Lue keskustelun säännöt.
Harva tuttumme tietää, millainen mieheni on oikeasti
09.03.2014 |
Mieheni on mustasukkainen, uhannut tappaa mut, ollut kovakourainen mua kohtaan, ollut jättämässä mua jo monta kertaa, ajautunut tappeluihin ja käyttäytynyt väkivaltaisesti. Ennen kuin tapasimme, hän oli kärsinyt masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista psykoottisin oirein ja ollut hoidossakin sen takia, kärähtänyt törkeästä rattijuopumuksesta, käyttänyt alkoholia ajoittain todella paljon ja eronnut 2 kertaa avioliitosta.
Kuulostaa varmaan kauhealta? Ei moni päältä päin uskoisi. Hän on komea, ystävällinen, mukava ja iloinen. Hän on huomioiva, luotettava, uskollinen ja rakastaa mua koko sydämmestään.
Usein humalassa hän on aggressiivinen. Hyvin herkkä ihminen, ja välillä tämä yhteiselo on aika vaikeaa. Moni varmaan ihmettelee, miten voin olla tällaisen "hullun" kanssa, ja on varmaan sitä mieltä, että se vielä hakkaa ja tappaa mut.
Kommentit (84)
En usko, että tämä on totta, mutta siltä varalta: tuollaisesta miehestä ei koskaan tule hyvää (tai edes siedettävää) isää. Jos pystyy toistuvasti tuollaiseen käytökseen niin luonne on niin vakavasti vaurioitunut, että aikuisiällä sitä ei korjaa edes pitkäkestoinen, hyvä psykoterapia, johon potilas sitoutuu lujasti. Ja lapsen saaminen on suunnilleen hyvän psykoterapian vastakohta.
Olet aikuinen ja sinulla on oikeus olla tuossa suhteessa, jos haluat. Mutta sulla ei ole moraalista oikeutta hankkia lasta tuon miehen kanssa.
Muuten, tuollaisen miehen puheita (esim. että haluaa sinun olevan onnellinen) ei kannata lainkaan kuunnella, teot ratkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuullostaa narsistilta,sitähän ne tekee esittäävät ulkopuolisille kovinkin fiksua ja filmaattista,niin että,kaikki pitävät hänestä,sitten kahden kotona todellinen luonne tulee esiin.Ja pahinta jos kerrot tilanteesta jollekkin tutulle esim.anopille se ei usko ja puolustaa poikaansa,ja sinä saat syyt niskoille.
Mieheni ei ole kovin sosiaalinen, josta syystä joillakin sukulaisillani on käsitys että mies on ujo ja saamaton. Sitten kun kuulevat hänen työstään yms. ovat ihmeissään että miten hän voi menestyä ja pärjätä noin hyvin kun on "tuollainen". Todellisuudessa mies siis on aikaansaava ja kyvykäs, monessakin asiassa ;)
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 10:57"]
Ei ole lapsia, mutta haluamme yhteisiä lapsia. Kunhan elämäntilanne ja suhde saataisiin sopivalle mallille ja tasapainoon. Muutama vuosi ainakin menee vielä :)
ap
[/quote]
Ap, älä ole idiootti!!! Jos teillä ei ole lapsia, niin älä niitä tuollaisen kanssa tee!!! Tulette kaikki kärsimään. Normaali ihminen ei ota toista kurkusta ja kysy haluatko kuolla, KOSKAAN. Ei mies muutu etkä sinä pysty häntä parantamaan. Mene terapiaan selvittämään, mikä sulla on, kun pidät tuollaista normaalina! Jos mies on noin epävakaa toisinaan, et voi tietää kuinka pimeät puolet hän vielä pystyy pillottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo kuulostaa tosi pelottavalta. Siis nuo tappouhkaukset, kovakouraisuus, jättämisuhkaukset, tappelut ja väkivaltaisuus, ja alkoholinkäyttö. Eikö ala yhtään hälytyskellot soida?
Ei minunkaan avomieheni mikään itse täydellisyys ole mutta mitään näistä en ole kyllä koskaan kokenut.
