Lue keskustelun säännöt.
Istu hetki kanssani.
10.03.2014 |
Yöt ovat synkkiä. Kipu kumpuaa sisältä.
Sitä miettii, että miten jaksaa aamuun nousevaan.
En näe tässä ketään. Varjot kasvavat pimeässä.
Tekisitkö sinä yhden pienen ihmisen onnelliseksi. Pitelisitkö sinä kättäni tänä yönä?
Istuisitko hetken kanssani ja auttaisit huomiseen jaksamaan?
Kommentit (169)
Ei kai tämä ole taas se Vettenterä ja sen jokin uusi alter ego :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:54"]
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 02:41"]
Paljastan teille tarinani.
Kirjoitan esimerkin päivästäni. Vilautan teille sitä, mitä kotona oli.
Aamulla järjestäen heräsin huutamiseen. Olin joko nukkunut liian pitkään tai sitten ihan mikä tahansa muu syy kelpasi myös. Vapaapäivinäkin revittiin ylös sängystä, nukkuminen on heikkoja varten! Olinhan kuulemma vain laiska paska, joka ei tee elämälleen mitään. Olin säälittävä raukka väsymykseni puolesta, vetelys kuulemma. Eihän se väsymys tokikaan johtunut siitä, että vanhemmilla oli kotibileitä tai että he ryyppäsivät muuten vaan keskenään. Eihän se raastava uneliaisuus johtunut siitä, että olin koko yön pelännyt sängyssäni ja vahtinut ovea. Tai siitä, että olin viettänyt taas suurimman osan pimenevästä illasta kivellä istuen metsässä.
Vielä tuolloin tuli käytyä koulussa. Voin sanoa, että oli aika rankkaa. Ihan pienemmissäkin asioissa haluttiin, että asiat menisivät hankalimman kautta. En koskaan saanut kulkea bussilla. En sadepäivinä, en tappavina pakkaspäivinä, en ikinä. En edes kovassa kuumeessa. Aijoo, kipeänähän kuului olla edelleen vahva ja jatkaa elämää normaalisti. Koulussa oli pakko käydä kärsimässä taudista huolimatta. Noh, kuka sinne hullujen huoneeseen kotiinkaan olisi halunnut jäädä? Olen ollut erittäin monta kertaa huonossa kunnossa, koska lääkäriinhän en päässyt ja olin pakotettu urheilemaan kipeänä. Voi nyyh?
Koulun jälkeen oli tarkka aika milloin piti olla minuutilleen kotona tai pamahti rangaistus. Aikataulu ei saanut heittää ollenkaan. Kotona täytyi tehdä läksyt, joissa ei autettu. Sehän on heikkoutta, jos ei hei osaa tehdä itse! Kun kannoin kotiin kokeita, jossa komeili "9".. sain vain moitteita siitä, etten ollut tavoitellut täydellisyyteen.
Ilta sujui harrastusten tai ulkoilun merkeissä. Kotipihalta ei tosin saanut poistua mihinkään. En saanut edes teininä käydä missään, en saanut pyytää kavereita meille tai mennä kavereille. Jos yhteenkin ihmiseen tutustuin, niin sehän oli väärin. Seura oli huonoa ja ihminen väärä minulle. Niinpä niin. Kerta toisensa jälkeen. En saanut pitää yhteyttä muihin. En saanut tavata ystäviä. Se oli suorastaan rangaistavaa, jos kehtasin tutustua johonkin toiseen ihmiseen.
Kotona ollessa kaikki mitä tein, oli väärin. Menin väärään aikaan suihkuun --> hakattiin ovella. Luin liikaa --> kirjat kiellettiin. Olin läski --> en saanut syödä. Jos oli nälkä niin ruokaa ei saanut hakea. Jos oli jano, piti salaa juoda vessassa. Jos heikotti ruoan puutteessa, sain vihat niskaani. Sairastuin tahtomattani anoreksiaan. Aloin tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja painoni putosi humisten. Vielä tänä päivänäkin tunnen pettymystä itseeni.. jokaisella suupalalla. Koen tekeväni väärin, kun syön.
