Te jotka olette nähneet/kokeneet perheväkivaltaa lapsena

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 13:07"]

Voihan olla että olisi paras jos vanhemmat eroaisivat ja lapset hoidettaisiin vuoroviikoin. Se että isä ei tule toimeen äidin kanssa ei tee yksinään huonoa isää. Mutta väkivallan näkemisen pitäisi loppua.

Kipeä ratkaisu mutta jos mies on hyvä lapsille, voisi olla yhkin. Mulla se olis ollut paras mutta isäni ei ole biologinen ja äiti oli täysin sekaisin ajoittain. Siitä myös väkivalta.

[/quote]

Tämä on musta naiivi oletus, että väkivalta ihmisestä loppuisi suhteen myötä. Se väkivalta ei johdu suhteesta, vaan siitä ettei osaa hillitä/koordinoida toimintaansa, kun tulee ristiriitatilanteita. Tälläisen aikuisen kanssa oleva lapsi on turvaton erityisesti ilman sitä toista aikuista.

En tiedä. Isä ja äiti eivät oikein ole niitä, joita pelastaisin, jos pitäisi päättää keitä en pelastaisi. Molemmat olivat väkivaltaisia. Minäkin koin väkivaltaa, niin isältä kuin äidiltä, ja muut sisarukset. Toivoin silloin, ettei minulla olisi kyseisiä vanhempia.  Ahdistun, jos olen kotona. Tiedän, että äiti jää alakynteen eikä osaa puolustautua isää vastaan. Äiti voi myös itsekin suuttua, mutta se on reaktio sitä vastaan, ettei äiti osaa puolustaa vieläkään itseään. Silloin äidin viha on jotain käsittämätöntä epäloogista. Fyysistä väkivaltaa ei enää ole mutta uhkailut ja väkivaltaiset eleet kyllä. Tappelevat varmaan loppuun asti.

Miten se minuun on sitten vaikuttunut? Olen yksinäinen. Yritän kamppailla elämässäni yksin. En puhu vaikeista asioista vanhemmilleni. En siten saa tukea tai neuvoja tai lohdutusta. Vanhempien pitäisi olla se tuki ja turva, mutta ei mun tapauksessa. Ehkä taloudellista tukea voivat antaa, mutta ei henkistä. 

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:58"]

4 oli siis ap.

Yritän keksiä näkökulmia mitä voisin perheen äidille kertoa ja auttaa. Olisi siksi hyvä kuulla miten olette lapsena näkemäänne väkivaltaan suhtautunu ja kertoa vähän senkin pohjalta mitä se voi lapsille myöhemmin aiheuttaa ja erityisesti miksi tytöt nyt niin kovin isän perään?

[/quote]

Minä olin tuo 20. Olin isäni perään, koska hän oli kiinnostunut minusta ja vietti kanssani aikaa. Loma-ajat vietin isäni vahemmilla ja usein isänikin oli siellä. Elämäni ensimmäiset kolme vuotta ihan vauva-ajan jälkeen asuin isäni vanhemmillani, (olin siellä hoidossa monien satojen kilometrien päässä vanhemmistani) ja vietin loma-ajat myöhemminkin siellä. Usein isäni oli mukana myös ja kasvoin kiinni enemmän isääni.

Äitini kanssa en viettänyt niin paljoa aikaa, jäimme etäisemmiksi. Lisäksi vaikka isäni oli rikkinäinen ihminen, niin väkivaltaisessa ja alkoholistin kanssa suhteessa ollut äitinikin oli rikkinäinen ihminen. Ei hänessä ollut lujuutta huolehtia lapsistaan, hän kaipasi itse sitä huolehtimisen kohteena olemista. Hän oli kuin pikkutyttö, joka kaipasi rakkautta, eikä pystynyt ammentamaan sitä niinkään muille. Hänellä oli myös tiettyä epävakautta, joskus hän on tarvinnut mielialalääkitystäkin. Äitini elämä on keskittynyt aina miehiin, hän ei osaa elää ilman miestä, lapset tulivat aina vasta tämän jälkeen.

