Lue keskustelun säännöt.
Istu hetki kanssani.
10.03.2014 |
Yöt ovat synkkiä. Kipu kumpuaa sisältä.
Sitä miettii, että miten jaksaa aamuun nousevaan.
En näe tässä ketään. Varjot kasvavat pimeässä.
Tekisitkö sinä yhden pienen ihmisen onnelliseksi. Pitelisitkö sinä kättäni tänä yönä?
Istuisitko hetken kanssani ja auttaisit huomiseen jaksamaan?
Kommentit (169)
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 01:39"]
Vettenterä - keksitty tarina itsemurhan tehneestä tytöstä. Kirjailija kirjoitti useamman henkilön puolesta keksittyjä ns. faktoja
vierailija 90/92 mahdollisesti vihjaa että Runotyttö ja stm ovat sama henkilö ? ja Runotyttö plagioi ?
[/quote]
Aito oma itseni. Käsi kylmän sydämen päällä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 01:36"]
Miksi et kerro konkreettisesti mikä vaivaa? Silloin saisi enemmän keskustelijoita. Nyt ei tule kun höpön höpöä josta ei jaksa alkaa tulkita mitään.
[/quote]
Koska vaikeista asioista on vaikea puhua. Niistä tulee niin helvetin paha olo, että oksettaa. Menneisyys on aika karua paskaa. Ja olen väsynyt.
Olen opetettu siihen, että puhuminen on syntiä. Olen kasvatettu tynnyrissä. Jotenkin koitan kai runojen kautta huutaa hiljaa.
Minulla on liikakiloja painoa, se tässä mieltä maassa pitävä syy ainoa.
Elän ahmimishäiriössä, ihankun jossai ihme eristys säiliössä.
En ole itseeni tyytyväinen, mutta välillä kasaan lyyhtyväinen.
En päästä ketään liian lähelle, mutta en tahdo heitä kauaskaan.
Tahdon vain olla, ja elää.
"Kaikki muuttuu, mutta antaa sen muuttua" - Jani Wickholm
On elämä hirmuisen karvasta
en liikuttaa voi edes varvasta
on ystävyys väkinäistä ja kieroa
niinkuin pidättelisi suurta pierua
ei ruokakaan maistu, ei alas mene mehu
jospa joku avaisi suunsa ja sieltä tulisi kehu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poissa toivo
sielun sumuinen utu
hiljaisuus tyhjä
raskas kuunnella
sarastukseen on aikaa
hukkuu pimeyden nieluun
suru kietoo viittaansa
painaa hartiani kumaraan
hukuttaa loputtomuuteen
stm
Kun mä olin lapsi, oli meitä kaksi.
Toinen parempi, äidille tärkeämpi.
Itkin itseni uneen, painoin pääni tyynyn. Yksin.
Harvoin sain nukkua, tarkoitukseni oli kukkua.
Valvoa ja vahtia, väkivallan mahtia. Ei saanut edes syödä, muuten alkoivat lyödä.
Ei saa olla ystävää, eikä mitään nähtävää. Elä tässä, tynnyrissä.
En sua koskaan rakasta, sydämesi jo pakasta.
Kukaan ei susta tykkää, tunteesi syrjään lykkää.
Sä olet virhe, mulle pelkkä murhe. Näin sanoi äiti. Näin sanoi isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on kuin kaukosäädin
ainoa ystäväsi
joka ei kommentoi
tarjoaa nappuloita
pakotien toiseen maailmaan
mahaani sattuu
kurkkua kuristaa
kurkkua
maksapasteija
ruisleipä
otan yöpalaa
rakkaus on kuin ruisleipä
tuoreena pehmeä ja hyväntuoksuinen
vanhana
kova
ja homeinen
en syö vanhaa rakkautta
otan kananmunan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeisin runo kertoo aika paljon totuutta.
Kai siitä nyt jo selvää saa? :/
Ei se tarina sitten ketään kiinnostanutkaan, Runotyttö unohdukseen jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljastan teille tarinani.
Kirjoitan esimerkin päivästäni. Vilautan teille sitä, mitä kotona oli.