Ruokapöytään tosiaan sai mennä vasta, kun käsky kävi. Muista ikuisesti, kun meitä kutsuttiin syömään. Ensin saatiin odottaa nälissämme, että päästään alakertaan. Sitten käsky kävi, että "idiootti nro 3" saa tulla". Jos väärä ihminen meni, tuli hirveät huudot. Yllättäen minä olin se "idiootti nro 1", joka istui melkein pyörtymiseen asti huoneessa odottamassa edes yhtä suupalaa. Mitä tarjoiltavaan ruokaan tuli? Oli se sitten vanhaa, palanutta tai pahaa... se oli syötävä. Viimeistä murusta myöten.
Entä se yleinen oleminen? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Pilkkaamista kaikesta. Kaikki mitä vain koskaan sanoin ääneen, niin kaikki nauroivat päin naamaa. Pilkkasivat, pitivät tyhmänä. Itku kurkussa istuin lukemattomat kerrat pöydän ääressä, kun siskoni, äiti ja varaisä vain naureskelivat sille mitä minä olen. Kuinka olen tyhmä. Kuinka juttuni ovat typeriä. Kuinka olen porukan musta lammas.
Nukkumaanmenossa oltiin tarkkoja. Vaikka unta ei sitten saanutkaan erinäisistä syistä. Joskus katsottiin porukalla leffoja. Kauhua ja kaikkea kammottavaa. Pelkään edelleenkin kuollakseni monia asioita tästä syystä. Lautapelejäkin oli muuten pakko pelata. Kaikki oli yhtä suurta pakkoa, koska mehän oltiin niin onnellinen hyvinvoiva perhe, joka tekee kaikkea kivaa yhdessä. Pelaa pelejä ja pilkkaa "idiootti nro 1:stä". KIVAA. Eikö?
Itseltäni kiellettiin se mitä olen. Kiellettiin myös se mitä VOISIN olla. En saanut omistaa huumorintajua enkä ajatuksia. Oikeastaan osani oli olla hiljaa. NÄKYMÄTÖN.
"Tiedätkö mikä mut tekis onnelliseks? Se, että sä pitäisit ikuisesti turpas kiinni."
Kuten sanoin. Jokaisesta virheliikkeestä rangaistiin. Jokainen ajatus ja pieni ripe minuudesta vuodatettiin pois. Se kipu. En osaa sitä kuvailla mitenkään. Sanoja ei ole.
Usein vain toivoin, että tulisi viimeinen isku. Se, joka veisi minut pois tästä kaikesta.
Tässä olen silti. Kertomassa tarinaani teille. Raottamassa menneisyyden verhoa. Selittämässä sitä, että miksi olen tällainen.
Tämän takia koen, että olen rasittava. Tämän takia ajattelen, että kukaan ei koskaan välitä minusta. Koko tämän kamalan asian takia pyrin yksinäisyyteen. En ole koskaan löytänyt sitä omaa itseäni ja olen ihan hukassa. Silmäni ovat kasvaneet selkään kiinni ja näen vain sen mitä on tapahtunut. En näe enää eteenpäin.
Tälle tytölle ei ole arvoa tässä maailmassa. Ei paikkaa. Ääneni on kukistettu, murrettu. Huudan kalliolla, mutta lopulta olenkin aivan hiljaa. En ole mitään. Kenellekään.
Sama pilkka on kantanut siipiään läpi elämän. Se tapahtuu jokaisessa koulussa. Se tapahtuu jokaisessa ryhmässä. Netissä. Olen ikuisesti saanut vihatun leiman otsaani.
Miten tästä voisi muka jatkaa? Olen toivoton ja täynnä tukahdutettuja kyyneleitä.
Vaellan tyhjänä läpi elämän. Ehkä tämä joskus loppuu?
[/quote]
Sun on aloitettava terapia, suosittelen tätä muotoa:
jos haluat selvitä ap. Runoilu nettisivuilla, joilla tulee vain väärinymmärretyksi, ei auta sinua. Netissä pilkataan aivan kaikkia, kukaan ei ole täällä mitenkään erityisasemassa pilkatuksi joutumisen suhteen.
