Mitä mieltä olette siitä, että 11-vuotias on viettänyt jo monta viikkoa välituntinsa yksin, eikä yksikään välituntivalvoja ole puuttunut asiaan?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tuon ikäisen pojan joka ei tee muuta kuin nyhjää äitinsä kanssa kaiken vapaa-ajan. Harrastuksena äidin kanssa kävely iltaisin. Äitinsä taitaa suojella ujoa poikaansa aivan liikaa.

Tässäkään tapauksessa kun ei tiedä taustoja on paha mennä mitään arvostelemaan. Voi olla että poika asuu yh-äitinsä kanssa kahdestaan, on köyhyyttä, mt-ongelmia. Hyvä että käy äitinsä kanssa ulkona, me olemme erilaisia.

Kysymys kuuluu;miksi 11-vuotias on viettänyt jo monta viikkoa välitunnit yksin? Onko aikaisemmin viettänyt muiden kanssa? Miksi ap ei kommentoi,onko taas provo?

Muutin uuteen kouluun 4 luokalla, ja olin aina välitunnit yksin. Poikkeus oli se, jos joku luokan tytöistä oli riidoissa bestiksensä kanssa, niin oli kostoksi minun kanssani. Kuudennella muutettiin ja uudessa koulussa oli taas kavereita.

No mitä opet voisi tehdä ?

Minäkin menin uuteen kouluun ( yläkoulu) ja olin siellä paljon yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja pysyä porukassa mukana, mutta ei ketään paljon kiinnostanut. Lopulta, kun aikani yritin ja muut silti jättivät aina yksin jos en itse jaksanut roikkua mukana ja jättivät monet kerrat yksin syömään ( minä olin ainoa jota ei porukassa odotettu) lopetin sitten sen kaiken. Joistakin oppilaista huomasin myös sen, että heitä hävetti olla kanssani ja kelpasin vain silloin, kun ei ollut muita tarjolla esim parityöhön tai se paras kaveri oli sairaana. Erään kerran yksi oppilas vei ruokalan perälle syömään ja mietin, että miksi näin, kun yleensä luokkamme istui eri paikassa ja samalla tämä oppilas lähti ennen minua ja söi todella nopeasti. Silloin en sitä tajunnut, mutta jälkeen päin ymmärsin, että hän häpesi seurassani oloa ja kun huomasi luokkalaisiani siinä toisessa pöydässä niin hänen piti viedä minut piiloon sinne kauas. Näiden hetkien jälkeen en enää pystynyt ruokalassa käymään. Oikeastaan se oli silti ikävä asia minulle olla niin paljon yksin ja oli kuin olisi ollut näkymätön. Ei niitä hetkiä unohda varmaan koskaan

 Kiusaaminenkin on ikävää, mutta kyllä se ettei kukaan huomaa ( ainakaan hyvässä mielessä) on myös surullista. Tosin itsellä tähän kaikkeen liittyi vielä kiusaamista ja toisten pilkkaa paljon. Vielä lukiossakaan kaikki ei muuttunut ( samoja ihmisiä, kiusaamista ja itsellä niin huono itsetunto ja voin muuten huonosti)  ja nekin vuodet olivat aika surullisia minulle. Opettajat yläkoulussa sanoivat joskus, että miksi en mene syömään ja luokanvalvoja pahoitteli viimeisenä päivänä, että harmi kun olin niin yksin, kun kuulemma muut ovat tunteneet jo niin pienestä asti, että eivät ehkä sen takia "osanneet" ottaa porukkaan. Lukiossa sanoin joskus olevani yksinäinen niin opettaja kommentoi, että jos muut luulevat, että tahdot ollakin yksin. Samalla hän kehoitti menemään juuri niiden "mukavien" seuraan ( olivat todellisuudessa niitä ikäviä kiusaajia). Muuta apua on ikinä saanut enkä kehdannut edes pyytää, kun häpesin yksin oloa niin paljon. Se asia on edelleen vaikea minulle. Todellisuudessa en ole edes  mikään ujo, mutta itsetunto mennyt alas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen, mitä itse olen nöhnyt ja kokenut, niin puuttuvat kyllä sillä resurssilla mutä on tarjolla. Usein vain on niin, että välitunnilla kirmaa ulkona useampi sata lasta valvojien määrän ollessa alimitoitettu. Ei tarvita kuin yksi välituntikahakka ja valvojat ovat toisaalle sidotut.