Aamulla järjestäen heräsin huutamiseen. Olin joko nukkunut liian pitkään tai sitten ihan mikä tahansa muu syy kelpasi myös. Vapaapäivinäkin revittiin ylös sängystä, nukkuminen on heikkoja varten! Olinhan kuulemma vain laiska paska, joka ei tee elämälleen mitään. Olin säälittävä raukka väsymykseni puolesta, vetelys kuulemma. Eihän se väsymys tokikaan johtunut siitä, että vanhemmilla oli kotibileitä tai että he ryyppäsivät muuten vaan keskenään. Eihän se raastava uneliaisuus johtunut siitä, että olin koko yön pelännyt sängyssäni ja vahtinut ovea. Tai siitä, että olin viettänyt taas suurimman osan pimenevästä illasta kivellä istuen metsässä.
Vielä tuolloin tuli käytyä koulussa. Voin sanoa, että oli aika rankkaa. Ihan pienemmissäkin asioissa haluttiin, että asiat menisivät hankalimman kautta. En koskaan saanut kulkea bussilla. En sadepäivinä, en tappavina pakkaspäivinä, en ikinä. En edes kovassa kuumeessa. Aijoo, kipeänähän kuului olla edelleen vahva ja jatkaa elämää normaalisti. Koulussa oli pakko käydä kärsimässä taudista huolimatta. Noh, kuka sinne hullujen huoneeseen kotiinkaan olisi halunnut jäädä? Olen ollut erittäin monta kertaa huonossa kunnossa, koska lääkäriinhän en päässyt ja olin pakotettu urheilemaan kipeänä. Voi nyyh?
Koulun jälkeen oli tarkka aika milloin piti olla minuutilleen kotona tai pamahti rangaistus. Aikataulu ei saanut heittää ollenkaan. Kotona täytyi tehdä läksyt, joissa ei autettu. Sehän on heikkoutta, jos ei hei osaa tehdä itse! Kun kannoin kotiin kokeita, jossa komeili "9".. sain vain moitteita siitä, etten ollut tavoitellut täydellisyyteen.
Ilta sujui harrastusten tai ulkoilun merkeissä. Kotipihalta ei tosin saanut poistua mihinkään. En saanut edes teininä käydä missään, en saanut pyytää kavereita meille tai mennä kavereille. Jos yhteenkin ihmiseen tutustuin, niin sehän oli väärin. Seura oli huonoa ja ihminen väärä minulle. Niinpä niin. Kerta toisensa jälkeen. En saanut pitää yhteyttä muihin. En saanut tavata ystäviä. Se oli suorastaan rangaistavaa, jos kehtasin tutustua johonkin toiseen ihmiseen.
Kotona ollessa kaikki mitä tein, oli väärin. Menin väärään aikaan suihkuun --> hakattiin ovella. Luin liikaa --> kirjat kiellettiin. Olin läski --> en saanut syödä. Jos oli nälkä niin ruokaa ei saanut hakea. Jos oli jano, piti salaa juoda vessassa. Jos heikotti ruoan puutteessa, sain vihat niskaani. Sairastuin tahtomattani anoreksiaan. Aloin tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja painoni putosi humisten. Vielä tänä päivänäkin tunnen pettymystä itseeni.. jokaisella suupalalla. Koen tekeväni väärin, kun syön.
Ruokapöytään tosiaan sai mennä vasta, kun käsky kävi. Muista ikuisesti, kun meitä kutsuttiin syömään. Ensin saatiin odottaa nälissämme, että päästään alakertaan. Sitten käsky kävi, että "idiootti nro 3" saa tulla". Jos väärä ihminen meni, tuli hirveät huudot. Yllättäen minä olin se "idiootti nro 1", joka istui melkein pyörtymiseen asti huoneessa odottamassa edes yhtä suupalaa. Mitä tarjoiltavaan ruokaan tuli? Oli se sitten vanhaa, palanutta tai pahaa... se oli syötävä. Viimeistä murusta myöten.
Entä se yleinen oleminen? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Pilkkaamista kaikesta. Kaikki mitä vain koskaan sanoin ääneen, niin kaikki nauroivat päin naamaa. Pilkkasivat, pitivät tyhmänä. Itku kurkussa istuin lukemattomat kerrat pöydän ääressä, kun siskoni, äiti ja varaisä vain naureskelivat sille mitä minä olen. Kuinka olen tyhmä. Kuinka juttuni ovat typeriä. Kuinka olen porukan musta lammas.
Nukkumaanmenossa oltiin tarkkoja. Vaikka unta ei sitten saanutkaan erinäisistä syistä. Joskus katsottiin porukalla leffoja. Kauhua ja kaikkea kammottavaa. Pelkään edelleenkin kuollakseni monia asioita tästä syystä. Lautapelejäkin oli muuten pakko pelata. Kaikki oli yhtä suurta pakkoa, koska mehän oltiin niin onnellinen hyvinvoiva perhe, joka tekee kaikkea kivaa yhdessä. Pelaa pelejä ja pilkkaa "idiootti nro 1:stä". KIVAA. Eikö?