Lue kirja: Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Anteeksi että sanon näin, mutta älä ainoastaan surkuttele ja vaikeroi vaan oikeasti tee jotain että olosi kohenisi. Hakeudu terapiaan, siitä tulee parempi olo.
[/quote]
Runoilin siksi, että en halunnut tätä tilannetta. En halua kuulla, mitä pitää tehdä. Mitä mun on oltava. Miten jatkettava.
Olen niin sykkyrässä. Pelkään jokaista hetkeä. Ei musta ole terapiaan yksin. Ei ole ketään, joka kädestä taluttaisi. Kotoota ulos auttaisi.
Ehkä kaikki on oma syyni. Olenhan ollut huono lapsi. Olen ollut vihattu. Katson peiliin ja näen epäonnistumisen. Kieriskelen olossani, pilaan mahdollisuuteni.
On helppo sanoa, että mene ja tee. Kuten sanoin. Tässä mä olen. Järki ymmärtää, sydän pelkää.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:56"]
Ei kai tämä ole taas se Vettenterä ja sen jokin uusi alter ego :/
[/quote]
No en helvetissä ole!
Uskokaa vaan. Mä olen ihan jotain muuta, vannon sen.
[/quote]
Runoilin siksi, että en halunnut tätä tilannetta. En halua kuulla, mitä pitää tehdä. Mitä mun on oltava. Miten jatkettava.
Olen niin sykkyrässä. Pelkään jokaista hetkeä. Ei musta ole terapiaan yksin. Ei ole ketään, joka kädestä taluttaisi. Kotoota ulos auttaisi.
Ehkä kaikki on oma syyni. Olenhan ollut huono lapsi. Olen ollut vihattu. Katson peiliin ja näen epäonnistumisen. Kieriskelen olossani, pilaan mahdollisuuteni.
On helppo sanoa, että mene ja tee. Kuten sanoin. Tässä mä olen. Järki ymmärtää, sydän pelkää.
[/quote]
En kyllä osaa sitten neuvoa, koska oma lapsuuteni on ollut aika paljon raaempi kuin tuo kuvailemasi menneisyytesi, olen pahoillani. Minulla oli kuitenkin peloista huolimatta päätös lähteä ja tehdä jotain, koska kotoa päästyäni olin vapaa valitsemaan kuinka elän. Joskus olen tavannut ihmisiä, jotka ovat jääneet roikkumaan suruunsa siksi että eivät raaski luopua kurjuuden kokemuksistaan. Niihin on myös vaarana kiintyä! Siksi kyllä kehoitan edes lukemaan vaikka muiden kovia kokeneiden selviytymistarinoita, että saisit erilaisen tavan nähdä sun oman tilanteesi. Et ole ainoa, jolla on ollut vaikeaa. Enkä vähättele sua, koska itsellänikin on ollut.
Kirjoitan aidosta tarinasta, oikeasta surusta.
Olen tyttö, joka on elänyt kylmän katon alla. Kodissa, jossa ei rakkaus kasva.
Isäni on minut hylännyt, valinnut jotain muuta elämäänsä. Äiti vihannut, kolealla kosketuksellaan koskettanut ja sanoillaan satuttanut. Olen ollut kotonani vihattu.
Olen tyttö, jota on monta vuotta hakattu ja murjottu. Olen tyttö, jonka ei annettu elää. Olen hiljaisuuden tyttö, joka ei suutaan koskaan avannut.
Tein suuren virheen, kun hiljenin. Koska ne taisivat olla askeleet tuhoon. Nyt en usko itseeni, vihaan minäkuvaani ja sisälläni kiertää.
En usko ansaitsevani ystäviä, en usko rakkauteen. En usko hyvyyteen.
En uskalla lähteä terapiaan. Huonoja kokemuksia taustalla. Tuntuu, että ainoa ratkaisu olisi tulla rakastetuksi. Oikeasti. Jos joku edes hetken välittäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:05"]
[/quote]
Runoilin siksi, että en halunnut tätä tilannetta. En halua kuulla, mitä pitää tehdä. Mitä mun on oltava. Miten jatkettava.
