sulkeutuneisuutta, arkuutta.. sitten on stressialttiutta, ahdistun todella helposti jos elämässä tapahtuu muutoksia, olen myös onneton riitatilanteissa.. Lapsena en osannut puolustaa itseäni, mutta pikkuhiljaa sitä on opetellut. Olen ollut parisuhteissa sekä ns. huonojen että kilttien miesten kanssa. Riitatilanteissa joko räjähdän ja käyttäydyn aggressiivisesti tai sitten vaihtoehtoisesti pakenen/ sulkeudun puhumattomaksi. Kovat äänet olen huomannut myös itselläni.. noh, sekin vaihtelee, joskus pelästyn "hiljaiseksi", joskus ne nostaa aggressiot pintaan.

Yhdenkään lapsen ei pitäisi missään tilanteessa joutua kohtaamaan väkivaltaa. Ja sitä on ihan turha perustella "isin tyttöydellä", avioliittosopimuksilla, "rakkaudella", perheidyllin suojelemisella tms. bullshitilla.

[/quote]Oli kuin kopiokirjoitus omasta elämästäni paitsi että olin tuo isosisko.Muuten olen aikuisvuoteni jaksanut suhkoht hyvin lukuunottamatta että käytin huumeita 3vuotta ollessani parikymppinen ja ryyppäsin erittäinkin paljon.Kaiken huippu oli että elin parisuhteessa puolitoista vuotta miehen kanssa,joka alkoi mätkiä turpaan.Lopullinen niitti minulle oli kun hän iski poskeni mustaksi ja päätti sytyttää kämppämme tuleen,Pakenin koiran kanssa rappuun ja soitin poliisit ja siitä se sitten alkoi irrottautumiseni moisesta,tosin oli itsetunnollisesti niin alistettu etten voinut kuvitellakaan pärjääväni yksin.Onneksi tuo on nyt kaikki mennyttä,mutta nyt odottaessani esikoistani on lapsuus alkanut kummittelemaan ja katkeruus selkärangatonta isän kaiken edelle pistävää äitiä kohtaan on noussut ja isästäni en todellakaan halua kuulla enää koskaan.Olen parina yönä nähnyt unta kuinka käyn sen saamarin ukon kimppuun ja revin häneltä silmät päästä.

Koko ketju provoa täynnä. Naiset ovat väkivaltaisempia kuin miehet, silti täällä puhutaan vain isistä. Helvetin feminatsit.

Isäni oli alkoholisti kun olin pieni. lapsiin ei ikinä koskettu mutta äitiämme hän hakkasi. Nykyään olen hyvin pelokas kaikelle huudolle ja raivoamiselle. Isä onneksi lopetti alkoholin käytön kun sairastuin 1-tyypin diabetekseen 11-vuotiaana.

Mulle se ristiriita, voimakas kiintymys isään joka on kuitenkin väkivaltainen sitä toista vahempaa kohtaan, oli rankka käsitellä. Lapsena tietenkin, mutta vieläkin sen aiheuttamat vammat vaikeuttavat elämää esim. parisuhteen luottamusongelmina ajoittain.

Lapsuudenperheessäni väkivalta tapahtui selvinpäin, sillä ei ollut varsinaista sytykettä kotitilanteessa vaan ilmeisesti työstressi yms. laukaisi sen. Omat vihantunteeni olen aikaisemmin kokenut uhkana ja pelännyt itsestänikin löytyvän selittämättömän väkivallan lähteen.

En ole ollut isäni kanssa tekemisissä muutamaan vuoteen. En ole pystynyt luomaan välejä uudelleen sen jälkeen kun hänen toimintansa erään kriisin yhteydessä muistutti liikaa lapsuuteni muistoja.

Jos omalle kohdalle osuisi tilanne jossa mies käyttää väkivaltaa, en miettisi kahta kertaa vaan lähtisin tilanteesta. Tahdon suoda lapsilleni turvallisen ympäristön jossa he tietävät että heitä rakastetaan ja me vanhempina suojelemme heitä ja tuemme heitä kasvussaan lapsesta aikaihmisiksi.

