Onko väärin lasta kohtaan vanha isä ?

Lääkärilehti:

Isän korkea ikä lisää lapsen kaksisuuntaisen mielialahäiriön riskiä
Julkaistu 03.09.2008 09.51

Keski-iän ohittaneelle isälle syntyvällä lapsella on kolmanneksen suurentunut riski sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön verrattuna nuorten isien lapsiin, todetaan Archives of General Psychiatry -lehdessä julkaistussa ruotsalaistutkimuksessa.

Karolinska Institutetin tutkijat löysivät yli 7 miljoonan ruotsalaisen rekisteritiedoista 13 428 kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa, jotka olivat saaneet diagnoosin ainakin kahdella eri sairaalajaksolla, ja valitsivat kullekin satunnaisesti viisi samana vuonna syntynyttä tervettä verrokkia. Vertailussa isän ikä osoittautui bipolaarihäiriön riskitekijäksi.

Lapsen sairastumisriski alkoi kasvaa jo isän iän ollessa 29 vuotta. Kun isä oli 55-vuotias tai vanhempi lapsen syntyessä, sairastumisriski oli 35 % suurempi kuin kaksikymppisten isien lapsilla. Äidin iällä oli vain vähän vaikutusta. Yhteys isän ikään oli voimakkain varhain sairastuneilla.

Isän korkean iän on aiemmin havaittu lisäävän myös neuropsykiatristen häiriöiden, kuten skitsofrenian ja autismin riskiä. Selitykseksi on ehdotettu iäkkäiden isien persoonallisuuspiirteitä, mutta tutkijoiden mukaan syy voi liittyä myös geeneihin. Miehillä siittiöitä muodostuu koko elämän ajan, ja iän myötä virheiden vaara DNA-kopioinnissa kasvaa.

– Geneettistä selitystä puoltavat äidin iän vähäisempi merkitys ja isän iän voimakkaampi yhteys varhain sairastuneilla. Varhaisen sairastumisen uskotaan olevan enemmän geneettisesti määräytynyttä kuin myöhäisen, sanoo tutkija Emma Frans Karolinska Institutetista.

Mitä tunnen perheitä niin on pakko sanoa että vanhemmilla perheen vanhemmilla on aika stabiili elämä. Nuoremmassa ikäpolvessa on paljon uusioperheitä jossa kuviot voivat olla todella monimutkaisia ja voipi olla että moni lapsi voisi  toivoa ehjää perhettä. 

No entäs kun me ollaan vanhoja ja meillä on uusperhe. Olen 36, mies 39 ja meillä on 5 kk:n ikäinen nuorin...

Kyllä se on niin, että viime tingassa tässä vielä lapsia tehtiin. Enää tämän jälkeen ei tule eikä kyllä jaksaiskaan.  Nyt on hyvä...sitten kun nuorin on 10 me ollaan aika vanhoja tosiaan. Pitää yrittää pitää ittensä nuorekkaana ja terveenä lasten vuoksi. Kamalaa jos ne alkais hävetä...!!!

Moni naikkonen tekee yli 40 vuotiana lapsia eivätkä pidä sitä ollenkaan niin ihmeellisenä asiana. Ihmisestä se pitkälti on kiinni niin myös ulkonäkö 

Minusta nelikymppinen ei ole vielä liian vanha isäksi, yli viisikymppinen kyllä jo on. Ihan siitäkin syystä, että kuusikymppisellä alkaa olla jo iän mukanaan tuomia ns. vanhuuden vaivoja, silloin ollaan jo pappaiässä. Ja ihan turha tulla jonkun kommentoimaan, että mun 60-v mies juoksee maratoneja, ne on harvinaisuuksia sellaiset.

Eikä minusta äidiksikään kannata hankkiutua enää kovin vanhana, vaikka naiset ovatkin terveempiä, pitkä-ikäisempiä ja yleensä nuorekkaampia. Jaksaako sitä vaihdevuosissa vielä hoitaa pieniä lapsia?

Omat vanhempani olivat yli 40-v syntyessäni. Lapsena en ollenkaan heistä kärsinyt, enkä pitänyt mitenkään outona heidän ikäänsä, vaikka silloin kaikkien muiden vanhemmat olivat 10-15 v nuorempia. Teini-iässä häpesin hirveästi, isä oli kalju ja jäi sairaseläkkeelle, äidillä harmaat hiukset. Siihen aikaan ei niin paljon hiuksia värjäilty, äitini ei meikannut ja pukeutuikin kuten "mummot". En lähtenyt heidän kanssaan edes kauppaan, häpesin niin. Isäni kuoli nuoruudessani ja näin omilla lapsillani ei ole ollut pappaa ja äitini masentui isän kuoleman jälkeen ja sitten sairastui. Minä olen ollut äitini hoitaja, hän ei ole voinut auttaa minua ollenkaan lastenhoidossa.

Mutta silti mielestäni nykyään voi nelikymppisetkin vielä tehdä lapsia, ollaanhan me nykyiset keski-ikäiset paljon nuorekkaampia kuin omat vanhempamme olivat. Ja myös terveempiä ja pitkäikäisempiä, seurataan maailmanmenoa jne.