Joskus voisi melkein sanoa, että isäni ymmärsi, mutta oli liian heikko. Äitini taas ei edes ymmärtänyt, eikä tule koskaan ymmärtämään. Isosiskoni on laittanut aikuisiällä äitimme kanssa välit jo totaalisesti poikki yli 10v sitten, itse kestän äitini seuraa hampaita kiristellen. Hän ei yksinkertaisesti vain ole osannut olla äiti.

Osittain vanhempani olivat omien vanhempiensa tuote. Äitini inhosi äitiään, mutta isästään piti. Silti on monesti sanonut ettei äitinsä antanut isän osoittaa hänelle lempeyttä. Hän koki äitinsä kovaksi ja vaativaksi äidiksi. Isäni isä taas pahansisuinen ja varmasti vaikea isä, mutta hänen äitinsä oli lempeä ja oletan, että se mitä isäni pystyi minulle antamaan kumpusi sieltä.

Se mitä omalla taustalla on vaikuttaa välillä uskomattoman paljon. Oman itsensä muuttaminen ja edes sen ymmärtäminen miten toimii ja mistä se johtuu on vaikeaa. Ei siihen se ihmisikä aina tunnu edes riittävän. Tämäkin keskustelu on avannut lisää omia silmiäni, juuri sitä äkkipikaisuutta joka minussa on.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 15:54"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:58"]

4 oli siis ap.

Yritän keksiä näkökulmia mitä voisin perheen äidille kertoa ja auttaa. Olisi siksi hyvä kuulla miten olette lapsena näkemäänne väkivaltaan suhtautunu ja kertoa vähän senkin pohjalta mitä se voi lapsille myöhemmin aiheuttaa ja erityisesti miksi tytöt nyt niin kovin isän perään?

[/quote]

Minä olin tuo 20. Olin isäni perään, koska hän oli kiinnostunut minusta ja vietti kanssani aikaa. Loma-ajat vietin isäni vahemmilla ja usein isänikin oli siellä. Elämäni ensimmäiset kolme vuotta ihan vauva-ajan jälkeen asuin isäni vanhemmillani, (olin siellä hoidossa monien satojen kilometrien päässä vanhemmistani) ja vietin loma-ajat myöhemminkin siellä. Usein isäni oli mukana myös ja kasvoin kiinni enemmän isääni.

Äitini kanssa en viettänyt niin paljoa aikaa, jäimme etäisemmiksi. Lisäksi vaikka isäni oli rikkinäinen ihminen, niin väkivaltaisessa ja alkoholistin kanssa suhteessa ollut äitinikin oli rikkinäinen ihminen. Ei hänessä ollut lujuutta huolehtia lapsistaan, hän kaipasi itse sitä huolehtimisen kohteena olemista. Hän oli kuin pikkutyttö, joka kaipasi rakkautta, eikä pystynyt ammentamaan sitä niinkään muille. Hänellä oli myös tiettyä epävakautta, joskus hän on tarvinnut mielialalääkitystäkin. Äitini elämä on keskittynyt aina miehiin, hän ei osaa elää ilman miestä, lapset tulivat aina vasta tämän jälkeen.

Joskus voisi melkein sanoa, että isäni ymmärsi, mutta oli liian heikko. Äitini taas ei edes ymmärtänyt, eikä tule koskaan ymmärtämään. Isosiskoni on laittanut aikuisiällä äitimme kanssa välit jo totaalisesti poikki yli 10v sitten, itse kestän äitini seuraa hampaita kiristellen. Hän ei yksinkertaisesti vain ole osannut olla äiti.

Osittain vanhempani olivat omien vanhempiensa tuote. Äitini inhosi äitiään, mutta isästään piti. Silti on monesti sanonut ettei äitinsä antanut isän osoittaa hänelle lempeyttä. Hän koki äitinsä kovaksi ja vaativaksi äidiksi. Isäni isä taas pahansisuinen ja varmasti vaikea isä, mutta hänen äitinsä oli lempeä ja oletan, että se mitä isäni pystyi minulle antamaan kumpusi sieltä.

Se mitä omalla taustalla on vaikuttaa välillä uskomattoman paljon. Oman itsensä muuttaminen ja edes sen ymmärtäminen miten toimii ja mistä se johtuu on vaikeaa. Ei siihen se ihmisikä aina tunnu edes riittävän. Tämäkin keskustelu on avannut lisää omia silmiäni, juuri sitä äkkipikaisuutta joka minussa on.

