Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?

Oli kolmenkympin kriisi, joo. Meinasin romahtaa, pahasti. Erosin, jäin ihan tyhjän päälle. Vaihdoin paikkakuntaa, löysin uuden miehen. Ahdistus jatkuu edelleen, etenkin taloudellinen epävarmuus ahdistaa. Mutta jotain olen jo alkanut ymmärtää nyt kun nelikymppiset lähestyy. Nimenomaan siitä hetkessä elämisestä...

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 18:30"]

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:58"]

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:43"]

5kymppiset on kesällä ja vielä en tiedä miltä ikäkriisi tuntuu. Voisin kuvitella, että 60v synttärit vähän ahdistaisi, sitten kuolema on jo konkreettisen lähellä vaikka eläisi 90v asti.

Ei varmaan kivaa jos jo 30v aiheuttaa kriisin :(

[/quote]

Viiskymppinen itsekin ja minusta 30v on vielä tosi nuori ja elämää on vielä yli puolet jäljellä. Tässä vaiheessa tajuaa, että saattaa olla enää parikymmentä vuotta ja sitten ei ikinä enää ole mitään. Se oli ja meni ja se oli siinä.

Mutta ei ikäkriisiä, koska sen on hyväksynyt, että yhden ihmisen elämä on oikeastaan aika turhaa. Ennen meitä meistä ei kukaan tiennyt ja meidän jälkeen meistä ei kukaan tiedä.

[/quote]

Niinhän se on. Elämä on erittäin rajallinen ja kun kaikki päivät ovat pulkassa, se oli siinä. Eikä kukaan parin sukupolven jälkeen edes muista koko ihmistä. Maailma jatkaa menoaan ja sukupolvet vaihtuvat. Turha murehtia turhia asioita, kuten uraa tms paskaa. Taj Mahaleita harva meistä rakentaa ja katoavaa on mainen kunnia. Käyttäkää elämänne merkityksellisiin asioihin, vaikkapa siihen, että perheellänne on mukava päivä yhdessä tänään, huomenna, ylihuomenna. Siihen saakka kunnes aika päättyy.

[/quote]

Juuri näin. Ei mitään uutta auringon alla. On niin turhaa kerätä turhaa elämälleen, kun elämä on niin lyhyt. Se on tässä päivässä ja siinä, että sain taas olla perheeni kanssa ja kaikilla on asiat hyvin.

Niin turhaan ihmiset juoksevat virvatulien perässä, kun sen jälkeen on tyhjää ja kukaan ei muista sinua 100 vuoden päästä.

Siksi joskus ihmettelen ihmisiä, jotka hokevat, etteivät jaksa lapsiaan, kun haluavat älyllistä toimintaa työnantajan palveluksessa. Mitä merkitystä sillä on, ellei viihdy rakkaidensa seurassa. 

Juuri tuon takia ei kannata seurustella vajaa kolmekymppisten naisten kanssa. Kun elämä on tyhjää, niin vika löytyy aina miehestä.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 23:04"]

Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen.  Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.

[/quote]

Juuri tuon takia ei kannata seurustella vajaa kolmekymppisten naisten kanssa. Kun elämä on tyhjää, niin vika löytyy aina miehestä.

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 01:20"]

Aviomies on saanut pysyä.

[/quote]

Kunnioitan armollisuuttasi.

2

[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 22:34"]Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.

Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.

Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.

On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.

Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
[/quote]

Mulla oli samat fiilikset 12 vuotiaana kun jouduin laitokseen. Kamalaa jos joudun kymmenen vuoden päästä kolmekymppisenä käymään saman läpi!

[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 23:59"]Voi tunnistan! Olen 31 ja mietin ihan hirveästi, päivittäin, omaa vanhenemista, omien vanhempien vanhenemista, omien isovanhempien vanhenemista. Olen miettinyt minkälaista heidän kenenkin elämä on ollut tässä iässä. Miks he on tehneet sellaisia valintoja kuin ovat tehneet. Tietenkään en voi sitä tietää, mutta mietin mitä itse tekisin siinä ajassa ja siinä tilanteessa. Pysäyttäviä ajatuksia.

