Te jotka olette nähneet/kokeneet perheväkivaltaa lapsena

Huhhuh kun on paljon näitä asioita kokeneita. Meillä varsinaista väkivaltaa ei ollut kuin pari kertaa ja teininä sitä kohdistui pari kertaa myös minuun. Mutta näitä lukiessa tuntuu että sitä oli verrattain vähän. Silti minusta on tullut ahdistunut, masentunut ja arka, enkä vielä 35-vuotiaanakaan ole päässyt lapsuudenkodin ahdistavan ilmapiirin yli. Mietin, että ehkä se johtuu siitä että väkivallan uhka oli jotenkin läsnä ja koskaan ei voinut tietää mihin vanhempien riidat johtaa. Myös henkinen väkivalta, joka on kohdistunut myös minuun molempien vanhempien taholta on vaikuttanut. Edelleen käyn terapiassa ja haluan uskoa että joku päivä voisin vain unohtaa. Tuntuu vain välillä että on katkera siitä miten ne asiat voi vaikuttaa vielä nykyhetkeenkin. Ehkä palaan myöhemmin kertomaan oman tarinani, juuri nyt en pysty enempää, alkoi itkettää muiden tarinat ja sitten se kun nyt tajusin että moneen nämä asiat on vaikuttaneet juurikin samalla tavalla. Pelkoa, arkuutta, hankaluuksia omissa parisuhteissa, vihan purkauksia jne. Oli oikeestaan helpottavaa lukea nämä, koska olen kerran saanut yhdeltä kaveriltani kuulla että se on vain siitä kiinni miten itse näihin asioihin suhtautuu...ikäänkuin vihjaili että mun olis kuulunut selvitä tästä paremmin.

On kyllä tullut paljon vastauksia ja kokemuksia. Alan kallistua sille kannalle, että kehotan edelleen eroon, vaikka äiti sitä vastustaakin. Ei ole loppuunsa minun päätettävissä, eikä minun asia, mutta koska tämä äiti minulle asioista niin kovin avautuu, niin kai minulla on oikeus mielipiteeni pitää ja sen pohjalta auttaa...? Miksipä tämä nainen minulle muuten avautuisi jos ei pitäisi minua jonkinlaisena järkenä hänelle? :/

Ap

[quote author="Vierailija" time="21.03.2014 klo 11:18"]

Väkivalta on siirtynyt omaan suhteeseeni. Olen ihan samanlainen kuin isäni. Arvatkaa, olenko katkera. Mikäköhän tähän auttaisi?

[/quote]Pitää irtautua siitä menneisyydestä. Se on ohi, taaksejäänyttä elämää.

Mitäs jos lapsi ei näe isän pahoinpitelevän äitiä mutta niin kuitenkin tapahtuu. Mitä asialle pitäisi tehdä?

Vastaukseen 2. Itse kasvoin perheessä, jossa oli alkoholisti-isä ja mitään mielikuvia minulla ei ole väkivallasta. Kun sanoit, että pelkäät kovia ääniä ja aggressiivisesti käyttäytyviä humalaisia, niin pelkään minäkin - ja ne ovat oikeastaan ainoat pelkoni. Onkohan lapsuuteeni kuulunut sittenkin väkivaltaa, mutten vain muista sitä? Vanhempani erosivat kun olin neljä vuotta, mutta sen jälkeen isäni vietti aikaa vielä meillä satunnaisesti.

[quote author="Vierailija" time="21.03.2014 klo 11:57"]

Edelleen käyn terapiassa ja haluan uskoa että joku päivä voisin vain unohtaa. Tuntuu vain välillä että on katkera siitä miten ne asiat voi vaikuttaa vielä nykyhetkeenkin. Ehkä palaan myöhemmin kertomaan oman tarinani, juuri nyt en pysty enempää, alkoi itkettää muiden tarinat ja sitten se kun nyt tajusin että moneen nämä asiat on vaikuttaneet juurikin samalla tavalla. Pelkoa, arkuutta, hankaluuksia omissa parisuhteissa, vihan purkauksia jne. Oli oikeestaan helpottavaa lukea nämä, koska olen kerran saanut yhdeltä kaveriltani kuulla että se on vain siitä kiinni miten itse näihin asioihin suhtautuu...ikäänkuin vihjaili että mun olis kuulunut selvitä tästä paremmin.