Äiti oli väkivaltainen raivohullu. Potki meitä lapsia kun oltiin pieniä, sitoi ja tukehdutti.

Tappoi lemmikit.

Isä oli myös väkivaltainen, eri tavalla.

12

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 13:36"]

Mä olen mies, ja isäni hakkasi äitiäni ja antoi paljon selkää meille muksuille. Opin pienestä pitäen pelkäämään väkivaltaa. Kun kasvoin, pääsin asian yli. Tiesin ettei faija saisi vedettyä mua turpaan ja se rauhoitti. Isäni myös veltostui vanhemmiten.

Väkivaltainen käytös siirtyi omaan parisuhteeseeni. En koskaan ole käynyt keneenkään käsiksi, mutta sain puolisoni aina itkemään riitatilanteissa. Se oli vastenmielistä, ja jouduin käymään asiaa aika paljon läpi itseni kanssa ennen kuin pääsin eroon haukkumisesta.

Nyt en ole enää itkettänyt ketään ja pidän väkivaltaista isääni luuserina. Kyllä noi jutut aika sitkeästi vaan tarttuu ihmiseen. Mutta niistä on onneksi mahdollista päästä eroon. 

[/quote]

Minä taas olen nuori nainen, jota äiti hakkasi pienenä. Nyrkistä tuli ohimoon ja takaraivoon, joskus otti pitkävartisen lattiaharjan ja hakkasi sillä. Tuolloin olin alle kymmenen vuotias. Muistanpa myös kertoja kun oli laittanut kengät jalkaan, kun oli johonkin lähdössä ja lähtötohinassa sitten suuttui minulle jostain. Potkaisi kenkä jalassaan sääreen, josta kohosi iso mustelma. Kerran yritin vapisten päästä kauemmas, mutta kompastuin lattialle ja äiti potkaisi kylkeeni, taas siis kenkä jalassa.

Siihen päälle sitten vielä henkinen väkivalta, monesti kehotti minua tappamaan itseni, kun olin niin luuseri hänen silmissään. Mutta pitää sitten mennä muualle hirttäytymään, koska ei halunnut ongelmajätettä tontilleen.

Tsiisus, pitkästä aikaa itketti kirjoittaa tuo, näin välihuomautus.

Mutta jokatapauksessa, minusta ei tullut väkivaltaista, mutta tuo kasasi niin paljon vihaa sisälleni, että joskus puran sitä jopa mieheeni... Saattaa tulla riita pienestäkin asiasta ja minä karjun pää punaisena kuin mies olisi tehnyt valtiorikokseen verrattavan mokan :(

Jälkeenpäin tuntuu aina todella kamalalta ja tunnen itseni todella hirveäksi ihmiseksi. Kerrankin haukuin miestäni idiootiksi, ei saisi nimitellä ikinä...

Mutta yritys on kanssa kova, että pääsisin tästä eroon. Minulta, kuten sinultakin, tuhottiin lapsuus, mutta aikuisuuteen ne paskat asiat eivät vaan saa enää vaikuttaa. Muuten ovat onnistuneet tuhoamaan aikuisuudenkin.

Olen sanaton kaikesta lukemastani. Vaikka olen hyvinkin tietoinen, että meitä väkivaltaa lapsena nähneitä ja kokeneita on paljon, mutta kun tarinoita lukee, niin suru hiipii väkisinkin mieleen. Miksi, miksi meitä on niin paljon?

Enempään kommentointiin en nyt kykene.

Isä ryyppäsi aina viikonloppuisin. Välillä toi kotiin ryyppykavereitakin, joita pelkäsin ja istuin vaatehuoneen nurkassa piilossa. Äiti nalkutti isälle juomisesta, minkä seurauksena isä hakkasi häntä. Se kamala humalaisen raivo, äidin huuto ja meidän lasten (3) itku kului jokaiseen viikonloppuumme. Kauhu ja pelko varjostivat lapsuuttani. Äiti uhkaili hakevansa eroa isästä, mutta yhdessä ovat edelleenkin.