Toisekseen - ei ole yksin opettajien asia puuttua lapsen yksinäisyyteen vaan kyllä sen pitää lähteä alunperinkin kotoa. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa elämästä ja kaveripiiristä. Ja ennen kaikkea olla pienestä lähtien auttamassa lasta solmimaan kaverisuhteita ja ylläpitämään niitä.

Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta toisaalta on kuitenkin muistettava, että ongelmat on ratkaistava siellä, missä ne syntyvät. Koulun pitäisi opettaa muitakin kuin akateemisia taitoja eli ei niitä sosiaalisia taitojakaan voi unohtaa. Tämän lisäksi on muistettava, etteivät ne vanhemmat voi sinne välitunnille tulla. 

Suomessa on alkanut vahvasti lisääntyä tämä puhe kotien vastuusta. Tietnekin, olen sitä mieltä, että vastuu lapsista on ensisijaisesti vanhemmilla. Mutta koko peruskoulun idea oli tasata eroja, jotka nyt kasvaa myös oppimistuloksissa. Ja usein vedotaan vain kohteihin. 

Jos lapsien oppminen riippuu kodista ja sosiaaliset taidot riippu kodista, niin mikä ihme koulun merkitys sitten on? Olla päivähoitopaikka opettajille vai?

Olen kyllä vähän sitä mieltä, että kodeissa pitäisi jo kiinnittää huomio lapsen kaveriasiaan. Onko lapsella pihapiirissä kavereita ja jos ei niin mistä se johtuu? Omaa lastaan voi myös opettaa sosiaalisemmaksi kotona, kerhoissa jne.

Vaatii kyllä vanhemmilta ahkeruutta huolehtia tämä asia kuntoon ennen kouluikää!

Näitä jankkaajia on nyt tullut tähän ketjuun pari ja peukuttajat  päälle. Kyllä - vastuu on kotona. Tämän takia olemme opettaneet lapset uimaan, hiihtämään, luistelemaan, lukemaan ja laskemaan ennen kouluikää. Tukeneet lasten kaveritaitoja, kutsuneet kavereita kylään ja rohkaisseet menemään porukkana mukaan.

Ja tiedättekö mitä? Lapsillamme on kaverita, koulu menee hyvin, palautetta tulee niin yleissivisytksestä kuin kielellisistä valmiuksista. Olemme se keskiluokkainen perhe, jolle lapsilla on latu auki. 

Mutta..., koululle on annettu tavoitteeksi taata taustasta johtuvia eroja. Tässä tehtävässä koulu onnistuu vuosi vuodelta huonommin - eikä nyt puhuta vain sosiaalisista suhtesta vaan ihan suoraan oppimistuloksista. 

Reaktio tähän? Vastuu on kodissa. No niin on ja on yhä enemmä, koska vastuu ei ole koulussa. 

Mutta mitäpä tämä vaahtomianen hyödyttää sitä lasta, jolla kotona ei ole kaikki hyvin? Sen sijaan, että selitäettä uusin sanakääntein minulle kaveritaidoista (kiitos, tiedän mitä ne on), niin voisitteko vastata tähän kysymykseen?

Entä jos kotona on kaikki hyvin, mutta silti lapsella ei ole kavereita?

Koulussa voidaan ainakin puhua siitä, miten tärkeää on hyvä.yhteishenki ja että kaikki otetaan mukaan.

Omassa koulussani yläasteella liikunnan opettaja puhui tästä. Hän sanoi, että yhteinen tekeminen vapaa-ajalla yhdistää, ja järjesti meille tytöille pari kertaa koulupäivän jälkeen vapaaehtoisen luokan yhteisen luistelutunnin. Niitä oli vain pari kertaa, mutta kyllä sillä oli vaikutusta ainakin jonkin verran aikaa. Meidänkin luokalla kun oli silloin ainakin pari oppilasta, joiden kanssa ei yleensä oltu.