[/quote]

hmm.. onpa hyvä että tästä ketjusta on hyötyä muillekin :) oikeastaan tämä perhe josta puhun niin kuulostaa paljon sinun elämältä. Perheen äiti on juurikin tuollainen "raasu". Tuntuu että mies/miehet on hänelle enemmän kuin lapset. Joskus kun tämä väkivaltainen mies on ollut kotoa poissa kärjistyneen tilanteen vuoksi ja ovat yrittäneen olla erossa, niin nainen on siltä istumalta hankkinut itselleen laastarisuhteen, mutta vain siksi aikaa kunnes perheen isä on taas tullut takaisin.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:06"]

Millaiset välit teillä pikkulapsena oli vanhempaan joka käytti fyysistä väkivaltaa toiseen vanhempaan? Entä myöhemmällä iällä teininä ja aikuisena? Oletteko vasta isompana muistaneet nähneenne sitä? Miten väkivallan näkeminen on vaikuttanut teihin ihmisenä? Millä tavoin reagoitte pikkulapsena nähtyyn väkivaltaan?

[/quote]

Kai sitä nyt muistaa jos joka viikonloppu siihen asti on sitä nähnyt ja kokenut, kun on saanut kotoansa pois muutettua?!? Regointi; pelko

Ja yritin muuttaa rakkaudella lapsena sitä tekijää eli olin mielistelijä.

Ja aikuisena ei vois vähempää tämä ihminen kiinnostaa!

En tiedä miten on vaikuttanut, koska en tiedä millainen olisin jos en olisi nähnyt. Mutta väitänpä että osa epävarmuudestani ja siitä että en oikein ole uskaltanut yrittää peläten epäonnistumista johtuu siitä. Ei ole sellaista itseluottamusta. Olen myös jotenkin arka riitatilanteissa. Toisaalta olen oppinut tarkastelemaan asioita monelta kantilta.

Yritän kyllä rakentaa noita "ei puuttuvia asioita" enkä elä menneisyydessä, mutta eihän sitä kaikkea pysty muuttamaan.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:55"]

Tiedän siis perheen missä isä käyttää väkivaltaa äitiä kohtaan. Heillä on kaksi pientä tyttöä jotka molemmat ovat kuitenkin todella isäntyttöjä. He ovat lastensuojelun asiakkaita ja tilannetta kyllä seurataan.. tuntuu vain läheltä tilannetta seuranneena oudolta ja soskut ei kaikkea väkivaltaa tiedä, mutta tuudittautuuko nämä vanhemmat nyt siihen että koska tytöt ovat isän perään niin paljon, että ei kannata erota? Olen koittanut äidille puhua että onko hyvä lapsille, mutta hän ei halua erottaa lapsia isästä? Ovatko lapset ripustautuneet isään menettämisenpelosta? Miksi juuri isä on se ykkönen vaikka aiheuttaa perheessä pahaa mieltä? Tuntuu että en osaa auttaa heitä vaikka äiti puhuu minulle paljon pahasta olosta. En kuitenkaan osaa suhtautua asiaan enää koska ei kuuntele eropuhetta ja tytöt isäntyttöjä.

[/quote]no 25 voi sanoa ihan omasta kokemuskestaan, että minä olin pienenä juuri "isän tyttö" ja hyvin lojaali isälleni, koska uskoin että se muuttaisi isän. Eli yritin käytöksellä muuttaa isän.

Itse näin lapsena kun oma isäni humalassa hakkasi äitini mustelmille. Usein oli äitini mustelmilla ja ruhjeilla. Kerran pakenimme toiselle paikkakunnalle, mutta äijä löysi itsensä sinne ja uhkasi tappaa äidin. Sen yön jälkeen olen isääni inhonnut ja pelännyt. Lapsiani ei ole nähnyt eikä tule näkeemäänkään. Pari kertaa tapasin hänet kun olin 17-20 vuotias ja silloinkin mukana oli nykyinen aviomies. Yksin en uskalla tavata vieläkään.