Mun 32 v työkaveri on just tuloss iäski, ja se on uhan kalju jo!! Kuinkahan sen lapsi tulee sitä häpeämään?

Aloittaja ei ole nainen, vaan mies joka ajattelee muitakin kuin itseänsä. Olen täysin tietoinen siitä, että päätös, tehdä tai ei tehdä, voi merkata parisuhteen loppua, tai sitten hän kärsii ja riutuu kanssani vaikka nyt sanoo ettei lapsi ole aivan välttämättömyys,- ei hyvä- ... ja parin vuoden päästä tilanne on varmasti toinen, eli vielä huonompi....   

Vaakakupissa painaa myös omat sukulaiset jotka eivät luonnollisestikaan hyväksy meidän yhteiseloa, Omat vanhempani, veli ja molemmat siskot, moittivat hulluksi kun edes harkitsen asiaa.   Ainoat jotka hyväksyvät meidät molemmat 100% ovat omat lapset.

ap

Ap on nainen. Kukaan nelikymppinen mies ei ajattele, että on liian vanha tekemään sitä taikka tätä.

Mitä tulee tuohon 28:n tekstiin, riski on olemassa ihan kaikilla isillä, mutta yli 55-vuotiailla se on 35 % muita suurempi. Siis riski. Se ei tarkoita, että 35 prosenttia jälkeläisistä sairastuisi. Myöhempään mahdolliseen sairastumiseen vaikuttaa isän iän lisäksi myös lapsen elinympäristö ja elintavat. Sekin kannattaa huomioida, että meillä ihan jokaisella on riskejä sairastua lukuisiin tauteihin, mutta me emme silti niihin välttämättä sairastu.

Nelikymppinen mies on isä parhaimmassa iässä. Jaksaa peuhata lapsen kanssa, kun ei jalka enää vipata baarin puoleen, ja talouspuolikin alkaa olla hallinnassa. Toki on sitten niitä tyyppejä, joista ei tule kunnollista isää missään iässä.

Eniten väärin lasta kohtaan on se, että ei ole isää ollenkaan.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 09:16"]

Minun isäni oli 46-vuotias kun synnyin. Oli hyvä isä, rakastin ja rakastan häntä. Nyt jo poismennyt, kuoli 80-vuotiaana. Oli pirteä ja reipas kunnes sairastui 78-vuotiaana. Ei tosin koskaan leikkinyt kanssani, tms mutta ei kyllä ollut nuorempanakaan edellisen liiton lapsiensa kanssa. 

Ainut miksi toivon että olisi ollut nuorempi on se että oisin saanut hänet pitää kauemmin.

[/quote]

Samanlainen tarina ja isäni oli samanikäinen, kun synnyin ja isä eli yli 90-kymppiseksi.

Olen pärjännyt hyvin; hyvä työ ja koulutus. Se ehkä harmitti tai lähinnä pelotti, että molempien vanhempien terveys hiukan reistaili, kun olin 10-15-vuotias, mutta asiat oppi ottamaan kuten ne tulee.

Muuten minun isä ja äiti olivat rakkaita ja parhaita minulle; eivät juoneet ollenkaan ja elivät yhdessä sovussa kaikkien kanssa. 

Isäni oli 64 kun synnyin ja äiti 41. Isä kuoli syöpään kun olin 5-vuotias. Äitini sai aivoverenvuodon, jäi sairaseläkkeelle ja alkoholisoitui kun olin 10. Lapsuus siitä asti oli aika helvettiä. Mulle ei ehditty tehdä sisaruksia, koska isä sairastui syöpään. Yksin kuuntelin ne juopon raivoomiset ja syyttelyt, että minun takia juodaan viinaa. Kuudesluokkalaista kympin tyttöä sanottiin huoraksi, kun ei muuhunkaan ole. Nyt 23-vuotiaana soitan juoppoäidilleni pari kertaa viikossa varmistaakseni, että hän on hengissä. Jokainen päivä mihin hän herää on ihme. Muuten olen ihan terve, vaikka vanhemmat olikin vanhat. Tais käydä tuuri....

Oma isäni on minua 43 vuotta vanhempi ja kyllä se on haitannut. Hänestä ei ole ollut kunnon miehen malliksi vaan on tuollainen jäärä joka hoitaa asiat huonosti ja ihmettelee keneltä olen laiskuuden perinyt. Rakkaudenkin tuppasi korvaamaan rahalla. Eikä muuten edes tullut kentän laidalle eikä kannustanut harrastamaan. Haukkui ja mollasi. Tosin ei tällaset asiat oo iästä kiinni vaan luonteesta. En aina tahdo ymmärtää miten tulen kotia käymään vielä aikuisena kun isä on tuollainen. Äitiä haluisin nähdä enemmän.
Nuorimies