[/quote]

Kyllä, itse olen jättänyt tuon paskan lapsuuteni taakse. Ja minusta avainasemassa ei ole unohdus, vaan se että ei elä enää siinä menneisyydessä. Kyllähän minullekin tulee välillä ällötyksiä ja niistä johtuvia kysymysmerkkejä mieleeni ja esim. nyt kun kirjoittelen tässä muistan sen sairaan ilmapiirin...tiedostan myös että isäni on edelleen sairas, epäluuloinen ja asosiaalinen persoona, se kuuluisa narsismikin mainitaan hänen papereissaan. Tiedostan myös itsessäni välillä epäluulon hävähdyksiä ja muita negatiivisia asioita, jotka ovat lapsuuden peruja. Mutta sävyerot ovat pieniä, varmaan ihan normaaliin skaalaan mahtuvia.

Minäkin elin menneisyydessä siinä siitä kun muutin kotoa ja käsittelin sitä asiaa hirveästi parinkymmenen ikävuoden tienoilla ja 3 vuoden psykoterapiassa jauhettiin sitä (toki puhuttiin elämästä tässä ja nyt) noin 25-ikävuoden tienoilla. Nyt olen yli kolmekymppinen ja niin onnellinen. Olen tarpeeksi säälinyt pientä itseäni. Tunnen kasvaneeni aikuiseksi.

Kaikkein pahimmalta tässä ketjussa tuntuu se, että yli kolmekymppiset ihmiset elävät vielä siinä omassa kurjassa lapsuudessaan!

Kyllähän se joskus kyrpii ja tietynlaista kaipuuta on, että on ollut isä, vaikka ei koskaan ole ollutkaan. Lapsia on turha laittaa vanhemmille yökylään, kun alkoholisti hullu asuu siellä. Äidistäkään ei kovin ole tukea, vaikka rakastan kyllä häntä.

Mutta hei, elämä on ja miksi se pitäisi käyttää murhetimiseen.

Terapiasta kommentti: olen itse siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen saanut käydä psykodynaamisen terapian ja en kiistä sen vaikuttavuutta, mutta nyt minulla alkaa olla jo sellaista mielipidettä, että asioita ei pidä liikaa vatvoa ja terapoida. Kyllähän näistä jauhamista löytyisi hamaan tulevaisuuteen asti. Tai sitten vaan opin terapiassa käsittelemään asiat; naks naks ja se on siinä.

Anteeksiannosta on pakko mainita, että kyllä antaisin anteeksi, mutta kun ei pyydetä. Ei pyydetä siksi kun ei koeta että oltaisiin tehty mitään väärää.

[quote author="Vierailija" time="21.03.2014 klo 11:18"]

Väkivalta on siirtynyt omaan suhteeseeni. Olen ihan samanlainen kuin isäni. Arvatkaa, olenko katkera. Mikäköhän tähän auttaisi?

[/quote]Pyri elämään paremmin, kuten näet oikeaksi. En tiedä, mistä siihen katkeruuteen löytyisi apua, auttaisiko vaikka keskusteluapu tai vertaisryhmässä käyminen.

Toivottavasti löydät keinon käsitellä katkeruuttasi, se tunne junnaa menneessä kun taas sinä ansaitsisit löytää omassa elämässäsi oman tiesi. Menneen kanssa voi elää mutta sen pitäisi löytää oma paikkansa muistin perukoilla, neutraalina ja käsiteltynä.