Mietin omia lapsiani, minkälaista heidän elämänsä tulee olemaan meidän lapsinamme ja minkälaisen ystäväpiirin ja tulevaisuuden he saavat. Miltä he näyttävät samassa iässä kuin olen nyt itse? Voinko olla tyytyväinen tekemääni työhön vanhempana kun he ovat aikuisia. Mitä asioita he muistavat lapsuudestaan.

Mietin itseäni, mutta olen ihan varma siitä että teen juuri oikeita asioita tällä hetkellä. Siitä ei ole epävarmuutta. Ehkä lähinnä terveyttä, kuinka voin säilyä hyvässä kunnossa. Olen tehnyt elämäntaparemontin, vaikken mitenkään rapakuntoinen ole ikinä ollutkaan.

Välillä tulee ihan ihmeellinen olo, kun miettii kuinka tämä maailma on jatkanut oloaan niin kauan, ollen sama kaikille meille, jotka täällä vain käymme. Viime syksynä luin paljon maailmankaikkeudesta ja sitä en halua enää edes miettiä minkälaisia ajatuksia ja pelkoja se aiheutti!
[/quote]

Itse taas kun luen jotain maailmankaikkeudesta, tunnen helpotusta. Tajuan miten pieni olento olen, joten annan itselleni anteeksi, etten ole "merkittävämpi".
Kolmenkympinkriisi on saanut minutkin pohtimaan tosissani sitä, mitä haluan elämältä ja mitä haluan olla ja tehdä. Myös lasten hankkiminen on alkanut tuntua enemmän positiiviselta kuin järkyttävän pelottavalta asialta.

Arvokkaita ajatuksia, kiitos.

t. juuri 32 lasissa

28-vuotiaana se alkoi. Erosin viiden vuoden suhteesta, jätin työni ja muutin ulkomaille. 30-vuotissynttäreitä vietettiinkin sitten jo uuden miesystävän kanssa huomattavasti seesteisemmissä tunnelmissa, kun enää ei ollut mitään pakottavaa tarvetta laittaa koko elämää uusiksi.

Olen miettinyt, että ns. Kolmenkympin kriisi ajoittuu siten että aika monella on jo ammatti, muutaman vuoden työkokemus, oma asunto, lapsiakin. Ollaan onnellisesti naimisissa ja eletään sitä perusarkea, joka alkaakin yhtäkkiä tuntua puuduttavalta. Ei enää ole mitään "projektia" kun lapset vaan kasvaa ja tilit menee asuntolainan lyhennyksiin. Ei enää haaveiluita häistä yms. Sen takia kolahtaa että tämä elämä on nyt tässä, mitäs seuraavaksi kun ei enää ole mitään odotettavaa, samaa työnraatamista vuodesta toiseen, lapset kasvaa ja muuttaa pois kotoa. Aika monet tekevät juuri tuon vuoksi sen iltatähden tai ottavat avioeron. Kun elämässä pitää olla koko ajan joku "juju", kriisi, tai tapahtuma jota odottaa. Ihmisen psyyke ei kestä muuten.

Kuinka moni tunnustaa tämän? Sitä odotetaan monta kuukautta tulevaa ulkomaanmatkaa ja sitten kun se ohi, mietitään että mihin lähdetään seuraavaksi.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2014 klo 11:14"]Olen miettinyt, että ns. Kolmenkympin kriisi ajoittuu siten että aika monella on jo ammatti, muutaman vuoden työkokemus, oma asunto, lapsiakin. Ollaan onnellisesti naimisissa ja eletään sitä perusarkea, joka alkaakin yhtäkkiä tuntua puuduttavalta. Ei enää ole mitään "projektia" kun lapset vaan kasvaa ja tilit menee asuntolainan lyhennyksiin. Ei enää haaveiluita häistä yms. Sen takia kolahtaa että tämä elämä on nyt tässä, mitäs seuraavaksi kun ei enää ole mitään odotettavaa, samaa työnraatamista vuodesta toiseen, lapset kasvaa ja muuttaa pois kotoa. Aika monet tekevät juuri tuon vuoksi sen iltatähden tai ottavat avioeron. Kun elämässä pitää olla koko ajan joku "juju", kriisi, tai tapahtuma jota odottaa. Ihmisen psyyke ei kestä muuten.