Opettajilla on tasan samat taidot ja valmiudet sosiaalistaa lapsia ja nuoria ja luoda heille kaverisuhteita kuin vanhemmillakin. Vanhemmilla on itse asiassa paremmat, koska he tuntevat lapsensa paremmin. Kertokaa siis kritiikkiä esittäessänne täsmällisiä ohjeita, miten opettajien tulee menetellä, jotta asia ratkeaa, niin he varmasti toimivat niiden mukaan eikä kukaan ole enää yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen, mitä itse olen nöhnyt ja kokenut, niin puuttuvat kyllä sillä resurssilla mutä on tarjolla. Usein vain on niin, että välitunnilla kirmaa ulkona useampi sata lasta valvojien määrän ollessa alimitoitettu. Ei tarvita kuin yksi välituntikahakka ja valvojat ovat toisaalle sidotut.

Toisekseen - ei ole yksin opettajien asia puuttua lapsen yksinäisyyteen vaan kyllä sen pitää lähteä alunperinkin kotoa. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa elämästä ja kaveripiiristä. Ja ennen kaikkea olla pienestä lähtien auttamassa lasta solmimaan kaverisuhteita ja ylläpitämään niitä.

Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta toisaalta on kuitenkin muistettava, että ongelmat on ratkaistava siellä, missä ne syntyvät. Koulun pitäisi opettaa muitakin kuin akateemisia taitoja eli ei niitä sosiaalisia taitojakaan voi unohtaa. Tämän lisäksi on muistettava, etteivät ne vanhemmat voi sinne välitunnille tulla. 

Suomessa on alkanut vahvasti lisääntyä tämä puhe kotien vastuusta. Tietnekin, olen sitä mieltä, että vastuu lapsista on ensisijaisesti vanhemmilla. Mutta koko peruskoulun idea oli tasata eroja, jotka nyt kasvaa myös oppimistuloksissa. Ja usein vedotaan vain kohteihin. 

Jos lapsien oppminen riippuu kodista ja sosiaaliset taidot riippu kodista, niin mikä ihme koulun merkitys sitten on? Olla päivähoitopaikka opettajille vai?

Olen kyllä vähän sitä mieltä, että kodeissa pitäisi jo kiinnittää huomio lapsen kaveriasiaan. Onko lapsella pihapiirissä kavereita ja jos ei niin mistä se johtuu? Omaa lastaan voi myös opettaa sosiaalisemmaksi kotona, kerhoissa jne.

Vaatii kyllä vanhemmilta ahkeruutta huolehtia tämä asia kuntoon ennen kouluikää!

Näitä jankkaajia on nyt tullut tähän ketjuun pari ja peukuttajat  päälle. Kyllä - vastuu on kotona. Tämän takia olemme opettaneet lapset uimaan, hiihtämään, luistelemaan, lukemaan ja laskemaan ennen kouluikää. Tukeneet lasten kaveritaitoja, kutsuneet kavereita kylään ja rohkaisseet menemään porukkana mukaan.

Ja tiedättekö mitä? Lapsillamme on kaverita, koulu menee hyvin, palautetta tulee niin yleissivisytksestä kuin kielellisistä valmiuksista. Olemme se keskiluokkainen perhe, jolle lapsilla on latu auki. 

Mutta..., koululle on annettu tavoitteeksi taata taustasta johtuvia eroja. Tässä tehtävässä koulu onnistuu vuosi vuodelta huonommin - eikä nyt puhuta vain sosiaalisista suhtesta vaan ihan suoraan oppimistuloksista. 

Reaktio tähän? Vastuu on kodissa. No niin on ja on yhä enemmä, koska vastuu ei ole koulussa. 

Mutta mitäpä tämä vaahtomianen hyödyttää sitä lasta, jolla kotona ei ole kaikki hyvin? Sen sijaan, että selitäettä uusin sanakääntein minulle kaveritaidoista (kiitos, tiedän mitä ne on), niin voisitteko vastata tähän kysymykseen?