Olen niin sykkyrässä. Pelkään jokaista hetkeä. Ei musta ole terapiaan yksin. Ei ole ketään, joka kädestä taluttaisi. Kotoota ulos auttaisi.
Ehkä kaikki on oma syyni. Olenhan ollut huono lapsi. Olen ollut vihattu. Katson peiliin ja näen epäonnistumisen. Kieriskelen olossani, pilaan mahdollisuuteni.
On helppo sanoa, että mene ja tee. Kuten sanoin. Tässä mä olen. Järki ymmärtää, sydän pelkää.
[/quote]
En kyllä osaa sitten neuvoa, koska oma lapsuuteni on ollut aika paljon raaempi kuin tuo kuvailemasi menneisyytesi, olen pahoillani. Minulla oli kuitenkin peloista huolimatta päätös lähteä ja tehdä jotain, koska kotoa päästyäni olin vapaa valitsemaan kuinka elän. Joskus olen tavannut ihmisiä, jotka ovat jääneet roikkumaan suruunsa siksi että eivät raaski luopua kurjuuden kokemuksistaan. Niihin on myös vaarana kiintyä! Siksi kyllä kehoitan edes lukemaan vaikka muiden kovia kokeneiden selviytymistarinoita, että saisit erilaisen tavan nähdä sun oman tilanteesi. Et ole ainoa, jolla on ollut vaikeaa. Enkä vähättele sua, koska itsellänikin on ollut.
[/quote]
En tuossa kertonut kaikkea. En kertonut sitä, kuinka lyötiin. En sitä, kuinka luita murtui. En kertonut kosketuksesta. En kertonut siitä, kun henkeä uhattiin.
Kaikesta en pysty vielä puhumaan.
Ehkä se on häpeä, jota koen. Ehkä se, että tunnen ansainneeni kaiken paskan enkä mitään hyvää. Minäkuva on rikottu.
Haluan parantua ja lähteä tästä etenemään. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni 20 vuoteen vasta avasin suuni. Olen vasta matkan alussa.
Joo, tämä foorumi ei todellakaan ole oikea paikka saada apua.
Miten rakastaa itseään, jos kokee ettei kukaan ole koskaan rakastanut?
Rakkaus on teko, ei tunne - näin minulle sanottiin. Mitä jos se että hakisit apua, terapiaa, olisi ensimmäinen teko jonka voisit tehdä rakastaaksesi itseäsi....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:10"]
Joo, tämä foorumi ei todellakaan ole oikea paikka saada apua.
Miten rakastaa itseään, jos kokee ettei kukaan ole koskaan rakastanut?
Rakkaus on teko, ei tunne - näin minulle sanottiin. Mitä jos se että hakisit apua, terapiaa, olisi ensimmäinen teko jonka voisit tehdä rakastaaksesi itseäsi....
[/quote]
Ei ehkä olekaan oikea paikka. Enempään en kykene, pelottaa liikkua.
Voin mä hiljentyä. Ainakin yritin? Vaikka metsään meni.
Se sanonta että "et voi rakastaa toista ennen kuin opit rakastamaan itseäsi" kyllä valitettavasti ap pitää paikkaansa...
Odotat nyt että ulkopuolelta tulee joku joka pelastaa sinut ja taluttaa kädestä pitäen ulos kotiovesta, mutta tiedät kyllä, jos olet aikuinen, että joudut itse näkemään sen vaivan ensin.
Tuntuu että sä haluat kieltää mahdollisuuden siihen että oppisit pois menneissä elämisestä. Ihmiset täällä on yrittäneet neuvoa ja kannustaa sinua, mutta palaat taas vain takaisin noihin samoihin hokemiin. Et anna muille edes mahdollisuutta, puhut yksinäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsesääli on niin valtavan voimakas tunne, että ei sen läpi pääse kukaan jos ihminen sattuu olemaan siinä tilassa.
Terapiaa tosiaan suosittelen, eihän se vaadi käytännössä mitään muuta kuin varata aika (onnistuu moneen paikkaan myös netissä) ja sitten mennä paikalle sovittuna aikana. Sen kun tekee niin on parempi olo jälkeenpäin.