Välit ovat kohteliaan etäiset. Kunnioita vanhempiasi ei ole oikein iskenyt. Kukaan ei uskoisi perheestäni, millaista se oli.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 15:48"]

Miten se minuun on sitten vaikuttunut? Olen yksinäinen. Yritän kamppailla elämässäni yksin. En puhu vaikeista asioista vanhemmilleni. En siten saa tukea tai neuvoja tai lohdutusta. Vanhempien pitäisi olla se tuki ja turva, mutta ei mun tapauksessa. Ehkä taloudellista tukea voivat antaa, mutta ei henkistä. 

[/quote]

Mulla on juuri samanlaista. Ei tulisi mieleenikään puhua vaikeista asioista vanhemmilleni. Miehelleni pystyn onneksi puhumaan. Ystävillekin aika hyvin, mutta välillä joudun tsemppaamaan siinä todella, kun lapsuus on perustunut siihen, että pahoinvointia ei saa näyttää ulospäin.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 16:52"]

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:06"]

Millaiset välit teillä pikkulapsena oli vanhempaan joka käytti fyysistä väkivaltaa toiseen vanhempaan? Entä myöhemmällä iällä teininä ja aikuisena? Oletteko vasta isompana muistaneet nähneenne sitä? Miten väkivallan näkeminen on vaikuttanut teihin ihmisenä? Millä tavoin reagoitte pikkulapsena nähtyyn väkivaltaan?

[/quote]

Kai sitä nyt muistaa jos joka viikonloppu siihen asti on sitä nähnyt ja kokenut, kun on saanut kotoansa pois muutettua?!? Regointi; pelko

Ja yritin muuttaa rakkaudella lapsena sitä tekijää eli olin mielistelijä.

Ja aikuisena ei vois vähempää tämä ihminen kiinnostaa!

En tiedä miten on vaikuttanut, koska en tiedä millainen olisin jos en olisi nähnyt. Mutta väitänpä että osa epävarmuudestani ja siitä että en oikein ole uskaltanut yrittää peläten epäonnistumista johtuu siitä. Ei ole sellaista itseluottamusta. Olen myös jotenkin arka riitatilanteissa. Toisaalta olen oppinut tarkastelemaan asioita monelta kantilta.

Yritän kyllä rakentaa noita "ei puuttuvia asioita" enkä elä menneisyydessä, mutta eihän sitä kaikkea pysty muuttamaan.

[/quote]

ajattelin tuolla muistamisella että lukeutuuko tuo väkivallan näkeminen lapsilla sellaiseksi traumaksi, jonka mieli työntää pois. Että eivätkö nyt näe isäänsä hirviönä mutta myöhemmin kun ovat valmiita asiaa käsittelemään. Joskus olen lukenut tällaisista unohtamisista ja asioiden kieltämisestä lapsilla. Toki jos jatkuvaa lähes arkipäivää, niin tuskin voi unohtaa tai mitenkään sulkea pois mielestä, mutta tässä tapauksessa äiti saattaa saada kunnolla turpaan ehkä noin kerran pari puolessa vuodessa. Pari kertaa tytöt todistaneet melko kovaa väkivaltaa ja kerran poliisi tullut kotiin ja silloin lastensuojelu puuttui asiaan. "Pientä" repimistä nähneet myös pari kertaa.

Monta vuotta helvettiä, alituista pelkoa jne.

Ei minulle ole ns. traumoja jäänyt. Kovapäiseksi tosin kasvoin.

Samalla kun vihdoinkin vanhempani erosivat, katkaisin välit juoppoon ja väkivaltaiseen isääni. Sellaisen ihmisen ei tarvitse kuulua minun ja perheeni elämään.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 12:06"]

Millaiset välit teillä pikkulapsena oli vanhempaan joka käytti fyysistä väkivaltaa toiseen vanhempaan? Entä myöhemmällä iällä teininä ja aikuisena? Oletteko vasta isompana muistaneet nähneenne sitä? Miten väkivallan näkeminen on vaikuttanut teihin ihmisenä? Millä tavoin reagoitte pikkulapsena nähtyyn väkivaltaan?

[/quote]

Luuseri-isäni häipyi kun olin 2-vuotias. Tilalle tuli sitten isäpuoli, joka oli ajoittain väkivaltainen sekä äitiäni että minua kohtaan. Halusi olla kukko tunkiolla eikä sietänyt sitä, jos jostain oli eri mieltä tai ei välittömästi tehnyt niin kuin herra käskee.