Itseltäni kiellettiin se mitä olen. Kiellettiin myös se mitä VOISIN olla. En saanut omistaa huumorintajua enkä ajatuksia. Oikeastaan osani oli olla hiljaa. NÄKYMÄTÖN.
"Tiedätkö mikä mut tekis onnelliseks? Se, että sä pitäisit ikuisesti turpas kiinni."
Kuten sanoin. Jokaisesta virheliikkeestä rangaistiin. Jokainen ajatus ja pieni ripe minuudesta vuodatettiin pois. Se kipu. En osaa sitä kuvailla mitenkään. Sanoja ei ole.
Usein vain toivoin, että tulisi viimeinen isku. Se, joka veisi minut pois tästä kaikesta.
Tässä olen silti. Kertomassa tarinaani teille. Raottamassa menneisyyden verhoa. Selittämässä sitä, että miksi olen tällainen.
Tämän takia koen, että olen rasittava. Tämän takia ajattelen, että kukaan ei koskaan välitä minusta. Koko tämän kamalan asian takia pyrin yksinäisyyteen. En ole koskaan löytänyt sitä omaa itseäni ja olen ihan hukassa. Silmäni ovat kasvaneet selkään kiinni ja näen vain sen mitä on tapahtunut. En näe enää eteenpäin.
Tälle tytölle ei ole arvoa tässä maailmassa. Ei paikkaa. Ääneni on kukistettu, murrettu. Huudan kalliolla, mutta lopulta olenkin aivan hiljaa. En ole mitään. Kenellekään.
Sama pilkka on kantanut siipiään läpi elämän. Se tapahtuu jokaisessa koulussa. Se tapahtuu jokaisessa ryhmässä. Netissä. Olen ikuisesti saanut vihatun leiman otsaani.
Miten tästä voisi muka jatkaa? Olen toivoton ja täynnä tukahdutettuja kyyneleitä.
Vaellan tyhjänä läpi elämän. Ehkä tämä joskus loppuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa Runotytön tarina pani miettimään niin paljon, että runoilu meni tauolle, kun raadollinen todellisuus revittiin julkisuuteen uteliaitten painostuksesta. Runous on kaunista taidetta ja runouteen saa puretttua pahaakin oloa paremmaksi kun sen ymmärtää taiteeksi... mutta mietin ja pelkään onko mahdollista tässä tapauksessa että pahennan tilannetta? Onko runous sinulle (Runotyttö) positiivinen kanava käsitellä tunteita vai ruoskitko itsesi vielä pahempaan masentuneisuuteen.
Mietin jatkanko runoilla .... vai jatkanko ollenkaan ...
stm
Miksi kopioit Tuhannnen Sirpaleen Tytön blogikirjoituksia tänne? Jos olet itse tuo bloggaaja,eikö blogillasi ole tarpeeksi lukijoita?
Mietin monta iltaa, että haluisin vaan kävellä tyhjyyteen. Haluisin astua kylmään mereen ja jatkaa syvälle. Kunnes en enää jaksa.
Moni yö on kipua, tuskaa ja ikävää täynnä. Sattuu oikeasti ihan helvetisti.
Mutta nyt. Muutamana yönä olen ollut tässä, runoillut ja hymyillyt. Saanut vihdoin unesta kiinni. Kai tämä taakkaa on keventänyt. Ollut paljon parempi olla. Ihankun ei olisikaan yksin.
Lämmin halaus sinulle Runotyttö. Miten elelet nykyään?
Mitä teet? Asutko yksin?
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:48"]
Miksi kopioit Tuhannnen Sirpaleen Tytön blogikirjoituksia tänne? Jos olet itse tuo bloggaaja,eikö blogillasi ole tarpeeksi lukijoita?
[/quote]
Olen kirjoittaja. Salaisuuteni paljastui.
Tarinaani kysyttiin. Te halusitte sen kuulla. Miksi olisin kirjoittanut uudestaan, kun se löytyi jo vanhana.
No tämä oli kai tässä. Harmittaa. Ei olisi pitänyt suuta avata.
En kerjää lukijoita. Siksi jätin tuon asian mainitsematta. Siksi piilotin henkilöllisyyden. Nimeni oli tarkoituksella Runotyttö eikä Sirpaletyttö. Halusin pysyä piilossa.