Eri asia tietenkin on jos et edes oikeasti halua muutosta, vaan ainoastaan vuodattaa pahaa oloa netissä.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:13"]
Se sanonta että "et voi rakastaa toista ennen kuin opit rakastamaan itseäsi" kyllä valitettavasti ap pitää paikkaansa...
Odotat nyt että ulkopuolelta tulee joku joka pelastaa sinut ja taluttaa kädestä pitäen ulos kotiovesta, mutta tiedät kyllä, jos olet aikuinen, että joudut itse näkemään sen vaivan ensin.
Tuntuu että sä haluat kieltää mahdollisuuden siihen että oppisit pois menneissä elämisestä. Ihmiset täällä on yrittäneet neuvoa ja kannustaa sinua, mutta palaat taas vain takaisin noihin samoihin hokemiin. Et anna muille edes mahdollisuutta, puhut yksinäsi.
[/quote]
En ymmärrä itseäni enkä näitä tunteita. On oikeasti vaikea käsitellä.
Yritän rakastaa ja uskaltaa lähteä. Haluaisin tutustua, haluaisin rohkaistua. Ihan toden teolla.
Ahdistaa vaan, että kaikki ekana tarjoaa terapiaa. Tuntuu, että se on helppo tapa. Mene, syö lääkkeitä ja puhu tuntemattomalle pari kertaa viikossa.
Sitä ei haluta istua vaikealla hetkellä vieressä. Sitä ei haluta tarjota kättä. Mä ajatuksissani kaipaan vaan hetken hyväksyntää kai. Koska olen aina ollut vihattu.
Mutta.. kai mä olen ärsyttävän huomionhakuinen pelle? Kai mä olen oman elämäni luuseri, josta tää paha olo johtuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
`` vastaa runoon runolla``
Riittääkö yksi ystävä....
stm
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:18"]
`` vastaa runoon runolla``
Riittääkö yksi ystävä....
stm
[/quote]
Mä olen sulle tosi kiitollinen. Olet ihana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 03:17"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:13"]
Se sanonta että "et voi rakastaa toista ennen kuin opit rakastamaan itseäsi" kyllä valitettavasti ap pitää paikkaansa...
Odotat nyt että ulkopuolelta tulee joku joka pelastaa sinut ja taluttaa kädestä pitäen ulos kotiovesta, mutta tiedät kyllä, jos olet aikuinen, että joudut itse näkemään sen vaivan ensin.
Tuntuu että sä haluat kieltää mahdollisuuden siihen että oppisit pois menneissä elämisestä. Ihmiset täällä on yrittäneet neuvoa ja kannustaa sinua, mutta palaat taas vain takaisin noihin samoihin hokemiin. Et anna muille edes mahdollisuutta, puhut yksinäsi.
[/quote]
En ymmärrä itseäni enkä näitä tunteita. On oikeasti vaikea käsitellä.
Yritän rakastaa ja uskaltaa lähteä. Haluaisin tutustua, haluaisin rohkaistua. Ihan toden teolla.
Ahdistaa vaan, että kaikki ekana tarjoaa terapiaa. Tuntuu, että se on helppo tapa. Mene, syö lääkkeitä ja puhu tuntemattomalle pari kertaa viikossa.
Sitä ei haluta istua vaikealla hetkellä vieressä. Sitä ei haluta tarjota kättä. Mä ajatuksissani kaipaan vaan hetken hyväksyntää kai. Koska olen aina ollut vihattu.
Mutta.. kai mä olen ärsyttävän huomionhakuinen pelle? Kai mä olen oman elämäni luuseri, josta tää paha olo johtuu?
[/quote]
Terapia ei tarkoita lääkkeiden syömistä. On täysin eri asia että menet psykiatrille puhumaan kuin terapeutille. Etenkin tuo linkitetty logoterapia on kaikkea muuta kuin ongelmien selvittämistä mielialalääkityksellä. Et tainnut edes avata koko linkkiä :/
Tarvitsisit todellisia kohtaamisia, ihmistä joka puhuu sulle kasvotusten. Täällä et sellaista vuorovaikutusta tavoita, ei täällä kukaan pitele ketään kädestä. Tämä on netti.