Nykyään emme ole tekemisissä, ollenkaan. Tai no viime kesänä näin erääntyyppisissä "sukujuhlissa" missä tuo oli uuden vaimonsa kanssa (tätäkin naista hakkaa) ja vaihdettiin muutama sana ihan sivistyneesti. Mutta ällöttävä ukko kaiken kaikkiaan, en todellakaan halua ylläpitää minkäänlaisia välejä.

Väkivalta on jättänyt muhun kyllä jonkunlaisia arpia. Hermostun ja ahdistun helposti ja vaikka halveksin nakkikioskitappelijoita, moottoripyöräkerholaisia ym uhoavaa paskasakkia sydämeni pohjasta niin olen toisaalta arka ja pelokas ja säikyn helposti. Olen esim. ollut työssä psykiatrisessa sairaalassa (en hoitajana) ja siellä tilanteet, joissa joku äijä alkoi korottaa ääntään  ja käyttäytyä uhkavaasti olivat todella epämiellyttäviä. Muu henkilökunta pystyi jututtamaan näitä rauhallisesti ja menemään lähelle esim. tarjoamaan rauhoittavaa lääkettä. Itse pelkäsin lyödyksi tulemista, sydän alkoi jyskyttää ja ääni oli vaikea pitää vakaana, mieli teki perääntyä tilanteesta enkä olisi ikinä uskaltanut mennä lyönti/potkaisuetäisyydelle. Sen sijaan aggressiivisia naisia en pelkää tippaakaan, en vaikka olisivat kaksi kertaa kokoisiani.

[/quote]

Että eivätkö nyt näe isäänsä hirviönä mutta myöhemmin kun ovat valmiita asiaa käsittelemään. Joskus olen lukenut tällaisista unohtamisista ja asioiden kieltämisestä lapsilla. Toki jos jatkuvaa lähes arkipäivää, niin tuskin voi unohtaa tai mitenkään sulkea pois mielestä, mutta tässä tapauksessa äiti saattaa saada kunnolla turpaan ehkä noin kerran pari puolessa vuodessa. poliisi tullut kotiin ja silloin lastensuojelu puuttui asiaan. "Pientä" repimistä nähneet myös pari kertaa.

[/quote]

Itselle varsinkin murrosiässä oli kamalaa, kun rakasti isää vaikka halusi vihata. Lapset ovat hyvin lojaaleja vanhemmilleen. Kaikesta huolimatta isäni on minulle äärettömän rakas. Ilmeisesti ihmistä pystyy rakastamaan, vaikkei tekoja hyväksyisikään.

Mulla alkoholisti-äiti ja isä usein huusi hänelle koska vihasi kun tämä oli kännissä. Monesti isä pakkasi laukkunsa ja uhkasi jättää meidät kaikki, mutta ei sitä koskaan tehnyt. Muutaman kerran isä kävi äitiin käsiksi, kerran silleen että äidillä murtui ranne, muuten ei tehnyt kovin pahaa, saattoi töniä, heitellä tavaroilla tai kaataa esim kaljaa äidin päälle. Isä oli myös usein hermo kireällä ja korotti helposti ääntänsä meille lapsille.

Nykyään äitini on kuollut, isä on minulle todella läheinen. Lapsuudesta me ei puhuta koskaan. Kärsin itse useista pelkotiloista, etenkin äidiksi tulemisen jälkeen nämä pahenivat. Parisuhteessa alan heti itkemään jos mies kohottaa ääntänsä riitatilanteissa, ja en anna hänen huutaa lapsillemme, ja emme riitele lasten nähden ja meillä ei koskaan käytetä alkoholia lasten nähden. En ole riippuvainen miehestäni, mutta olen riippuvainen lapsistani, jos joudun yhdenkin yön olemaan heistä erossa, kärsin. Pelkään aina että jotain pahaa tapahtuu.

Eli mä koen että noi asiat menneisyydestä vaikutti paljon muhu.

Omat lapsuudenviikonloppuni olen aina viettänyt pelossa ja ahdistuksessa kun isä riehui ja pahoinpiteli äitiäni fyysisesti kuin henkisestikin. Rakas koirani lohtunani selvisin pahimmilta henkisiltä naarmuilta. Kyllä nykyään huomaa kuitenkin että pelkää isoja ääniä ja jos mies korottaa ääntään se aiheuttaa minussa pakokauhuisen reaktion. Humalaisia ihmisiä karttelen myös.