Oikeastaan... etsin seuraa, vertaistukea. Etsin ystävää, joka jakaisi pimeän yön.
Mutta kuten sanoin. Kai tämä nyt kaatui. Ahdistaa ja itkettää.
[quote author="Runotyttö" time="12.03.2014 klo 02:41"]
Paljastan teille tarinani.
Kirjoitan esimerkin päivästäni. Vilautan teille sitä, mitä kotona oli.
Aamulla järjestäen heräsin huutamiseen. Olin joko nukkunut liian pitkään tai sitten ihan mikä tahansa muu syy kelpasi myös. Vapaapäivinäkin revittiin ylös sängystä, nukkuminen on heikkoja varten! Olinhan kuulemma vain laiska paska, joka ei tee elämälleen mitään. Olin säälittävä raukka väsymykseni puolesta, vetelys kuulemma. Eihän se väsymys tokikaan johtunut siitä, että vanhemmilla oli kotibileitä tai että he ryyppäsivät muuten vaan keskenään. Eihän se raastava uneliaisuus johtunut siitä, että olin koko yön pelännyt sängyssäni ja vahtinut ovea. Tai siitä, että olin viettänyt taas suurimman osan pimenevästä illasta kivellä istuen metsässä.
Vielä tuolloin tuli käytyä koulussa. Voin sanoa, että oli aika rankkaa. Ihan pienemmissäkin asioissa haluttiin, että asiat menisivät hankalimman kautta. En koskaan saanut kulkea bussilla. En sadepäivinä, en tappavina pakkaspäivinä, en ikinä. En edes kovassa kuumeessa. Aijoo, kipeänähän kuului olla edelleen vahva ja jatkaa elämää normaalisti. Koulussa oli pakko käydä kärsimässä taudista huolimatta. Noh, kuka sinne hullujen huoneeseen kotiinkaan olisi halunnut jäädä? Olen ollut erittäin monta kertaa huonossa kunnossa, koska lääkäriinhän en päässyt ja olin pakotettu urheilemaan kipeänä. Voi nyyh?
Koulun jälkeen oli tarkka aika milloin piti olla minuutilleen kotona tai pamahti rangaistus. Aikataulu ei saanut heittää ollenkaan. Kotona täytyi tehdä läksyt, joissa ei autettu. Sehän on heikkoutta, jos ei hei osaa tehdä itse! Kun kannoin kotiin kokeita, jossa komeili "9".. sain vain moitteita siitä, etten ollut tavoitellut täydellisyyteen.
Ilta sujui harrastusten tai ulkoilun merkeissä. Kotipihalta ei tosin saanut poistua mihinkään. En saanut edes teininä käydä missään, en saanut pyytää kavereita meille tai mennä kavereille. Jos yhteenkin ihmiseen tutustuin, niin sehän oli väärin. Seura oli huonoa ja ihminen väärä minulle. Niinpä niin. Kerta toisensa jälkeen. En saanut pitää yhteyttä muihin. En saanut tavata ystäviä. Se oli suorastaan rangaistavaa, jos kehtasin tutustua johonkin toiseen ihmiseen.
Kotona ollessa kaikki mitä tein, oli väärin. Menin väärään aikaan suihkuun --> hakattiin ovella. Luin liikaa --> kirjat kiellettiin. Olin läski --> en saanut syödä. Jos oli nälkä niin ruokaa ei saanut hakea. Jos oli jano, piti salaa juoda vessassa. Jos heikotti ruoan puutteessa, sain vihat niskaani. Sairastuin tahtomattani anoreksiaan. Aloin tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja painoni putosi humisten. Vielä tänä päivänäkin tunnen pettymystä itseeni.. jokaisella suupalalla. Koen tekeväni väärin, kun syön.
Ruokapöytään tosiaan sai mennä vasta, kun käsky kävi. Muista ikuisesti, kun meitä kutsuttiin syömään. Ensin saatiin odottaa nälissämme, että päästään alakertaan. Sitten käsky kävi, että "idiootti nro 3" saa tulla". Jos väärä ihminen meni, tuli hirveät huudot. Yllättäen minä olin se "idiootti nro 1", joka istui melkein pyörtymiseen asti huoneessa odottamassa edes yhtä suupalaa. Mitä tarjoiltavaan ruokaan tuli? Oli se sitten vanhaa, palanutta tai pahaa... se oli syötävä. Viimeistä murusta myöten.