Vaikutat tosi nuorelta, joten kyllä sun oikeasti kannattaisi hakea ensin keskusteluapua vaikeaan lapsuuteen ja sitten alkaa hakeutua todellisiin, ei vain virtuaalisiin ihmiskontakteihin.
kiitos , niin sinäkin
jos tiedät miten saa yhteyden ilman että julkisesti kirjoitan spostiosoitteen , niin kerro ...
stm
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:25"]
kiitos , niin sinäkin
jos tiedät miten saa yhteyden ilman että julkisesti kirjoitan spostiosoitteen , niin kerro ...
stm
[/quote]
Kirjoita hakuun Tuhannen Sirpaleen Tyttö -blogi. Googleen siis.
Pistä sinne kommenttina sähköpostisi. En julkaise sitä kommenttia. Poimin vain osotteesi.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:24"]
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 03:17"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:13"]
Se sanonta että "et voi rakastaa toista ennen kuin opit rakastamaan itseäsi" kyllä valitettavasti ap pitää paikkaansa...
Odotat nyt että ulkopuolelta tulee joku joka pelastaa sinut ja taluttaa kädestä pitäen ulos kotiovesta, mutta tiedät kyllä, jos olet aikuinen, että joudut itse näkemään sen vaivan ensin.
Tuntuu että sä haluat kieltää mahdollisuuden siihen että oppisit pois menneissä elämisestä. Ihmiset täällä on yrittäneet neuvoa ja kannustaa sinua, mutta palaat taas vain takaisin noihin samoihin hokemiin. Et anna muille edes mahdollisuutta, puhut yksinäsi.
[/quote]
En ymmärrä itseäni enkä näitä tunteita. On oikeasti vaikea käsitellä.
Yritän rakastaa ja uskaltaa lähteä. Haluaisin tutustua, haluaisin rohkaistua. Ihan toden teolla.
Ahdistaa vaan, että kaikki ekana tarjoaa terapiaa. Tuntuu, että se on helppo tapa. Mene, syö lääkkeitä ja puhu tuntemattomalle pari kertaa viikossa.
Sitä ei haluta istua vaikealla hetkellä vieressä. Sitä ei haluta tarjota kättä. Mä ajatuksissani kaipaan vaan hetken hyväksyntää kai. Koska olen aina ollut vihattu.
Mutta.. kai mä olen ärsyttävän huomionhakuinen pelle? Kai mä olen oman elämäni luuseri, josta tää paha olo johtuu?
[/quote]
Terapia ei tarkoita lääkkeiden syömistä. On täysin eri asia että menet psykiatrille puhumaan kuin terapeutille. Etenkin tuo linkitetty logoterapia on kaikkea muuta kuin ongelmien selvittämistä mielialalääkityksellä. Et tainnut edes avata koko linkkiä :/
Tarvitsisit todellisia kohtaamisia, ihmistä joka puhuu sulle kasvotusten. Täällä et sellaista vuorovaikutusta tavoita, ei täällä kukaan pitele ketään kädestä. Tämä on netti.
Vaikutat tosi nuorelta, joten kyllä sun oikeasti kannattaisi hakea ensin keskusteluapua vaikeaan lapsuuteen ja sitten alkaa hakeutua todellisiin, ei vain virtuaalisiin ihmiskontakteihin.
[/quote]
Kurkkaan linkkisi. En halua olla kiittämätön ja tyrmätä. Jätän päähäni hautumaan tämän asian. Harkitsen ja punnitsen.
Niin. Voihan sitä mennä terapiaan. Sitä saa kerrottua asiansa. Mutta mitä se auttaa? Olet sen jälkeen edelleen yksin.
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 03:31"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:24"]
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 03:17"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 03:13"]
Se sanonta että "et voi rakastaa toista ennen kuin opit rakastamaan itseäsi" kyllä valitettavasti ap pitää paikkaansa...
Odotat nyt että ulkopuolelta tulee joku joka pelastaa sinut ja taluttaa kädestä pitäen ulos kotiovesta, mutta tiedät kyllä, jos olet aikuinen, että joudut itse näkemään sen vaivan ensin.