Jotkut miehet kohtelevat naista niin huonosti kuin nainen antaa itseänsä kohdeltavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali mies (tai nainen) ei koskaan uhkaa puolisoaan tappamisella tai edes lyömisellä.
Väkivaltaiset ihmiset voivat olla hyviä/mukavia silloin kun asiat on hyvin...
Mutta jos henkilö on väkivaltainen silloin kun asiat on huonosti, masennus/sairauskohtaus iskee tai humalassa, niin kyseessä on VÄKIVALTAINEN henkilö. Ihminen joka vapaaehtoisesti elää tälläisen kanssa on itsekin sairas. M40
Entä jos mies ei käy käsiksi, mutta saa hepuleita erilaisista asioista, jolloin kaahailee, joskus katoilee, heittelee tavaroita (joskus jopa mattoveitsen minua kohti) ja kaataa huonekaluja? Jättää sotkun minulle, vaikka yleensä hermostus tullut ihan jostain muusta kun minuun liittyvästä asiasta. Puhe ei auta, onko tuo normaalia? Arvelee olevansa asperger, mä en tiedä. Ja onko sillä väliäkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja ilmeisesti on vain provoilemassa. Jos hän on ihan oikeasti liikkeellä tuollaisen mielipiteen kera niin tässä hieman mietittävää:
Väkivaltaisista puolisoista suurin osa on yleensä ja suurimman osan aikaa (90% tai 95%) aivan OK väkeä. He vain pimahtavat tietyissä tilanteissa ja tuolloin nyrkki heiluu ja nainen lentää vasten seinää. Aloituksessa on kuvattu aivan klassinen väkivaltaisen puolison tapaus, ei mitään erityistä ja harvinaislaatuista ihmistä. Se 99% ajasta ihan kunnollinen on yleisin tilanne näiden kohdalla.
Jos ihminen käyttäytyy hyvin 90% ja arvaamattomasti 10% hereilläoloajastaan niin vuorokautta kohti vaarallista käytöstä tulee noin kaksi tuntia. ihminen on OK 99% ja vaarallinen 1% niin vuorokaudessa väkivaltaisuutta on 10 minuuttia. Jos hän on vaarallinen hetken ajan yhtenä päivänä kymmenestä niin kahdessa viikossa tulee vähintään yksi vaaratilanne. Jos hän on vaarallinen yhtenä päivänä sadasta niin vuodessa tulee neljä vaaratilannetta.
Yhteen lyöntiin kuluu aikaa muutama sekunti. Yhden arvaamattoman käytöksen aiheuttama pelko pysyy mielessä helposti päivä- tai kuukausikausia. Yhden äitiin kohdistuvan lyönnin aiheuttamat psyykkiset vammat pysyvät tilanteen nähneen lapsen mielessä hänen loppuelämänsä.
Normaalissa ihmissuhteessa aloittajan mainitsemia vaaratilanteita ei ole yhtään edes useamman vuoden aikana. Normaaleille ihmisille yksikin tuollainen tilanne johtaa usein suhteen katkeamiseen. Tilanteista huolimatta suhteessa jatkavat päätyvät tilastoihin perheväkivallan uhreina.
Mä olen ollut tuollaisen kanssa naimisissa enkä pitänyt sitä silloin mitenkään ihmeellisenä. Olihan se sekaisin, varsinkin kännissä ja kahden kesken, mut jotenkin siihen oli vuosien aikana niin turtunut että piti tuota ihan hyvänä elämänä.
Nyt, neljä vuotta eron jälkeen, olen todennut miten vitun sekaisin sitä itse olinkaan kun tuota elämää pidin hyvänä. Selittelin itselleni miehen käytöksen aina parhain päin ja elin niiden hyvien hetkien voimalla, "kun ei se aina..".
Tämä tunne, mikä tulee kun astun omaan ja lasten kotiin, eikä tarvitse miettiä millä tuulella mut otetaan vastaan tms. on aivan älyttömän hieno. Ensimmäisiä kertoja kun eron mainingit oli ohi ja astuin rauhalliseen kotiin, minä oikeasti itkin, onnesta. Siitä, miten hyvälle voi tuntua turvallinen koti.