Entä se yleinen oleminen? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Pilkkaamista kaikesta. Kaikki mitä vain koskaan sanoin ääneen, niin kaikki nauroivat päin naamaa. Pilkkasivat, pitivät tyhmänä. Itku kurkussa istuin lukemattomat kerrat pöydän ääressä, kun siskoni, äiti ja varaisä vain naureskelivat sille mitä minä olen. Kuinka olen tyhmä. Kuinka juttuni ovat typeriä. Kuinka olen porukan musta lammas.
Nukkumaanmenossa oltiin tarkkoja. Vaikka unta ei sitten saanutkaan erinäisistä syistä. Joskus katsottiin porukalla leffoja. Kauhua ja kaikkea kammottavaa. Pelkään edelleenkin kuollakseni monia asioita tästä syystä. Lautapelejäkin oli muuten pakko pelata. Kaikki oli yhtä suurta pakkoa, koska mehän oltiin niin onnellinen hyvinvoiva perhe, joka tekee kaikkea kivaa yhdessä. Pelaa pelejä ja pilkkaa "idiootti nro 1:stä". KIVAA. Eikö?
Itseltäni kiellettiin se mitä olen. Kiellettiin myös se mitä VOISIN olla. En saanut omistaa huumorintajua enkä ajatuksia. Oikeastaan osani oli olla hiljaa. NÄKYMÄTÖN.
"Tiedätkö mikä mut tekis onnelliseks? Se, että sä pitäisit ikuisesti turpas kiinni."
Kuten sanoin. Jokaisesta virheliikkeestä rangaistiin. Jokainen ajatus ja pieni ripe minuudesta vuodatettiin pois. Se kipu. En osaa sitä kuvailla mitenkään. Sanoja ei ole.
Usein vain toivoin, että tulisi viimeinen isku. Se, joka veisi minut pois tästä kaikesta.
Tässä olen silti. Kertomassa tarinaani teille. Raottamassa menneisyyden verhoa. Selittämässä sitä, että miksi olen tällainen.
Tämän takia koen, että olen rasittava. Tämän takia ajattelen, että kukaan ei koskaan välitä minusta. Koko tämän kamalan asian takia pyrin yksinäisyyteen. En ole koskaan löytänyt sitä omaa itseäni ja olen ihan hukassa. Silmäni ovat kasvaneet selkään kiinni ja näen vain sen mitä on tapahtunut. En näe enää eteenpäin.
Tälle tytölle ei ole arvoa tässä maailmassa. Ei paikkaa. Ääneni on kukistettu, murrettu. Huudan kalliolla, mutta lopulta olenkin aivan hiljaa. En ole mitään. Kenellekään.
Sama pilkka on kantanut siipiään läpi elämän. Se tapahtuu jokaisessa koulussa. Se tapahtuu jokaisessa ryhmässä. Netissä. Olen ikuisesti saanut vihatun leiman otsaani.
Miten tästä voisi muka jatkaa? Olen toivoton ja täynnä tukahdutettuja kyyneleitä.
Vaellan tyhjänä läpi elämän. Ehkä tämä joskus loppuu?
[/quote]
Sun on aloitettava terapia, suosittelen tätä muotoa:
jos haluat selvitä ap. Runoilu nettisivuilla, joilla tulee vain väärinymmärretyksi, ei auta sinua. Netissä pilkataan aivan kaikkia, kukaan ei ole täällä mitenkään erityisasemassa pilkatuksi joutumisen suhteen.
Lue kirja: Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Anteeksi että sanon näin, mutta älä ainoastaan surkuttele ja vaikeroi vaan oikeasti tee jotain että olosi kohenisi. Hakeudu terapiaan, siitä tulee parempi olo.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 01:34"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 01:27"]Tässä ketjussa on tosi paljon Vettenterämäisiä piirteitä.
[/quote]
Kieltämättä melko Minttismäistä kerrontaa ja ilmaisuja. Onkohan Jonain Päivänä Kaduttaa toimintu inspiraation lähteenä...
[/quote]
Aaaaa. Nyt tiedän mistä puhutte. Ei, voin suoraan sanoa ettei ole. Olen kyllä kuullut juttua, mutta en koskaan aktiivisesti seurannut.
Rehellisesti. Olen päälle 20 wee tyttö karulla taustalla. Hiljaisuudessa elänyt tähän päivään asti ja kärsinyt. Nyt suuni pikkuhiljaa availen, siks tulee kaikkea runoista tunteisiin!