Valitan mutta en oikein tajua?

Up

1. Haiseeko lapsi hielle?

2. Onko lapsella kystinen akne?

3. Onko rikkinäiset kirppisvaatteet , jotka haisee?

4 Onko lapsi obeese?

5. onko lapsi hidas?

Joo, ei opettajia juuri tunnu kiinnostavan. Kerran minut pakotettiin ryhmätyöhön kiusaajieni kanssa, vaikka pyysin että voisin tehdä sen yksin. Sain lopulta jälki-istuntoa, koska asenteeni ryhmäläisiä (eli kiusaajiani) kohtaan oli negatiivinen.

Monta kertaa välitunneilla pysyttelin opettajan lähellä, ettei kiusaajat pääsisi kiusaamaan, muttei ketään juuri kiinnostanut vaikka olin yksin. Välitunneilla oli kaameaa yrittää keksiä tekemistä puoleksi tunniksi, esittää tekevänsä jotain, kun oikeasti ei ollut mitään tekemistä. Yläasteella oli vielä pahempi, kun usein istuttiin seinänvierustoja pitkin sisällä, ja muut huomasivat helpommin etten tee mitään. Sitten piti vielä pohtia, että esim. kirjaa ei kannata lukea tai mitään raapustaa, ettei kukaan kysy ja ala kiusata siitä. Koulukirjojen lukeminen oli paras vaihtoehto, tai läksyjen tekeminen, vaikka siitä saikin nörtin maineen.

Pitää hyväksyä jos lapsi tahtoo olla yksin. Mun aikana sitä ei hyväksytty, pakotettiin kaikin keinoin seuraan.

Jos lapsi ei tahdo olla yksin ja haluaa seuraa, opettajan tuettava.

11-vuotiaat ovat jo viidesluokkalaisia ja taitavat olla iässä, jossa välitunnit vietetään lähinnä norkoillen ja kavereiden kanssa jutellen. Eli ei olla enää innokkaita mihinkään hippaleikkeihin, vaikka välituntijavalvoja sellaisia ehdottaisikin. Pienemmillä sellaiset vielä toimiikin. Ymmärtävät myös, onko joku/jotkut heidän kanssaan omasta tahdostaan vai siksi, että joku aikuinen käski. Ulkopuolisuuden kyllä tuntee ja huomaa, vaikka johonkin ryhmään puoliväkisin työnnettäisiinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, ei opettajia juuri tunnu kiinnostavan. Kerran minut pakotettiin ryhmätyöhön kiusaajieni kanssa, vaikka pyysin että voisin tehdä sen yksin. Sain lopulta jälki-istuntoa, koska asenteeni ryhmäläisiä (eli kiusaajiani) kohtaan oli negatiivinen.

Monta kertaa välitunneilla pysyttelin opettajan lähellä, ettei kiusaajat pääsisi kiusaamaan, muttei ketään juuri kiinnostanut vaikka olin yksin. Välitunneilla oli kaameaa yrittää keksiä tekemistä puoleksi tunniksi, esittää tekevänsä jotain, kun oikeasti ei ollut mitään tekemistä. Yläasteella oli vielä pahempi, kun usein istuttiin seinänvierustoja pitkin sisällä, ja muut huomasivat helpommin etten tee mitään. Sitten piti vielä pohtia, että esim. kirjaa ei kannata lukea tai mitään raapustaa, ettei kukaan kysy ja ala kiusata siitä. Koulukirjojen lukeminen oli paras vaihtoehto, tai läksyjen tekeminen, vaikka siitä saikin nörtin maineen.

Miten se kiusaaminen käytännössä tapahtui?

Up

Sitä mieltä, että ketään ei voi väkisin velvoittaa viettämään aikaa yhtään kenenkään kanssa, ei opettajat, eivätkä muut.

Asiaa voi yrittää selvittää, mutta mitään varsinaista velvoitetta ei ole siihen puuttua.