Minulta jäi monta "ystävää" eron aikaan kun he eivät ymmärtäneet miksi haen eroa kun minulla on niin hieno mies. He siis suoraan käänsivät selkänsä ja valitsivat puolensa. Ehkä hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se vaan on niin, että vakka kantensa valitsee. Puolison (sairaalloinen) mustasukkaisuus hivelee jollain patologisella tasolla vaimon todellisuudessa olematont itsetuntoa, "koska on niin haluttu ja rakastettu, että puoliso on valmis mihin vaan..."
Ja se nyt vaan on aika huono yhdistelma, alkoholi ja psykoosiherkkyys.
Ap et vastannut, oletko itse lähtöisin väkivaltaisesta perheestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoista.
Tein keskustelun alunperin nähdäkseni miten ihmiset reagoivat. Oikeassa olin. Niin, miksikö en pahemmin huutele mieheni menneisyydestä tai väkivaltaisesta käytöksestä? Mieheni ei ole paha tai sellainen, joka ansaitsisi tulla leimatuksi vaarallisena naistenhakkaajana, hän ei sitä ole.
Täällä siis puhutaan miehen luonteesta, niin kuin hän kärsisi jostain persoonallisuushäiriöstä, olisi narsisti tms. Melkoisia luonne- ja muita analyysejä kerrotaan sen vähän perusteella, mitä olen kertonut. Ja joku väitti, että minä wannabe-terapioin miestäni. Miksi?
Tiedän, että miehelläni on mielenterveysongelmia. Mielenterveysongelmia on erilaisia, se, että on ollut vaikka psykoosissa, ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi parantumaton luonnevammainen narsisti. Hän ei todellakaan ole mikään muita hyväksikäyttävä ja manipuloiva empatiakyvytön egoisti.
En kuvittele että rakkauteni tai lapset häntä parantavat. Voin vain olla tukena siinä paranemisprosesissa, jota lähdetään toteuttamaan psykiatrin johdolla taas. Lisäksi, kuten jo sanoin, hän on jo isä, eikä ole koskaan vahingoittanut lapsiaan tai ollut heille minkäänlainen uhka. Hän ei ole koskaan lyönyt minua, eikä sanomansa mukaan muitakaan naisia, ja avioeroihin oli ihan muut syynsä, esim. vaimo petti.
Tiedän myös, ettei miehelleni sovi alkoholi. Kännissä hän on ajautunut osaksi miesten välisiä kahakoita ja hän on myös joskus äärimmäisen raivostuttava mielestäni, jonka mies myös huomaa, ja ärsyntyy itse puolestaan siitä. Siitä seuraa yleensä riita, ja joskus riita on kärjistynyt ikävästi.
Väkivaltaisuus on se piirre, josta en pidä miehessäni. Sitä todella inhoan. Tämä piirre ei tule läheskään aina esille enkä ole osannut pelätä sitä kuin muutaman kerran todella. Ehkä olette oikeassa siinä, että pitäisi pelätä. Mutta en mä täällä elele hellan ja nyrkin välissä kynnysmattona, en todellakaan. Enkä ole sentään niin sinisilmäinen, että jäisin tähän, jos mies vaikka löisi mua. Enkä todellakaan hankkisi lapsia nyt, kun suhde ei ole kunnossa.
Ehkä huomaamme vielä, ettemme sovi toisillemme, mutta itse ainakin jaksan vielä yrittää, vaikka onkin viime aikoina ollut hieman vaikeaa. Tuosta tappouhkauksesta on jo kohta pari vuotta. Se oli elämäni kauheimpia hetkiä, mutta yritän unohtaa sen. Muuten mies ei ole koskaan henkeäni uhannut. Kovakourainen hän on ollut riitatilanteessa, jossa molemmat olemme huutaneet toisillemme kurkku suorana.
Tämä keskustelu antoi tietysti ajattelemisen aihetta, kiitos vaan kaikille vastanneille. Mieheni rakkautta en epäile lainkaan.
ap
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:20"]
Entä jos mies ei käy käsiksi, mutta saa hepuleita erilaisista asioista, jolloin kaahailee, joskus katoilee, heittelee tavaroita (joskus jopa mattoveitsen minua kohti) ja kaataa huonekaluja? Jättää sotkun minulle, vaikka yleensä hermostus tullut ihan jostain muusta kun minuun liittyvästä asiasta. Puhe ei auta, onko tuo normaalia? Arvelee olevansa asperger, mä en tiedä. Ja onko sillä väliäkään?