Te väkivaltaa kokeneet, oletteko kokeneet päässeenne irti menneisyyden haamuista? Itse olen todella hyvin :) elin tuota paskaa (siis konkreettisesti käsittelin asiaa ~18-25-vuotiaaksi, kävin terapiassa ja puhuin miehelle uudelleen ja uudelleen), mutta noin 30-vuotiaana oon jättäny nuo asiat taakse ja korostan elämässäni iloisuutta, pienestä nauttimista (esim. se on jo suuri nautinto kun aurinko paistaa monen viikon jälkeen), ei pienistä valittamista ja turhasta nipottamista, nyt noin esimerkkinä.

Toki on ehkä pieniä asioita, jotka ovat lapsuuden peruja, mutta masentunut mitätön paska en kyllä koe olevani. Ehkä helposti haukun ja syytän itseäni pienistä epäonnistumisista (mutta tuntuu että se on enemmän sellainen tapa kuin että oikeasti tarkoitan), lisäksi joskus huomaan syyllistyneeni elämän suorittamiseen.

Äitin mies yritti hakata minut aina kun oli humalassa. Nuorempana oli lieviä paniikkihäiröitä, mutta nykyään runsas liikkuminen, lapset, avovaimo,kissa,koira ja omakotitalo pitää mielen kirkkaana ja pitää möröt loitolla.

Mies 39

[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 16:07"]

Äitin mies yritti hakata minut aina kun oli humalassa. Nuorempana oli lieviä paniikkihäiröitä, mutta nykyään runsas liikkuminen, lapset, avovaimo,kissa,koira ja omakotitalo pitää mielen kirkkaana ja pitää möröt loitolla.

Mies 39

[/quote]jee!

Minulla oli väkivaltainen isäpuoli. Hakkasi äitiäni ja meitä lapsia myös. Muistan lukittautuneeni vessaan veljeni kanssa, kun unohdimme tehdä läksyt. Isäpuoli iski nyrkin ovesta läpi. Isoveljeni suojeli minua aina, käski piiloutua pyykkikaappiin. Sai itse nyrkistä. Veljeni on minulle edelleen kaikkein läheisin, isähahmoni ja sankarini. Oma isäni on kuollut. Emme ole tekemisissä isäpuolen tai äidimme kanssa.

Omat lapseni sanovat veljeäni Ukoksi, melkein kuin ukki. Veljeni viettää paljon aikaa lasteni kanssa, kun heillä ei minun puoleltani ole muitakaan.

Tämä on tärkeä ketju, mikä pitäisi nostaa av:n etusivulle. Jos tämän avulla voitaisiin saada perheväkivallasta kärsivä hakemaan apua ja katkaisemaan väkivallan kierre, saataisiin jollekin lapselle turvallisempi lapsuus. Jakakaa ja kommentoikaa, hyvät  ihmiset. :)

Minä elin pelon alla lähes koko lapsuuteni, vihasin isää, mutta käyttäydyin. Nyt isompana rakastan isääni paljon ja uskon, että syynä on juuri ne kaikki voimakkaat tunteet mitä tässä on käyty läpi..

Meillä lähinnä isä oli fyysisesti väkivaltainen äitiä kohtaan. Hakkaamista, potkimista, tönimistä, sylkemistä, hiusten repimistä, hakkaaminen eri esineillä, huonekalujen heittely, puukolla uhkailu, raiskaaminen, kerran äiti lähti ikkunan läpi.. jne. Muistaakseni tätä tapahtui vain silloin kun molemmat tai ainakin isä oli kännissä. Väkivalta oli jaksottaista, välillä saattoi mennä viikkoja ettei nyrkki heilunut, välillä meno jatkui päivittäisenä pitkään. Sekä fyysistä että psyykkistä. Äiti oli täysin alistettu. Usein tilanne päättyi siihen, että ambulanssi haki äidin, poliisit haki isän tai isä lähti omille teilleen.