Sairastuin nuorena aikuisena vakavaan masennukseen. Nyt takana 10 v psykoterapia, missä näitä traumoja on itketty ja purettu. Vanhempani kiistävät täysin sairastumiseni yhteyden lapsuuteeni.

Tätä helvettiä ei kukaan lapsi saisi kärsiä, väkivaltaan on aina puututtava. Uskaltakaa puuttua ja hakekaa apua ennen kuin on liian myöhäistä.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 19:34"]

Olen sanaton kaikesta lukemastani. Vaikka olen hyvinkin tietoinen, että meitä väkivaltaa lapsena nähneitä ja kokeneita on paljon, mutta kun tarinoita lukee, niin suru hiipii väkisinkin mieleen. Miksi, miksi meitä on niin paljon?

Enempään kommentointiin en nyt kykene.

[/quote]

Nokun lapsia on niin kiva saada, mutta vaivaa niistä ei saisi olla yhtään. Tältä ainakin itsestäni tuntuu nyt, kun muistelen lapsuuttani.

Ja olen haukan katseella kaikkiin lähipiirin lapsiperheisiin ja todellakin teen heti ilmoituksen, jos alkaa näyttämään siltä ettei kaikki ole kuin pitäisi.

Harmi, että minusta ei kukaan lapsena piitannut sen vertaa, että olisi tehnyt ls-ilmoituksen nähtyään mustelmat.

Minä olen elänyt perheessä, jossa molemmat vanhemmat olivat väkivaltaisia. Isääni pidän mielenvikaisena, hän hakkasi äitini mustelmille usein. Häneen välit ovat olleet aina etäiset ja nykyään en pidä häneen mitään yhteyttä ja en pysty käymään kylässäkään vanhemmillani, koska voin niin huonosti isäni seurassa.

Äitinikään ei ole mikään enkeli. Kyllä isänikin säi hänen väkivaltaisuutta todistaa ja muistanpa, kun hän minuakin kerran teini-ikäisenä tukehdutti tyynyllä. Siitä huolimatta välini äitiini ovat läheiset.

Se mikä tässä hämmästyttää on se, että olen mielestäni aika normaali. Olen kaukana arasta ja säikystä. Itsetuntoni on hyvä ja olen pärjännyt elämässä hyvin. Eronnut olen kyllä kerran ja nyt uusissa naimississa. Se mikä on selvää, niin lapsuus on opettanut, että väkivaltaiset miehet kierrän kaukaa. Jos jotain pitäisi miettiä, että miten isäni käytös näkyy minussa, niin en kestä ollenkaan huutavia tai huokailevia miehiä ja meillä kotona ei aikuiset riitele.

Viimekädessä lapsuudenkotini perheväkivalta oli kuitenkin minulle vähemmän traumatisoivaa varmaan kuin se henkinen kylmyys, henkinen väkivalta, katkeruus ja toisten ihmisten kunnioituksen puutos.

Monilla tuntuu olleen isä väkivaltainen nimenomaan kännissä mutta meillä oli toisin, mun isä oli ja on kännissä mukava leppoinen mies mutta muuten täys diktaattori.

Riitaa ja väkivaltaa oli koko lapsuus, välillä menin väliin ja kerran muistan juokseeni isää karkuun kun yritti käydä munki päälle. Äiti on ja oli täysin alistunut tilanteeseen ja vielä tänäkin päivänä mies on hänelle tärkeämpi kuin omat lapset.

Ulospäin kukaan ei taida tietää mitä meillä seinien sisällä tapahtui lukuunottamatta muutamaa perhetuttua, jotka laittoivat välit poikki vanhempiini kun asiat meni liian rajuiksi. Sitä ennen hakivat mut pois kotoa pahimmista tilanteista ja olen aina heille kiitollinen siitä.