[/quote]
Ei ole OK. Miehesi aiheuttaa vaaratilanteita itselleen ja sinulle. Jos veitsi oli auki kun hän sen heitti niin aika hirveältä kuullostaa. Asialle pitää tehdä jotakin, ennenkuin joku tilanteista johtaa loukkaantumisiin tai isoihin laskuihin. Jos miehesi itsekin tietää asian olevan pielessä niin mitäs jos hän menisitte yhdessä tai hän menisi yksin psykiatrin kanssa keskustelemaan asiasta.
Tuollainen ei parane itsekseen eli tehkää asialle jotakin.
[/quote]
Kiitos vastauksesta! Tuntuu erikoiselta kuulla noin ulkopuoliselta, kun yksin asiaa pohtinut vuosia. Olemme olleet yhdessä reilut 15 vuotta, ihan penskoista asti, ja jotenkin olen niin tottunut asioiden tilaan, mutta se on nyt vanhemmiten alkanut vaivata enemmän ja enemmän. Olen puhunut hänelle, että asia ei ole ok enkä voi hyvin, mutta hän ei varsinaisesti tajua ongelmaa. Asiaan liittyy myös mm. taloudellista väkivaltaa, olen ollut vuosia ilman omia tuloja, kun hänestä se on ollut järkevintä. Hän on hyvä puhumaan minut ympäri, järkeilemällä. Huh, rankkaa tekstiä, kun itsekin lukee...
Ap, vastaa nyt siihen, että miksi uskot suhteen olevan paremmalla tolalla parin vuoden kuluttua?
Jos haluat suhteen paremmaksi/miehen käytöksen muuttuvan, niin voisitteko mennä parisuhdeterapiaan, missä käsiteltäisiin mm. miehen väkivaltaisuutta ja uhkailua? Jos ei, miksi ei? Ja jos ei, niin millä mekanismilla ajattelet suhteen/miehen muuttuvan?
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 21:36"]
Ap, vastaa nyt siihen, että miksi uskot suhteen olevan paremmalla tolalla parin vuoden kuluttua?
Jos haluat suhteen paremmaksi/miehen käytöksen muuttuvan, niin voisitteko mennä parisuhdeterapiaan, missä käsiteltäisiin mm. miehen väkivaltaisuutta ja uhkailua? Jos ei, miksi ei? Ja jos ei, niin millä mekanismilla ajattelet suhteen/miehen muuttuvan?
[/quote]
Siksi, että pyrimme kehittämään tilannetta parempaan suuntaan. Ensimmäinen askel on miehen terapia, ehkä lääkityksen aloittaminen, sillä takaisin hiipinyt masennus ei näytä menevän ohi muuten. Parisuhdeterapiaa olemme miettineet, ja itse olen valmis siihen. Tällä hetkellä mies tuntuu olevan haluton tekemään yhtään mitään ja todella stressaantunut, mutta onhan se selvä, että näin ei voi jatkua. Hän tuntuu välillä olevan ihan lukossa ja oloni on aika neuvoton.
Sanoin, että aikaisintaan muutaman vuoden päästä suhteemme ja elämämme voi olla sillä mallilla, että lapsien hankkiminen on ajankohtaista. Sitä en tiedä, päästänkö siihen tasapainoon ikinä.
ap
Kuinka kauan olette olleet yhdessä?
Veikkaan että miehelläs todennäköisesti on persoonallisuushäiriö, nimimerkillä itsekin pershäiriöinen. Ei kaikki persoonallisuushäiriöiset ole narsisteja psykopaatteja eikä kaikkia voi kätevästi jaotella kategorioihin että se ja se tietty selvärajainen persoonallisuushäiriö.
Mikä ap:n tarkoitus oli tällä keskustelun avaamisella? Ok, kukaan muu kuin sinä ei tunne miehesi todellista luonnetta (joka vaikuttaa huonolta). Selvä, senkun jäät uhraamaan itsesi ja odottamaan koska mäsähtää kunnolla.