Koskaan ei tiennyt kotiin tullessa, mikä oli tilanne. Joskus oltiin kuin "tavallinen perhe" ja katsottiin yhdessä telkkaria, joskus taas oli helvetti irti. Koko perhe elää sellaisessa pelon ilmapiirissä ettei koskaan voi ihan vapaasti edes hengittää, ja aina on aistit valppaina. Sen melkein pysty haistaan, että koska lähtee taas..

Lapsiin, ainakaan minuun, ei muistaakseni koskaan koskettu. Minun onneni oli minua useamman vuoden vanhempi isosisko joka suojeli minua, ihan konkreettisesti koitti peittää korvani ja silmäni parhaansa mukaan. Muistan siskoni milloin nukuttamassa minua, soittamassa poliiseille, juoksemassa naapuriin, menossa väliin kun äiti näytti menettävän tajuntansa jne. En tajua miten hänestä on tullut niin selväpäinen aikuinen kaiken sen jälkeen. Ja muistan kirkkaasti sen ihanan päivän kun äiti sai apua. Ja otti loputa avioeron kun olin 7-8-vuotias.

Osa tapahtumista on palautunut pikkuhiljaa mieleen, osa on ollut muistissa aina. Jälkeen päin tuntuu mielettömän pahalta, kun ajattelen mitä kaikkea äitini ja siskoni on joutunut kokemaan ja kestämään turhan vuoksi.

Lapsena pelkäsin myös isän lähtöä lopullisesti. En halunnut joutua eroon isästä (lapsen ehdoton rakkaus vanhempiaan kohtaan, olin myös sellainen "isän-tyttö"), mutta kun isä sitten muutti pois, välimme hiljalleen viilenivät. Uskon että se johtui siitä, että vasta avioeron jälkeen pystyin henkisesti käsittelemään kokemiani asioita. Teini-iässä sain raivokohtauksia kun koitettiin pakottaa menemään viikonlopuksi isän luo.

Nyt aikuisena en pidä enää mitään yhteyttä isääni eikä hänkään minuun. Pidän aika huonosti yhteyttä äitiini, samoin siskooni, vaikka he ovatkin todella rakkaita. Ja omalla tavallaan sitä rakastaa isääkin, vaikka samaan aikaan vihaa hänen tekojaan ja kantaa katkeruutta vaikka ei haluaisikaan. Olen vihainen isälle siitäkin, että on niin vaikea antaa anteeksi, vaikka haluaisin. Välillä taas en halua.. Ja ottaa päähän että joutuu käsittelemään näitä asioita aika ajoin ehkä loppuikänsä vaikkei enää jaksaisikaan. Toivon että hän voisi ymmärtää kuinka paljon kaikki se paska on kaikkeen vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan.

Uskon että luonteessani lapsuus näkyy ainakin jonkin verran. Koko ikäni olen koittanut taistella joitakin piirteitäni vastaan kuten sulkeutuneisuutta, arkuutta.. sitten on stressialttiutta, ahdistun todella helposti jos elämässä tapahtuu muutoksia, olen myös onneton riitatilanteissa.. Lapsena en osannut puolustaa itseäni, mutta pikkuhiljaa sitä on opetellut. Olen ollut parisuhteissa sekä ns. huonojen että kilttien miesten kanssa. Riitatilanteissa joko räjähdän ja käyttäydyn aggressiivisesti tai sitten vaihtoehtoisesti pakenen/ sulkeudun puhumattomaksi. Kovat äänet olen huomannut myös itselläni.. noh, sekin vaihtelee, joskus pelästyn "hiljaiseksi", joskus ne nostaa aggressiot pintaan.