Kuinka moni tunnustaa tämän? Sitä odotetaan monta kuukautta tulevaa ulkomaanmatkaa ja sitten kun se ohi, mietitään että mihin lähdetään seuraavaksi.
[/quote]
Näin. Paitsi tämä tuli ennen kuin olin 25v. Yksi lapsi, tämän ikäiselle naurettavan hieno asunto, aviomies ja valmistuminen juuri käsillä. Tuo valmistuminen oli se mikä alkoi ahdistamaan, että tästä nyt vaan syöksytään sitten vuosien valumiseen. Se mitä tein niin otin itseäni niskasta kiinni mm ystävyyssuhteiden kanssa, jotka eivät koskaan edes päässeet kukoistamaan kun sain lapsen nuorena. Löysin juuri sen työn mitä haluan tehdä ja valmistuminen ei enää ahdista, kunnianhimoa tiputin ja jätin toisen tutkintoni pois. Luovutin munasoluja jollekin joka niitä tarvitsee, elämä on arvokasta ja vanhemmuus hienoa varsinkin vauvavuosien jälkeen. Oma paikka on löytynyt taas. Huomaan että minulla on ihania ihmisiä ympärillä ja että elämä jatkui pikkulapsivuosien jälkeenkin rikkaana. Jonkinlainen kriisi siitä kuitenkin tuli kun 'oli saanut kaiken'.

Menin terapiaan.

Menin terapiaan.

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:43"]

5kymppiset on kesällä ja vielä en tiedä miltä ikäkriisi tuntuu. Voisin kuvitella, että 60v synttärit vähän ahdistaisi, sitten kuolema on jo konkreettisen lähellä vaikka eläisi 90v asti.

Ei varmaan kivaa jos jo 30v aiheuttaa kriisin :(

[/quote]

Viiskymppinen itsekin ja minusta 30v on vielä tosi nuori ja elämää on vielä yli puolet jäljellä. Tässä vaiheessa tajuaa, että saattaa olla enää parikymmentä vuotta ja sitten ei ikinä enää ole mitään. Se oli ja meni ja se oli siinä.

Mutta ei ikäkriisiä, koska sen on hyväksynyt, että yhden ihmisen elämä on oikeastaan aika turhaa. Ennen meitä meistä ei kukaan tiennyt ja meidän jälkeen meistä ei kukaan tiedä.

Tällaisista ikäkriiseistä nillittävät ihmiset ovat yleensä niitä joilla ei ole oikeita ongelmia. Tuijottakaa välillä muuallekin kuin omiin napoihinne ja koittakaa ymmärtää miten hyvin teidän asiat on!

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 14:02"]

Tällaisista ikäkriiseistä nillittävät ihmiset ovat yleensä niitä joilla ei ole oikeita ongelmia. Tuijottakaa välillä muuallekin kuin omiin napoihinne ja koittakaa ymmärtää miten hyvin teidän asiat on!

[/quote] Jahah. Tämä auttoi. Lähdenkin tästä reipastuneena... niin mihin? Tyhjä elämä, kukaan ei tarvitse minua mihinkään.  

Up

Olen järkiintynyt paljon verrattuna parikymppiseen. Onneksi en missään vaiheessa alkanut leikkimään kotia poikaystävien kanssa, enkä ole hankkinut velkoja taakakseni, vaikka perhe-elämästä haaveilin nuorena aikuisena. Kolmekymppisenä olen seestynyt, enkä ole enää sinisilmäinen. En haluakaan naimisiin enkä välttämättä lapsia ollenkaan. Rilluttelu ei kiinnosta yhtään, eikä matkustelu. Olen löytänyt paikkani työelämässä. Tiedän mitä haluan ja kuljen omia polkuja. En siis pode mitään kriisiä. Olen tyytyväinen ikääntyessä. Kuinka viisas mahdan ollakaan nelikymppisenä...

Onko kukaan oireillut fyysisesti kolmenkympinkriisissä?