Välit ovat nykyään todella etäiset, en käy kotona juuri koskaan ja jos käyn siellä niin kaikki kamalat muistot tulee pintaan heti. Lapsuuden traumat näkyy minussa, tuntuu etten osaa olla parisuhteessa, olen jotenkin rikki sisältä. Parisuhteissa saan helposti aikaiseksi riitaa vaikka en sitä tosiaan haluaisi. Kuitenkin muuten olen sitkeä sissi, pienet vastoinkäymiset ei mua nujerra ja lapset on aina mulle ykkösiä, mies ei niitä ylitä koskaan.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 17:29"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 16:52"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:06"]

Millaiset välit teillä pikkulapsena oli vanhempaan joka käytti fyysistä väkivaltaa toiseen vanhempaan? Entä myöhemmällä iällä teininä ja aikuisena? Oletteko vasta isompana muistaneet nähneenne sitä? Miten väkivallan näkeminen on vaikuttanut teihin ihmisenä? Millä tavoin reagoitte pikkulapsena nähtyyn väkivaltaan?

[/quote]

Kai sitä nyt muistaa jos joka viikonloppu siihen asti on sitä nähnyt ja kokenut, kun on saanut kotoansa pois muutettua?!? Regointi; pelko

Ja yritin muuttaa rakkaudella lapsena sitä tekijää eli olin mielistelijä.

Ja aikuisena ei vois vähempää tämä ihminen kiinnostaa!

En tiedä miten on vaikuttanut, koska en tiedä millainen olisin jos en olisi nähnyt. Mutta väitänpä että osa epävarmuudestani ja siitä että en oikein ole uskaltanut yrittää peläten epäonnistumista johtuu siitä. Ei ole sellaista itseluottamusta. Olen myös jotenkin arka riitatilanteissa. Toisaalta olen oppinut tarkastelemaan asioita monelta kantilta.

Yritän kyllä rakentaa noita "ei puuttuvia asioita" enkä elä menneisyydessä, mutta eihän sitä kaikkea pysty muuttamaan.

[/quote]

ajattelin tuolla muistamisella että lukeutuuko tuo väkivallan näkeminen lapsilla sellaiseksi traumaksi, jonka mieli työntää pois. Että eivätkö nyt näe isäänsä hirviönä mutta myöhemmin kun ovat valmiita asiaa käsittelemään. Joskus olen lukenut tällaisista unohtamisista ja asioiden kieltämisestä lapsilla. Toki jos jatkuvaa lähes arkipäivää, niin tuskin voi unohtaa tai mitenkään sulkea pois mielestä, mutta tässä tapauksessa äiti saattaa saada kunnolla turpaan ehkä noin kerran pari puolessa vuodessa. Pari kertaa tytöt todistaneet melko kovaa väkivaltaa ja kerran poliisi tullut kotiin ja silloin lastensuojelu puuttui asiaan. "Pientä" repimistä nähneet myös pari kertaa.

[/quote]luulen että tollasessa voi unohtaa.. mutta jo lapsen oikeuksiin kuuluu olla väkivallattomassa perheessä. sama

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 21:50"][quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 17:29"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 16:52"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:06"]

Millaiset välit teillä pikkulapsena oli vanhempaan joka käytti fyysistä väkivaltaa toiseen vanhempaan? Entä myöhemmällä iällä teininä ja aikuisena? Oletteko vasta isompana muistaneet nähneenne sitä? Miten väkivallan näkeminen on vaikuttanut teihin ihmisenä? Millä tavoin reagoitte pikkulapsena nähtyyn väkivaltaan?

[/quote]

Kai sitä nyt muistaa jos joka viikonloppu siihen asti on sitä nähnyt ja kokenut, kun on saanut kotoansa pois muutettua?!? Regointi; pelko

Ja yritin muuttaa rakkaudella lapsena sitä tekijää eli olin mielistelijä.