Yhdenkään lapsen ei pitäisi missään tilanteessa joutua kohtaamaan väkivaltaa. Ja sitä on ihan turha perustella "isin tyttöydellä", avioliittosopimuksilla, "rakkaudella", perheidyllin suojelemisella tms. bullshitilla.

meillä ollut jotain pientä väkivaltaa. ei oikeastaan mitään käsirysyjä tai tuollaisia, mutta huutoa, raivoamista, haukkumista, tavaroiden heittelyä ym. vanhenpani ei ole alkoholisteja, viikonloppuisin saattoi parit kaljat ja siiderit mennä. riitelyä sai kuulla joka päivä. muistan, että pelkäsin olla kotona. isäni ei koskaan ole huutanut minulle kunnolla, vain vähän korottanut ääntä. tasan pari kertaa olen kuullut hänen karjuvan täyttä kurkkua, kerran veljelleni ja muuten äidilleni. paniikki ja- ahdistuskohtauksita olen kärsinyt alle kymmenvuotiaasta asti. muistan aina kun kuulin isän huutavan, tipahdin lattialle hysteerisenä itkemään ja huutamaan. lähdin myös kotoa kerran tai pari. isäni ei ole käyttänyt minua kohtaan väkivaltaa, toisinkuin äitini. isäni osaa myös pitää malttinsa minua ja kaksostani kohtaan, muttei veljeäni(hän ei ole hänen isä) vanhenpani kai erosi ennekuin synnyinkään, tai sitten parin vuoden iässä, olen saanut molemmilta vanhenmiltani eri selitykset. asuivat kumminkin samassa asunnossa. äitini on karjunut, huutanut ja haukkunut minulle ja siskolleni ihan pienestö pitäen. myös tavarat on lentänyt, luunapit, poskille läpsäisyt ja tukistamiset. äitini myös sanoo aina, että saisin remmistä jossei se olisi kiellettyä. tämä kaikki väheni 7-10 ikävuosieni aikana. nyt 11-vuotiaana se on taas alkanut. 2022 keväällä isäni muutti pois omaan kämppään. äiti huutaa, karjuu ja haukkuu taas. myös tavaroita lentää päin. pienenpänä itkin aina kun tätä tapahtui, nyt huudamme äidin kanssa kilpaa, paitsi etten satuta häntä. sittenkun se loppuu, romahdan vessaan itkemään ja satuttamaan itseäni. siitä on tullut lohtu. tiedän, että äitini lapsuudessa on käyty väkivältaa. äitini sai remmistä, tukistuksia ja lyömistä. myös hänen vanhempasa riiteli. äitini oli huonoissa väleissä vanhempiinsa teininä, joten muutti jo 14 vuotiaana pois. myös aikuisiässä he ovat riidelleet, jopa julkisilla paikoilla äitini on karjunut ja haukkunut äitiään. isänsä kanssa heillä kai oli ihan hyvät välit, mutta tuo nukkui pois keväällä. äidin puolen suku on ongelmainen, alkoholisteja täynnä sekä narkkareita. isäni lapsuudesta en ole kuullut, ainakin tuo asui maalla. me ollaan mun siskon kaa jo nuoresta asti hakeuduttu pois kotoota aina, ja nykyään päivöt menee pois kotoa ollessa.

Meillä ei ollut päihteitä. Näin väkivaltaa ja se oli kauheaa. Luulin että äiti kuolee. Muistan ja tunnen tarkkaan miltä musta tuntu. En oo varmaan koskaan pelännyt niin, ees sillon kun mua osotettiin aseella.

Ehkä se on syy siihen että vieläkin pelkään väkivaltaa todella paljon. Pelkään myös kipua. Parisuhteisiin olen valinnut kiltin joka ei tekis mitään pahaa mulle, mutta suhteet ei kestä. Äidin ja isän välillä oli muutakin, esim että isä ei rakastanut äitiä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ollut päihteitä. Näin väkivaltaa ja se oli kauheaa. Luulin että äiti kuolee. Muistan ja tunnen tarkkaan miltä musta tuntu. En oo varmaan koskaan pelännyt niin, ees sillon kun mua osotettiin aseella.