Tuntuu että sä haluat kieltää mahdollisuuden siihen että oppisit pois menneissä elämisestä. Ihmiset täällä on yrittäneet neuvoa ja kannustaa sinua, mutta palaat taas vain takaisin noihin samoihin hokemiin. Et anna muille edes mahdollisuutta, puhut yksinäsi.
[/quote]
En ymmärrä itseäni enkä näitä tunteita. On oikeasti vaikea käsitellä.
Yritän rakastaa ja uskaltaa lähteä. Haluaisin tutustua, haluaisin rohkaistua. Ihan toden teolla.
Ahdistaa vaan, että kaikki ekana tarjoaa terapiaa. Tuntuu, että se on helppo tapa. Mene, syö lääkkeitä ja puhu tuntemattomalle pari kertaa viikossa.
Sitä ei haluta istua vaikealla hetkellä vieressä. Sitä ei haluta tarjota kättä. Mä ajatuksissani kaipaan vaan hetken hyväksyntää kai. Koska olen aina ollut vihattu.
Mutta.. kai mä olen ärsyttävän huomionhakuinen pelle? Kai mä olen oman elämäni luuseri, josta tää paha olo johtuu?
[/quote]
Terapia ei tarkoita lääkkeiden syömistä. On täysin eri asia että menet psykiatrille puhumaan kuin terapeutille. Etenkin tuo linkitetty logoterapia on kaikkea muuta kuin ongelmien selvittämistä mielialalääkityksellä. Et tainnut edes avata koko linkkiä :/
Tarvitsisit todellisia kohtaamisia, ihmistä joka puhuu sulle kasvotusten. Täällä et sellaista vuorovaikutusta tavoita, ei täällä kukaan pitele ketään kädestä. Tämä on netti.
Vaikutat tosi nuorelta, joten kyllä sun oikeasti kannattaisi hakea ensin keskusteluapua vaikeaan lapsuuteen ja sitten alkaa hakeutua todellisiin, ei vain virtuaalisiin ihmiskontakteihin.
[/quote]
Kurkkaan linkkisi. En halua olla kiittämätön ja tyrmätä. Jätän päähäni hautumaan tämän asian. Harkitsen ja punnitsen.
Niin. Voihan sitä mennä terapiaan. Sitä saa kerrottua asiansa. Mutta mitä se auttaa? Olet sen jälkeen edelleen yksin.
[/quote]
Lue se linkki ja se tapa kuinka siellä käsitellään asioita ja opetetaan vaihtamaan näkökulmia. Nyt vaan toistelet niin paljon itseäsi, että en usko siitä olevan sulle haittaa, jos löydätkin toisenlaisen tavan nähdä tulevaisuutesi? Silloin ei yksinolokaan tunnu niin vaikealta.
Parisuhde ei olisi ratkaisu noihin tunnetiloihin, koska kirjoitat itsetuhoisesti. Kestäisitkö sitä jos suhde menisikin poikki ilman että itse niin haluaisit?
Olet tosi voimakkaassa itseinhossa ja itsesäälissä ja siinä olotilassa lataa hirveästi odotuksia suhteelle, jonka pitäisi pystyä tekemään kaikesta parempaa ja samoin lataa ihan liikaa vastuuta kumppanille omasta henkisestä hyvinvoinnista.
Mä oikeesti kirjoitan kokemuksesta. Ensin kannattaa selvittää omaa elämää vaikeuttavat traumat ja sitten vasta etsiä parisuhdetta.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:53"]
Lämmin halaus sinulle Runotyttö. Miten elelet nykyään?
Mitä teet? Asutko yksin?
[/quote]
Elelen rikottua unelmaa nykyään. Kai luulin, että voisin joskus tulla onnelliseksi. Harhakuvaan astuin.
Vasta hetki sitten pääsin irti tuosta kaikesta. Nyt yritän vain hengittää. Päivä kerrallaan. Väsyttää todella paljon.
Miten viallinen ihminen voi olla, kun ei ketään ympärillä jatkaa kulkuaan?