Ja aikuisena ei vois vähempää tämä ihminen kiinnostaa!

En tiedä miten on vaikuttanut, koska en tiedä millainen olisin jos en olisi nähnyt. Mutta väitänpä että osa epävarmuudestani ja siitä että en oikein ole uskaltanut yrittää peläten epäonnistumista johtuu siitä. Ei ole sellaista itseluottamusta. Olen myös jotenkin arka riitatilanteissa. Toisaalta olen oppinut tarkastelemaan asioita monelta kantilta.

Yritän kyllä rakentaa noita "ei puuttuvia asioita" enkä elä menneisyydessä, mutta eihän sitä kaikkea pysty muuttamaan.

[/quote]

ajattelin tuolla muistamisella että lukeutuuko tuo väkivallan näkeminen lapsilla sellaiseksi traumaksi, jonka mieli työntää pois. Että eivätkö nyt näe isäänsä hirviönä mutta myöhemmin kun ovat valmiita asiaa käsittelemään. Joskus olen lukenut tällaisista unohtamisista ja asioiden kieltämisestä lapsilla. Toki jos jatkuvaa lähes arkipäivää, niin tuskin voi unohtaa tai mitenkään sulkea pois mielestä, mutta tässä tapauksessa äiti saattaa saada kunnolla turpaan ehkä noin kerran pari puolessa vuodessa. Pari kertaa tytöt todistaneet melko kovaa väkivaltaa ja kerran poliisi tullut kotiin ja silloin lastensuojelu puuttui asiaan. "Pientä" repimistä nähneet myös pari kertaa.

[/quote]luulen että tollasessa voi unohtaa.. mutta jo lapsen oikeuksiin kuuluu olla väkivallattomassa perheessä. sama

[/quote] luin huonosti. Voi he noin usein tapahtuessa muistaakin. Ja se tunnelma kotona.. ehkä noita kertoja odotellaan jne. Mies pitää käytöksellään vaimoa ja perhettä koko ajan varpaillaan...

[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 19:40"]

Omat lapsuudenviikonloppuni olen aina viettänyt pelossa ja ahdistuksessa kun isä riehui ja pahoinpiteli äitiäni fyysisesti kuin henkisestikin. Rakas koirani lohtunani selvisin pahimmilta henkisiltä naarmuilta. Kyllä nykyään huomaa kuitenkin että pelkää isoja ääniä ja jos mies korottaa ääntään se aiheuttaa minussa pakokauhuisen reaktion. Humalaisia ihmisiä karttelen myös.

[/quote] Onneksi itse olen saanut tuollaisen vastaavan lapsuuden käsiteltyä, ettei minun tarvitse tuollaista reaktioo sietää.

[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 19:51"]

Olen edelleen kauhusta kankea kun kuulen esim naapurin puolelta tai jostain tappelun ääniä. Tavaroiden kolinaa sekoitettuna huutoihin saa sydämeni hakkaamaan ja kädet tärisemään. Pelkään kuollakseni agressiivisia humalaisia miehiä. Ikää on yli 40, mutta tunnemuisti ei unohdu koskaan. Itse en aikuisiällä ole kokenut väkivaltaa, onneksi.

[/quote]

En mene tässä mitään varmaa sanomaan, mutta kyllä tuntuisi järkeenkäyvältä, että ne lapsuuden asiat pystyisi jossain terapiassa käsittelemään läpi (tai sitten itse) niin, että noin vahvoja reaktioita ei kyseistä asioista aikuisena enää tulisi kuin kuvaat. Kaikilla ei toki ole mahdollista päästä terapiaan, mutta invalidisoivalle tuo vaikuttaa.

Huomaan pystyväni seurustelemaan vain "liian kilttien miesten kanssa". 

Väkivalta on siirtynyt omaan suhteeseeni. Olen ihan samanlainen kuin isäni. Arvatkaa, olenko katkera. Mikäköhän tähän auttaisi?