Ehkä se on syy siihen että vieläkin pelkään väkivaltaa todella paljon. Pelkään myös kipua. Parisuhteisiin olen valinnut kiltin joka ei tekis mitään pahaa mulle, mutta suhteet ei kestä. Äidin ja isän välillä oli muutakin, esim että isä ei rakastanut äitiä.

Ai tossa oli toi kokenut myös. No äiti piiskasi paljaalle pyllylle kovaa, pesi mun kieltä saippualla ja löi kasvoihin kun puhuin unissani. Molempien vanhempien osalta myös vähättelyä ja isot vaatimukset, piti kantaa itseäni painavampia puunrunkoja jne.

Pelko, ahdistus ja häpeä. Häpeän tänä päivänä joka kerta kun astun ovesta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ollut päihteitä. Näin väkivaltaa ja se oli kauheaa. Luulin että äiti kuolee. Muistan ja tunnen tarkkaan miltä musta tuntu. En oo varmaan koskaan pelännyt niin, ees sillon kun mua osotettiin aseella.

Ehkä se on syy siihen että vieläkin pelkään väkivaltaa todella paljon. Pelkään myös kipua. Parisuhteisiin olen valinnut kiltin joka ei tekis mitään pahaa mulle, mutta suhteet ei kestä. Äidin ja isän välillä oli muutakin, esim että isä ei rakastanut äitiä.

Ai tossa oli toi kokenut myös. No äiti piiskasi paljaalle pyllylle kovaa, pesi mun kieltä saippualla ja löi kasvoihin kun puhuin unissani. Molempien vanhempien osalta myös vähättelyä ja isot vaatimukset, piti kantaa itseäni painavampia puunrunkoja jne.

Pelko, ahdistus ja häpeä. Häpeän tänä päivänä joka kerta kun astun ovesta ulos.

Välit on ok tai hyvät mutta aina ollu etäiset. Painajaisissa tappelen äidin kans. Autan minkä voin. En oo katkera mutta ahdistaa ja tiedän mitä vaikuttaa mussa

Isä alkoholisoitui ja muuttui väkivaltaiseksi, kun olin alakouluikäinen. Olen ollut tilanteissa, joissa on mm. kuristanut tai lyönyt äitiäni. Meitä lapsia ei koskaan fyysisesti satuttanut, mutta uhka on ollut läsnä.

Siskoni käy terapiassa edelleen nyt aikuisiällä. Itse en ole käynyt, mutta en kiellä etteikö voisi olla tarpeen.

Lapsena hyväksyin isäni käytöksen, joskin pelkäsin hänen läsnäoloaan ja minulla oli mm. nukkumisvaikeuksia siihen saakka, että vanhempien avioero astui voimaan ja muuttivat erilleen.

Nuorena aikuisena välit meni muista syistä vuosiksi, toki nuo jo aiemmat ongelmat edesauttivat välirikossa. Lasten saannin myötä pyrin korjaamaan välejä isääni, jotta hän saisi kokea isovanhemmuuden. Lapsilleni oli aina välittävä ja rauhallinen "papparainen", kuten itse sanoi.

Nyt isäni kuolemasta on kulunut 2 vuotta ja suru on ollut suurempaa kuin olisin osannut elinvuosinaan odottaa. Toki katkeruus välillä nostaa päätän, mutta ei hän kai aina paha ihminen ollut..

Perheessä poikia ja tyttöjä. Isä kohteli poikia väkivaltaisesti ja joskus jopa haukkui sanoilla, joita en edes vitsillä heittäisi kenellekkään. Tyttärille ei edes ääntään korottanut, tekivät sitten mitä vain "Ei se mitään" "Se on vain sitä tai tätä" "Onneksi ei sinulle käynyt". Näistä kun aikuisiällä mainitsin niin oltiin lähettämässä mielisairaalaan :D Vittuako synnyttivät, jos ei näiden tekojen takana seisty...