Olen edelleen kauhusta kankea kun kuulen esim naapurin puolelta tai jostain tappelun ääniä. Tavaroiden kolinaa sekoitettuna huutoihin saa sydämeni hakkaamaan ja kädet tärisemään. Pelkään kuollakseni agressiivisia humalaisia miehiä. Ikää on yli 40, mutta tunnemuisti ei unohdu koskaan. Itse en aikuisiällä ole kokenut väkivaltaa, onneksi.

On vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Isä löi äitiä. Oli meille lapsille äkkipikainen ankara. Arvaamaton kielloissaan ja kontrollissaan. Vihainen. Hukkui ainakin minua, nimittele milloin milläkin mielikuvituksellisilla sanoilla. Nolasi ja kiusasi. Nauroi minulle. Ja oli vihainen.  Ilmapiiri oli pelottava ja ahdistava. Sielussani pelko. Se sitoi ja se edelleen sitoo. En luota ihmisiin. Koen ulkopuolisuuden tunnetta. Vetäytynyt. Olin äidin kuuntelija jo pienestä pitäen. Kuitenkin aikuisilla oli heidän oma suhteensa, jossa en ollut osallinen. Luulen. Että ulkopuolisuuden tunne tulee siitä. 

Miten se vaikuttaa nykyhetkeen? Lapsille huudan. Hermostun pienestä. Kontrolloin, stressaantunut pienestä, stressikynnykseni on matala...olen tottunut olemaan jatkuvasti varuillani. Kolme ihmistä kun on, niin koen itseni helposti ulkopuoliseksi. Ajattelen monissa tilanteissa, että olen tehnyt jotain pahaa, ettei minua hyväksytä. Itsetunto on huono. Edelleen. Masennusta ja ahdistusta. Epämääräistä oloa. En osaa pitää puoliani hetkessä. Koen olevani huono jaläpimärkä, heikko, olen ansainnut eristäytyminen ja nurkassa olemisen. Sieluni on maassa, vaikkei se aina ulospäin näykään. Olen herkkä  loukkaantumaan. Viihdyn omissa oloissa, haluaisin paremmin viihtyä ihmisten kanssa. Toisaalta tykkään olla itsekseni. Olo usein, että pitäisi olla jotenkin toisenlainen kuin olen. Että olen kummajainen, vaikka toisaalta olen hyvä tällaisenaan. Epäilys siitä miten saa olla. Mitä pitäisi olla...

Edelliseen vielä...Joskus mietin olisiko ollut parempi kasvaa yh-perheessä kuin väkivallan ja pelon alla?  Meillä vanhemmat edelleen naimisissa. Eläkkeellä muuttivat eri osoitteisiin.

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 13:36"]Mä olen mies, ja isäni hakkasi äitiäni ja antoi paljon selkää meille muksuille. Opin pienestä pitäen pelkäämään väkivaltaa. Kun kasvoin, pääsin asian yli. Tiesin ettei faija saisi vedettyä mua turpaan ja se rauhoitti. Isäni myös veltostui vanhemmiten.

Väkivaltainen käytös siirtyi omaan parisuhteeseeni. En koskaan ole käynyt keneenkään käsiksi, mutta sain puolisoni aina itkemään riitatilanteissa. Se oli vastenmielistä, ja jouduin käymään asiaa aika paljon läpi itseni kanssa ennen kuin pääsin eroon haukkumisesta.

Nyt en ole enää itkettänyt ketään ja pidän väkivaltaista isääni luuserina. Kyllä noi jutut aika sitkeästi vaan tarttuu ihmiseen. Mutta niistä on onneksi mahdollista päästä eroon. 

 
[/quote]
Tarkoittaako itkettäminen tässä tapauksessa _henkistä_ väkivaltaa?

[quote author="Vierailija" time="15.03.2014 klo 18:22"]Koko ketju provoa täynnä. Naiset ovat väkivaltaisempia kuin miehet, silti täällä puhutaan vain isistä. Helvetin feminatsit.
[/quote]
Apua. Mitä kommentti kertoo kirjoittajastaan?