Minun isäni oli 49v ja äit 42 kun synnyin. En kokenut heitä nyt niin kamalan vanhoiksia, ehkä joskus. Mutta toisaalta vanhemani eivät juoneet, kotielämä oli rauhallista ja talous oli kunnossa. vanhemapni tekivät myös paljon asioita meidän kanssa, ja kuljin oppaljon nuorimpana isän mukana erilaisissa menoissa ( vankilasta alkaen, kun isä oli tukihenkilönä vapautuville vangeille, erilaisiin työnäytöksiin kesäjuhlilla ( isä esitti vanhoja maaseudun työtapoja) tai kesäteatteriin. Käytiin uimassa, pyöräilemässä, sienessä . marjassa. Isäni oli oikein loistav isä, ja meillä oli hyvä ja lämmin suhde. Isäni kuoli nopeasti etenevään sairautten, kun oli 23 v. Mutta mieluummin hyvä isä vähemmän aikaa kun huono isä. Koin saaneeni esimerkillisin isän. Ja kaverinikin viihtyivät meillä lapsuudessani ja pitivät isästäni, jolla oli aikaa vaikka pelata korttia tai kiistettä maailman asioista, mielipiteitämme kuunnellen, vaikka ei samaa mieltä olisikaan ollut.

Minä olin 23 ja mieheni 44 kun saimme minun ensimmäisen lapseni, miehellä oli ennestään yksi jo täysi-ikäinen/teini. Nyt aikuinen.. Lapsi on nyt 11-v ja on ennemminkin tosi ylpeä isästään, mies teki ensimmäisen lapsensa nuorena ja oli paljon töissä, toisen kanssa halusi ottaa kunnolla aikaa koska ensimmäisen lapsen kanssa ei "tajunnut" vaatia sitä aikaa. Nyt puuhaavat paljon kolmistaan poikien juttuja, prätkiä tms. Mies on myös paljon kypsempi ja ymmärtää jotenkin paremmin perheen arvon, kuin mitä monilla ystävillä, joilla saman ikäinen kumppani. Lapsi oppi todella nuorena lukemaan, opetteli englantia jo 4-vuotiaana ja ollut kiinnostunut mekaniikasta koko ikänsä. Minulla siis pelkkää positiivista, näin vaimona ja äitinä.

Ihmisten keskimääräinen elinikä kasvaa koko ajan. Eli ainakin tilastollisesti myös "vanhana" isäksi tulleet ehtivät kyllä viettää aikaa lastensa kanssa. Siis keskimäärin.

http://www.hs.fi/terveys/a1393468772196

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/vanha_isa_voi_haitata_lapsen_alyllista_kehitysta

Mieheni oli 46 kun poika syntyi, minä 29. Pojalla oli alusta saakka vakavia oppimisvaikeuksia ja vaikeuksia tulkita ihmisten tunteita. Kun lapsi oli 17 niin hän sairastui psykoosiin ja myöhemmin tuli skitsofrenia -diagnoosi.

Olemme miettineet että kuinka suuri vaikutus hänen mielenterveysongelmiinsa on ollut sillä että isä on vanha, koska tutkimustulokset puhuvat kyllä puolestaan :(

Kiitos, juuri tällaista puolueetonta tietoa etsin.

Minä olin 45 ja vaimoni 41 kun saimme lapsen. Lapsi on empaattinen, iloinen ja sosiaalinen 3 vuotias joka osaa laskea ja tavailee jo kovasti sanoja. On kohtelias ja huomaavainen. Sanavarastoa enemmän kuin monella vanhemmalla. Ehkä muuttuu teini-iässä ehkä ei - kuka sen tietää. Ottaisin riskin uudestaankin.

Isäni on lähes 40 vuotta vanhempi kuin minä. Hän jaksoi viettää aikaa kanssani kun olin lapsi ja jaksaa vieläkin, 30 vuotta myöhemmin. Samoin lastenlastensa kanssa. Jos älyllisestä puolestani puhutaan, niin pärjäsin peruskoulussa sen verran hyvin, että toimin huvin vuoksi tukiopettajana matematiikassa ja vieraissa kielissä luokkakavereilleni. Isäni ikä ei lapsena hävettänyt minua, koska hän oli urallaan hyvin menestynyt ja toiset lapset kadehtivat elintasoamme.

Meillä down-tyttö, olin 32 ja mies 50 kun saimme tämän esikoisen. Voi käydä kai miten vaan, en tiedä. Mä en tiedä oliko iällä minkä verran merkitystä meidän kohdalla. Mies puhui myös  "miltä mä näytän kentän laidalla niiden nuorten joukossa". Välillä surettaa, ei päässyt koskaan kokeilemaan. Meidän tytöstä ei tule futaajaa.

Minun mieheni on 37v. Ja esikoisen isä (itse olen 28v.)... Kolmea lasta on suunniteltu, eli kyllä miehenikin reilusti yli 40 tulee olemaan, kun kuopuksensa saa... Itse en näe sitä ongelmana kenellekkään, mutta en tosin sulje pois mahdollisia oppimisvaikeuksia ja häiriöitä, joita lapset voivat saada, koska itsekkin tiedän, että niistä on ihan tutkittua faktaa olemassa...